Sohva ja arava

Televisiossa sanottiin, että olohuoneesta tulee nyt ilohuone. Siellä iloitaan kotiteatterin ja tietokoneiden avulla, jos pelkkä tikkuviina ei enää riitä.

Äänessä olivat asiantuntijat, joten virheellisiä käsityksiä esitettiin runsaastikin. Suomalainen olohuone ei esimerkiksi ole ”salongin” seuraaja. Kaupungeissa ja kirkonkylissä väljissä virka-asunnoissa arvokkain huone oli "sali". Hiukan maalaisemmissa oloissa tupaan liittyi kamari tai useita. Salissa oli puusepänliikkeessä teetetty, loimukoivuinen salin kalusto. Pinnat oli petsattu tummiksi ja hiottu moneen kertaan. Äveräissä piireissä makuuhuoneen kalusto piironkeineen ja vaatekaappeineen oli samaa tekoa. Vauraamissa maalaistaloissa kalusto saattoi olla "mestarin" tekemä eli niin sanottua talonpoikaiskustavilaista tyyliä, kun taas pirtin kalut ja kaapit olivat omien miesten nikkaroimia.

Olohuoneen entinen nimitys 1930-luvulta oli ”arkihuone”, joka on suora käännös ruotsista. Ehkä tämä nykyinen nimi on suora käännös englannista, ”living-room”. Amerikkalaisilla on usein lisäksi ”den”, erityisesti perheen isälle pyhitetty ”loukko” tai ”kämppä”, joka on kuitenkin saman katon alla. Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten ”upotettu olohuone” oli hienostuneisuuden huippu. Oleskelutilaan johti portaat kuin uima-altaaseen.

Minna Sarantola-Weiss väitteli 2003 teoksella Sohvakaluston läpimurto. Oivallus oli huikea. Hän oli aikaisemmin kirjoittanut puusepänteollisuuden historian ja siis tiesi, että alalta on hyvä kirjallinen aineisto. On mahdollista selvittää, mitä myytiin, milloin ja paljonko. Näillä tiedoilla päästään käsiksi suomalaisten asumiseen.

Puhe on nyt etenkin kerrostaloista ja keskiluokasta eli siitä valtavan suuresta väestönosasta, joka pakeni sotien jälkeen maalta kaupunkeihin, ensin "esikaupunkeihin", sitten Helsingissä "liitosalueelle", joka tarkoitti etenkin Herttoniemeä, ja sen jälkeen "lähihöihin", joista Tapiola oli ihanteellisuuden ilmenemä, yritys puutarhakaupungiksi, mutta 1960-luvun lähiöt jo sitten selvää Moskovaa.

Väittelijä väittää, että moderni asuminen oli yhtä kuin sohvakaluston läpimurto. Sohvia ja sohvapöytiä myytiin kuin näkkileipää. Aikoinaan sohva oli mahonkia ja aidosti epämukava. Nyt sohva, kuten kuvan "Kameleontti", oli muunneltava ja mukava.

Markkinoiden runsastuessa tuli televisio. Kukaan ei ole vieläkään ratkaissut, miten televisio sijoitetaan olohuoneeseen. Ehkä ilohuone hämärtyy elokuvateatteriksi. Sosiologit ovat jo huomanneet, että ihmiset ovat lakanneet tekemästä vierailuja eli visiittejä. Jos kylässä kumminkin pistäydytään, on kohteliaista juoda kahvit keittiössä.

Sisustaminen on perinteisesti suunniteltu ihmisten kohtaamista ajatellen. Katseiden suunnat ovat ratkaisseet. Poliittiset neuvottelut ja sökö vaativat pyöreän pöydän, koska ihmisten on seurattava toisiaan hyvin tarkasti. Virastoissa käytetään pitkiä pöytiä, jotta ylemmät ihmiset voivat istua eri päässä pöytää kuin alemmat. Hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa istutaan virkaikäjärjestyksessä.

Kahden puolen pöytää istuvat poliisi ja rikollinen tai tuomari ja vanki. Lääkärit keksivät kauan sitten ottaa potilaan pöydän viereen. Se oli sekä näppärämpää että vähemmän torjuvaa. Avioeroista ei puhuta eikä uusien lapsien hankkimisesta keskustella silmästä silmään, vaan esimerkiksi autossa, jossa on puhuttava katseiden kohtaamatta. Jo kauan sitten miehet puhuivat miesten asioista rinnakkain penkillä istuen, kyynärpäät polvilla. Vanha isäntä tai emäntä istui hallitsijan tavoin keinutuolissa, jota edelleen on tapana tarjota arvokkaaksi noteeratulle vieraalle.

Suora rintamasuunta ja katsekontakti on suomalaisille perinteisesti vastenmielinen. Kun äijät tapasivat toisiaan maitolaiturilla tai onnikkaa odotellessaan, kohtelias tapa oli seistä vähän kyljittäin. Tuijoteltiin taivaalle, välillä maahan, syljeskeltiin. Tarjottiin Työmiestä tai Saimaata.

