Ihmisrotuja

Apina esiintyi 1800-luvun kirjallisuudessa joskus “ihmisen pimeän puolen” kuvana.

Ajatus sisältää Vanhaan testamenttiin sisältyvän tulkinnan ihmisestä luomakunnan huippuna, jolla on oikeus hallita kaikkea elävää. Tuota mielikuvaa tuskin moni otti kriittisesti tarkastellakseen ennen luonnontieteiden nopeaa nousua. 

Uskonkappaleet ja uskonto ovat eri asioita. Marx ei ollut ensimmäinen mutta ehkä nimekkäin niistä, joiden mielestä Euroopassa kirkko petkutti kylmäverisesti köyhää kansaa. Sen tehtävä oli valvoa, että kansa esiintyi riittävän nöyrästi parempien ihmisten edessä. Ja vastaavasti varakkaat keskittyivät olemaan pahoja köyhille.

Tuo Marxin ajatus muuten tuntuu hyvin ymmärrettävältä muidenkin kuin hänen ihailijansa, tehtailija Engelsin havaintojen pohjalla. Vanhempi kirjallisuus on täynnä sosiaalidarwinismia jo kauan ennen kuin ajatus ilmaistiin selkeästi itse lajinvalintaa koskeneen taistelun jälkeen.

Hyväosainen ihminen on ansainnut asemansa olemalla parempi kuin muut. Huono-osainen on yksin vastuussa asemastaan. Suomessa kiihkeät uskonnon harjoittajat saattoivat puolitoista vuosisataa sitten julistaa, että köyhän auttaminen oli synti ja vääryys. Maailmassa nyt oli paremmuusjärjestys, samoin kuin luonnossa.

Tosin saarnattiin, että Herran edessä olemme kaikki syntisiä, mutta tämä ajatushan on jakamista nollalla, eli tulos on mitä tahansa eli ei yhtään mitään. Ja koska Jumala on oikeamielinen, kärsimystä saa kokea vain Jumalan tahdosta eli syystä, omasta syystä. Toiset ovat onnekkaita ja toiset onnettomia, ja koska näin on tahdottu, tämä on maailman meno. Sen moittiminen olisi jumalatonta.

Tämä ajattelutapa saattaa olla nimenomaan 1800-lukua. Kristillinen versio, joka vakiintui Uuteen testamenttiin 300-luvulla, korosti köyhyyttä. Tosin kesti noin 1000 vuotta ennen kuin viralliseksi valtionuskonnoksi otettu ajattelun perinne synnytti kerjäläismunkistot.

Fransiscus Asssilainen oli köyhyyteen vihkiytynyt, kovaosaisten ja raskautetun luonnon suuri ystävä. Franskiskaanien rinnalla toimi mustien veljien dominikaaniveljestö, joka vastasi inkvisitiosta ja laajasti kirkon kurinpidosta.

Mainitsen myös erilaiset räyhä- ja hurmahenget. Askeesi, mielellään yksin erämaassa, roihahti ajan ilmiöksi kristinuskon alkuvaiheessa mutta se on palannut vähän väliä. Mieleen tulevat muun muassa suuren ruton ajan eli 1300-luvun flagellantit, jotka vaelsivat jouhipaidoissaan itseään ruoskien.

Itse omaksutut kieltäymykset ovat tuttuja kaikkialta maailmassa, Ne eivät rajoitu uskontoihin. Sotilaskoulutuksessa ja urheilussa on niitä piirteitä. Joskus tulee mieleen, että jotkut ruokavaliot edistävät lähinnä väärää omakuvaa: olen hyvä, koska en syö... jotain.

Appeni kertoi, miltä näytti yliopiston lähistö ruokaloissa 1920-luvulla, kun muodissa oli oppi, että jokaista suupalaa oli purtava ainakin kymmenen kertaa ennen nielemistä. Myös kaurapuuroa.

Mutta tämän kirjoituksen asia ei ole huvittava. Orangin kuvalla haluan kysyä, onko eläin todella huonompi ja alhaisempi kuin ihminen.

Mielestäni ei ole kestävää perustetta ajatella näin. 

Koska mielestäni minkään öttiäisen olemassaololla ei tarvitse olla tarkoitusta, kysymyksessä on arvo. Sen verran on ajatustakin, että ihminen on usein erehtynyt viisaudessaan esimerkiksi hävittämällä lajin sukupuuttoon tai tuomalla joitakin lajeja ympäristöön, jossa niitä ei ole ollut ennen.

