Martti Turtola on juuri julkaissut elämäkertateoksen jääkärikenraali Einar Vihmasta (Otava). Turtola on sotahistorian johtavia ammattimiehiä. Tämä kirja ei ole varsinainen tutkimus, ja kirjoittajan taitoa osoittaa, miten etevästi hän väistää sekä henkilöä että aihetta koskevat viime aikoina auenneet kysymykset.
Vihma oli yksi Talin - Ihantalan divisioonankomentajista. Hän oli aika tyypillinen kenraali, vanhan pappissuvun (Wichman) vesa, kuten Ruben Lagus. Laguksia oli 1800-luvulla puoli valtiokalenteria ja Helsingin yliopiston matrikkeleissa vaikka mitkä määrät. Einar Vihma oli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla sielullisesti tasapainoton henkilö, joka jäi aikakirjoihin jo 1920-luvulla suorittamalla sotakorkeakoulun huonoimmilla arvosanoilla. Kurssin priimus oli toinen käyttäytymiseltään ajoittain jokseenkin kaoottinen mies, Paavo Talvela.
Jää nähtäväksi, ottaako kukaan nuorista historian tohtoreista selvittääkseen, oliko keskeisissä upseereissamme sellaisia "miesten tapattajia", joista on nyt puhuttu puoliääneen 60 vuotta. Jos oli, edellä nimeltä mainitut voisivat kuulua joukkoon. Sotilaspiireissä puhuttiin "kovista" johtajista tavalla, johon sisältyy arvostusta. Johtajan kovuus vain ei taida olla kovin yksiselitteinen asia. Tehtävä on ymmärtääkseni kuluttaa vihollisen elävää voimaa ja materiaalia, ja sen tehtävän suorittaminen edellyttää, että omat joukot pysyvät mahdollisimman hyvin ja kauan hengissä.
Turtola viittaa ajatukseen, johon olen itsekin viitannut lehtikirjoituksissa (Kanava). Nimittäin kukaties kesän 1944 katastrofi, joka kääntyi kaiken jälkeen juuri Ihantalassa maan pelastukseksi, olisi syy- ja seuraussuhteessa talvisodan ajoittain kovin huolettomaan tapattamiseen ja jatkosodan hyökkäysvaiheen 1941 suunnattomiin tappioihin. Talvisotaan tuotiin sekä varsinaisiin yhtymiin että täydennysdivisiooniin hyvin paljon miehiä, jotka oli eri syistä jätetty vaille sotilaskoulutusta 1920- ja 1930-luvulla. Viipurin ympäristössä ja Viipurinlahdella heitä kuoli paljon, todella paljon.
Jatkosodan alkuhyökkäyksissä 1941 tappiot olivat suuremmat kuin 1944. Vuosikymmenien jälkeen on vaikea ymmärtää, miksi Petroskoihin ja Karhumäkeen oli niin kauhea kiirre, ettei kaikin ajoin ehditty edes koukata, ja oliko kaikkien "tappokukkuloiden" valloittaminen todella sotilaallisesti perusteltua.
Tiedossa ei ole, että nämä kysymykset olisivat aiheuttaneet Vihmalle ongelmia. Vastauksia ei liioin löydy elämäkertateoksesta, eikä sellaisia kenties ole lupa odottaakaan. Mutta ongelma on avoin.
Kenraalin kuolema - kaatuminen Ihantalassa - on surullinen juttu, ja sotaolosuhteet huomioon ottaen varsin pitkälle "oma vika". Kenraali ja esikuntapäällikkö laittoivat itsensä syyttä suotta heitinten keskitykseen, vaikka heidän olisi kuulunut olla taempana johtamassa taistelua.
Silloin tällöin maailmassa käy niin että "murhattava pakenee kohti kirvestä".
Nykyisten liikemiesten ja pankkiherrojen kielenkäyttöön on pesiytynyt kaksi virheellistä taktistä sääntöä. On muka johdettava edestä ja tuleen ei saa jäädä makaamaan.
Joskus on johdettava edestä, joskus takaa. Tilanne määrää paikan. Johtajan on varmistettava paras mahdollinen liikkuvuus ja varma tietojen saaminen. Tuleen on joskus jäätävä makaamaan, jos rynnäkön jatkaminen merkitsisi vältettävissä olevia menetyksiä ja perääntymään ei pääse. On siis kaivauduttava. Kaivautuneen sotilaan selviytymismahdollisuudet tykistötulessa ja ilmapommituksessa olivat toisen maailmansodan oloissa lähes satakertaiset verrattuna pitkin pituuttaan maastoutuneeseen.
Olikohan Turtolan kirjassa, että Vihma olisi kaatunut Ihantalan kirkonmäellä. Näin ei ymmärtääkseni ollut vaan hän kaatui kun palasi etulinjasta taaksepäin ja liikkui keskityksen aikana kun olisi pitänyt olla mahdollisimman suojaisessa paikassa.
VastaaPoistaTosin voi sanoa, että Vihma halusi näyttää pelkäämättömyyttään. Lisäksi hän ehkä arvioi sotaoikeuden odottavan häntä ja mitään ei olisi menetettävänä jos hän kaatuisi keskityksessä.
Kiitos blogistille, täällä oli kirjoitus Vihmasta. Varsinkin tuo kirves-asia näytti osuvalta. Etsin tietoa kun luin Määtän tuoreen Oesch teoksen Ylivoimaa vastassa. Vihmaa on teoksessa sivuttu jonkin verran ja teoksessa on paljon aineistoa sotavankien kohtelusta. Mielestäni Määtän kirja on hienosti kirjoitettu - hän on paljon etevämpi kuin esim. Turtola. Oeschin kirje kotiväelle saapumisesta Kannaksen torjuntaa järjestämään lienee understatementin Suomen ennätys. Jotenkin niin, että: Perillä ollaan, matka meni hyvin. Mielenkiintoista työtä on paljon.
VastaaPoistaTyön tulokset myös puhuivat puolestaan, tänäkin päivänä.