Autot ja matkat

Ennen laulettiin miehistä ja aseista (Vergilius). Nykyisin itketään autoista ja matkoista. Äänestäjiä näyttää erikoisesti loukkaavan se, että ministerit ostavat uusia kalliita autoja ja että kansanedustajat tekevät ulkomaanmatkoja veronmaksajien kustannuksella.

Veronmaksajien kustannuksista ovat useimmin kiukkuisia ne, jotka eivät ole todellisuudessa veronmaksajia eli saavat tulonsiirtoina enemmän kuin maksavat veroina. Lisäksi on tapana unohtaa, että asioita voidaan rinnastaa toisiinsa mielivaltaisesti. Varallisuusvero ja köyhiempien tuki esitetään samassa lauseessa ikään kuin toinen olisi toisesta pois. Se ei pidä paikkaansa. Varallisuusvero poistettiin, koska se ei tehoa rikkaisiin. He ovat rikkaita siksi, että heillä on keinot siirtää varallisuus verotuksen ulottumattomiin, esimerkiksi sijoituksina tuotantoon. Ellei muu auta, rahat menevät ulkomaille.

Hienossa autossa matkustamiseen turtuu nopeasti. Poliitikkojen autot ovat isoja ja kalliita kahdesta syystä. Niissä täytyy tehdä takapenkillä pitkiä aikoja yhtäjaksoisesti työtä, kuten lukea ja kirjoittaa. Niiden on oltava turvallisia, joissakin tapauksissa panssaroituja, koska hulluja haulikkomiehiä riittää. Oikeaan terroristiin ei tehoa tietenkään mikään.

Miksi poliitikot eivät matkusta bussilla tai junalla? Samasta syystä kuin heidän on vaikea käydä yleisessä käymälässä. Joku tulee heti joko puimaan nyrkkiä tai taputtelemaan olkapäille niin että vähemmästäkin kusee kenkäänsä.

Olen joskus joutunut liikenteeseen noissa porukoissa, eikä tosiaankaan käy kateeksi, vaikka ihmiset ovat keskimäärin kiitettävän pidättyväisiä.

En ole julkisuuden henkilö, mutta silti osaan olla raapimatta takapuoltani yleisellä paikalla, koska näkökentässä on aina joku, jonka äidin tuntee. Tai isän.

Eniten säälin iskelmä- ja televisiojulkkiksia. Jostain syystä kaikki ajattelevat, että heille saa käydä sanomassa pari "valittua" sanaa tai että esimerkiksi näyttelijä olisi ihmissuhteiden asiantuntija ja lisäksi valmis tarjoamaan oluen.

En kirjoita tätä puolustaakseni poliitikkoja, jotka ovat osansa itse valinneet. Kauhistelen vain, onko edessä amerikkalainen tekopyhyys tai ruotsalainen kaksinaamaisuus. Vielä meillä on julkisuuden henkilöitä, jotka uskaltavat olla miellyttämättä jokaista vastaantulijaa, mutta miten kauan?

Roolin jatkuvassa esittämisessä on suuri vaara. Naamari palaa ihoon kiinni. Ihminen alkaa ensin luulla olevansa se, jota esittää. Kun hän huomaa, mitä on tapahtunut, paluuta ei ole.