Kristinuskon “lähimmäinen” on käsitetty siten, että se tarkoittaisi toista kristittyä. Se ei tarkoittaisi “pakanaa”. Rakkauden kaksoiskäsky ei tarkoittaisi niitä, jotka eivät ole kristittyjä. Toisen uskoisten tai uskonnottomien vainoamisella on ollut ikään kuin jonkin asteinen kirkon hyväksyminen. Runsaat sata vuotta sitten kirkon piiristä nousi ääniä, jotka puhuivat aivan muuta. Teologi Dieter Bonhoeffer lohdutti Berliinin Tegelin vankilassa pommitusten aikana 1945 kaikkia, myös usklonnttomia sotilaita, jotka olivat vanginneet hänetkin ja jotka sitten teloittivat hänet, mutta silti itkivät nyt pelosta.

Eli olisiko niin, että ihmisoikeuksien julistus olisi hiukan vajaa? Olisiko niinkin, että myö Raamatun mukaan eläinten ja kasvien vallitseminen tarkoittaisi vastuuta? Vastuuta kaikesta elävästä? Ja koska elollisen ja elottoman raja on tieteellisesti virheellinen, ihminen olisikin alamainen kaikelle, mitä on?

Ja Raamatun luomiskertomuksen kielikuvien mukaan eläinten ja kasvien syöminen ei olisi väärin. Esimerkiksi Intiassa on ajattelun öperinteitä, joiden tulos on toinen.

Ja kirjoitukseni on kommentti siihen, että uskonnonvapauden toteuttaminen esimerkiksi kouluissa ei ole alkuunkaan ongelmatonta.

Ja kyllä: olen lukenut Karl Barthin Dogmatiikan ja Tillichin systemaattisen teologian ja paljon Lutheria

Aika poikia.

Juovuksissa

Ainakin kaksi jälkeläistäni on ilmaissut ajatuksen, että tekisi mieli joskus lukea, miten ennen elettiin.

Rohkenen epäillä. Ennen kaikki oli huonommin.

Olen tehnyt juuri saman havainnon kuin joku toinen kirjoittaja - en nyt muista kuka - joka moitti epookkielokuvien näyttelijöille huolellisesti valmistettuja vaatteita epäuskottaviksi.

Itsekin muistan katukuvan. Vaatteet olivat huonolaatuisia, heikosti istuvia ja tuhannen rutussa.

Edistys kipitti vastaan esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Matti Piipposen muodossa. Hänellä oli yllään uutuustuote: äänekkäästi kihisevä bri-nailonista valmistettu sininen sadetakki. Piipponen oli kova kalamies. Hän saattoi suorastaan pysäyttää vastaan astelleen arvohenkilön, kuten esimerkiksi Heikki Boreniuksen, selatakseen isoista lompakostaan näyteltäväksi huonon valokuvan viimeksi perhoilemastaan lohesta.

Minun aikanani lohikalaa ei saanut enää alempaa Suomesta. Juhani Aho oli onkinut “mullosia” eli kaiketi taimenia Huopanankoskesta, joka on Viitasaarella.

Maailma muuttui. Lakimiespiireissä pudisteltiin päätä tiedolle, että muuan hovioikeudenneuvos kävi pelaamassa verkkopalloa Munkkiniemen takana Talissa. Pelistä käytetään nykyisin nimeä tennis. Pallon perässä vähissä vaatteissa juoksemista pidettiin joka tapauksessa täysin sopimattomana niin korkealle herralle.

Pentti Haanpää kirjoitti (tämä on ulkomuistista):” Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä, ja se, joka ennätti sitä jalallaan potkaisemaan, luuli olevansa hyväkin sankari.”

Mutta oman aikuisuuteni alkuvuosina oli normaalia ja sopivaa kehuskella juopottelullaan. Olisiko olllut Pekka Parkkinen vai Leo Lindsten, joka röhisi Kosmoksen eteisessä:” Voi saatana että minä olin eilen perkeleen juovuksissa.” Kademieliset kuuntelivat.

Tänäkin päivänä muistan menneisyyden portsarit. Heillä käsi nousi herkästi. “On tullut vähän otettua.” Se tarkoitti, että anniskeluravintolaa pyrkivällä oli pohjia eli hän oli valmiiksi hiukan hutikassa. Jossain paremmassa paikassa, kuten Marskin Kellobaarissa, portieri saattoi ilmaista asiansa lyhyesti:” Toinen kerta”. Tuossa paikassa parveili etenkin Hymyn toimittajia. Muistikuvani vahvisti yksi maan merkittävistä lehtimiehistä, Jorse, joka tosin kyllästyi Urpo Lahtiseen ja Tampereeseen ja raitistui täysin. Hän kertoi ryhtyneensä yleensä kirjoittamaan lehteen “tositarinoita” Otavan Keuruun kirjapainon pihassa. Toimeen tarvittiin matkakirjoituskone ja ainakin yksi pullollinen Koskenkorvaa. - Lieneekö Jorsella tallella oikealla kullalla koristettu Ballograf-kuulakärkikynänsä? 

