Hirtettyjen laulu

Hirtettyjen laulu


Ihmiset, veljet, te jaksatte notkua
keskellä sotaa, saastaa ja sotkua.
Meillä ei riitä vahvuutta, potkua,
roikumme kulmilla tiukassa hirressä.

Tukit on veistetty Karjalan puista,
kilinä kuuluu kuivista luista,
punnituista ja tilastoiduista.
Kaatuneet karkaavat itään.

Ei tämä mitään, siihen tottuu kyllä,
vainajan haukku ei taivaaseen yllä.
Sorruimme valtion sotiin.
Tahdoimme kotiin.
Jouduimme hirteen.

Yhtykää virteen.
Kuolema lyö
sivaltamalla ja salaa.
Kuolemalla on musta vyö,
kymmenen dan,
sotanne palaa,
jos unohdan.

Kiireesti rantaasi, hirveä Vuoksi,
porukan nopeimmat edellä juoksi,
näkyivät hetken Karjalan kyliin
ennen kuin lipuivat N-liiton syliin.

Makean veden allas on suuri,
Laatokka meri, Pietari muuri.
Kaatuneet sotilaat säilyvät siellä,
taistojen tiellä,
kodin ja isänmaan menettäneinä.
Viholliskaupunki seisoo kuin seinä.

Tänne me saavuimme, tänne me jäämme,
Laatokan laine lyö yli päämme.
Nyt on siis sammunut taas idän paine
ja tulilaine on mennyt kuin maine.

Ihmiset, veljet, te jotka ehkä elätte,
antakaa meille unohdus ja armo.
Riipumme sodan teloittamina
kuin nyljetyt jänikset
tiukassa hirressä
korppien syömät
silmittömästi nokittuna.
Antakaa meille unohdus ja armo.

Tässä on teille ihmisen kuva,
hitaasti mieleen laskostuva.
Auringon ääni on metallipora,
kieli on turvonnut kuin metafora,
iho on musta, suussa on matoja
kymmeniä, tai ehkä satoja.