Elokuvantekijät osaavat nämä asiat. Silmillä näytellään. Katse on kaikkein tärkein. Siksi huoneiden muodosta ja huonekalujen sijoittelusta voi lukea niin paljon ihmisten suhteista ja asenteista. Tavallinen toimistotyöntekijä tai kadun filosofian tohtori panee työpöytänsä poikittain. Johtajan pöytä jaa johtajan ja tulijan väliin. Jos tulija yllättäen tarjoaa rahaa tai osoittautuu muuten mukavaksi, johtaja viittaa tulijan sohvaryhmään. Jos hän pyytää palkankorotusta, hän saa istua tai seistä johtajan pöydän edessä.

Tämä heijastaa valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Ennen sotia oli käytössä vielä Billnäsin raskaita kirjoituspöytiä. Se on oikeastaan amerikkalainen malli. Pöytä on pantava seinään kiinni eikä sen yli näe ikkunaan. Pöydän ääressä työskentelevä oli selin ovesta tulijaan ja tarvitsi juuri siksi pyörivän tuolin.

Sarantola-Weiss sanoo, että tekonhaka, vaahtomuovi ja lastulevy mullistivat suomalaisen asumisen. Luultavasti myös sossu suostui maksamaan peruskalusteet. Rikosjuttujen valokuvaliitteissä pahoinpitely- ja henkirikospaikat ovat aina kuin samasta huoneesta. Sohva, sohvapöytä, tuoli ja erittäin suuri määrä pulloja, makkarankuoria ja tupakantumppeja ja tietysti se Mora-puukko, joka heilahti, kun joku otti liian pitkän siivun.

Itseään kukaties hyvinkin fiksuina pitävät opiskelijat hakeutuivat vaistomaisesti Lundian ja Artekin suuntaan. - Tunnistan tästä itseni.

Suomalainen olohuone liittyy kahteen taloudelliseen ja lainsäädännölliseen seikkaan, joita väittelijä ei nähdäkseni ole korostanut. Osamaksukauppa tuli 1950-luvun lopulla niin kovasti muotiin, että lakia oli täsmennettävä. Sen nimi oli ennen vähittäismaksukauppam ja sopimukseen liittyi vahva nippu vekseleitä, oikeastaan tunnusteita. Sohvakalusto oli aika tyypillinen osamaksuostos, jota maksettiin kauan ja kalliisti. Todellinen vuotuinen korko oli lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä prosenttia. Huonekaluliikkeillä ja puusepäntehtailla meni hyvin. Lahden kaupunki kasvoi kohisten.

Toinen merkittävä asia on arava eli asuntotuotannon verohuojennuslait. Ensimmäiset aravatalot kohosivat juuri ja juuri 40-luvun puolella hirvittävään asuntopulaan. Vanhin taitaa olla Helsingissä Meilahdessa Mannerheimintiellä. Taso oli aika hyvä. Aravan saaminen oli kuin veikkausvoitto. Rahoitettavat talot oli pystytettävä täsmälleen määräysten mukaisesti ja asukkaiden oli myös täytettävä asetetut ehdot.

Arava-säännöt määräsivät huoneiden korkeuden, lukumäärän, ikkunat ja ove, ja olohuone vakiintui. Usein se oli se huone, johon ei saanut mennä. Ainakaan lapset eivät saaneet. Lapset kasvoivat eteisessä. Olohuoneessa oli matto ja sohvakalusto ja siellä oli siivottu.

Vaikea tietää, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta arava-olohuone oli tila, jossa oli vaikea tehdä muuta kuin kutoa sukkaa ja kuunnella radiota. Ruokailu oli siirtynyt keittiöön. Kahvit juotiin ja tarjottiin vieraille sohvapöydältä, joka oli uudenlainen ja ennennäkemätön mööpeli mataluutensa vuoksi. Se oli syömiseen hankala mutta kahvitteluun sopiva.

En usko, että kerrostalon arava-asunnot tulevat koskaan muotiin. Umpivalua olevat 1950-luvun talot - sellaiset kuin Lauttasaaressa - ovat aika ikäviä ja kaikuisia. Omakoti- eli rintamamiestaloa vähäteltiin ja pidettiin arkkitehtonisesti arvottomana. Luultavasti se oli hienoimpia ja monipuolisimpia ratkaisuja, mitä on nähty. Oli sitä kehittämässäkin hurja porukka parhaita suunnitelijoita. Idea oli tietenkin koota huoneet yhden hormin ympärille ja jättää laajentumisvaraa toiseen kerrokseen. Samoja plaaneja pystyi käyttämään, teki talon laudasta, hirrestä, tiilestä tai sementistä.

Ne talot ovat palanneet arvoon - vaikka kellarit ja viemärien vedot ovat ongelmallisia. Kerrostaloista ja niiden olohuoneista en ole halukas ajattelemaan paljon hyvää.