Muistathan Barbara

Muistathan, Barbara,
kuinka satoi Brestissä, päivällä,
ja kävelit, hymyilit,
säteilit, kiilsit, kimmelsit
sateessa.
Muistathan, Barbara,
kuinka satoi Brestissä, päivällä,
kun kuljit jossain kadulla,
hymyilit,
ja hymyilin kai itsekin.
Muistathan, Barbara,
en ollut kuullut sinusta,
et ollut kuullut minusta,
muistathan,
muistathan, kun juuri sinä päivänä,
et unohda,
mies seisoi siellä sateen suojassa
ja huusi nimeäsi näin:
Barbara!
Ja juoksit häntä kohti sateessa
säteilit, kiilsit, kimmelsit,
kun syöksyit hänen syliinsä.
Muistathan, Barbara?
Ja älä tykkää huonoa,
kun tungen elämääsi, tunteisiin.
Ei rakkaus ole kenenkään,
vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa.
Muistathan, Barbara,
ethän unohda,
siis viisas onnellinen sade,
kasvosi onnelliset,
onnellinen kaupunki!
Kun satoi merellä
ja rannassa
ja valtamerilaivalla.
Oi, Barbara!
On sota törkeää,
en tiedä, mihin päädyit
siinä rautaterässateessa,
ja verisateessa,
ja mies joka sulki sinut syliinsä
ja rakasti,
on kuollut, kadonnut - tai vielä hengissä?
Voi, Barbara –
taas sataa Brestissä
kuin aina ennenkin,
vain eri tavalla.
Nyt sade pyyhkii merta ja on
niin hirveää ja ankeaa.
Ei se ole myrskykään,
ei rautaa, terästä,
vain pilvet paisuvat
kuin koirat kuolevat
ja katoavat pois,
pois Brestin rannasta
ja mätänevät, kun
poissa on Brest,
josta ei mitään jää.
Jacques Prévert suom. Jukka Kemppinen