Minulla muuten on se itse ostettu Fisherin Space Pen vuodelta 1968. Tuossa se on nytkin. Vaikka se on täysmetallirunkoinen, kyljessä on pieni lommo. Kävin hakemassa sen takaisin Kirjallisen johtajan huoneesta, kun herrat (tulevat) akateemikot Meri ja Haavikko olivat keskustelleet rahasta, ja viimeksi mainittu oli iskenyt kynän kirjoituspöytäänsä pystyyn. Se oli uponnut noin tuuman syvyyteen.

Mutta juoppojutuista mieleeni jäi erikoisesti arvostettu kriitikko XX, joka purki kauhistuneisuuttaan.

Hän oli lähtenyt kerran talvella Sikalasta Korkeavuorenkadulta asiaan kuuluvassa kunnossa, ja tultuaan tajuihinsa jossain Hesperiankadun korkeudella luullut halvaantuneensa. “Kyllä helpotti. Minä olinkin vain sammunut siihen raitsikan kiskoille ja kussut housuihini ja jäätynyt kiskoon kiinni.”

Se ei todellakaan nirhannut miestä, että oli saattanut itsensä tuohon kuntoon. Päin vastoin.

Se ei ole keksitty juttu, että Jaskan snagarissa myyjä saattoi kysyä, pannaanko asiakkaalle ketsuppi ja sinappi suoraan rintamuksille.

Mutta virkavaltio oli ankara. Yhden kerran seisoin erään naishenkilön ja erään tulevan kasvatustieteilijän kanssa Helsingin Senaatintorin kulmalla Uudevuoden aattona vaikenemassa yhdessä kuuden tuhannen muun kansalaisen kanssa odottaen, että Teuvo Aura aloittaisi. “Kansalaiset, medborgare…”

Humalainen hoiperteli Aleksilta mölähdellen:”Elsa, olet kohtalon lapsi…”

Arvioni mukaan noin 1127 poliisia syöksyi humalaisen kimppuun ja retuutti hänet Sofiankadulle putkaan. Rikoksen nimi lienee ollut “pahennuksen herättäminen julkisella paikalla”.

Vanha

Professori Berndt Godenhielmlla oli luonteenomainen tapa sipaista harvenevia hiuksiaan vasemman korvan päältä oikealla kädellä ja sanoa moniimielisesti: tsah. Hallitusneuvos Ragnar Meinander sytytti piippuaan vähän väliä ja sai joka kerta yskänkohtauksen, vaikka tupakkana oli korkealaatuista Half and Halfia. Työhuoneen seinillä on sen ajan tavan mukaan valtion kokoelmista sinne kaukosijoitettuna kolme Gallen-Kallelaa, yksi Edelfelt ja yksi Eero Järnefelt.

Vaikka kokous oli oikeastaan tekijänoikeustyöryhmän, oli päädytty keskustelemaan sihteeristä, josta voitaisiin tehdä samalla ministeriöön virkamies. Oli mainittu Laulu-Miesten talossa Teostossa hiljan aloittanut nuori lakimies Liedes. Tsah.

Professori piti tauluista ja naisista. Olin takarivissä onnittelemassa häntä merkkipäivän johdosta Töölön Helmessä, joka on se talo Runeberginkadun ja Pohjoisen Hesperiankadun kulmassa, vastapäätä Mehiläistä ja lähellä silloista verovirastoa, joka oli entinen Helsingin suojeluskunnan talo ja kätki sisäänsä herrapiireissä suurta arvostusta nauttineen ravintola Motin.

Et ollut varsinaisesti piireissä, ellet ollut syönyt liekitettyjä pässin kiveksiä Motissa samalla kun naapuripöydässä imeskeltiin kuuluvasti siansorkkia.

En ehkä ole nähnyt missään muussa yksityisasunnossa niin hienoa maalaustaidetta kuin Godiksella. Tai kukaties… Kirsi Kunnaksen ja Jaska Syrjän kodissa Tampereen kauppatorin kulmalla oli ahkerasti tupakoineen rouvan perua Sylvi Kunnaksen, E.J. Vehmaksen ja rouvan erittäin nuorena kuolleen isän Väinö Kunnaksen teoksia.

Panen V. Kunnaksen Olavi Paavolaisen muotokuvan tähän - sen tekijänoikeus on rauennut - koska tunnen tuon taulun niin hyvin. Se katseli Hannu Tarmion työhuoneen seinältä WSOY:llä Bulevardilla tietääkseni siksi, että Hannu tiesi sen harmittavan Reenpäitä, joilla oli konttorissaan Suomen liki parhaat taulut. Ja on muuten edelleen. 

Olisin siipimiehenä mukana paikoissa, joihin minulla ei olisi ollut asema eikä edellytyksiä, koska muun muassa kustantajat ja tuottajat pitivät minua edustajinaan loputtomissa tekijänoikeutta käsitelleisä kokouksissa. Olin opetellut herroilta, miten ollaan kiinnostuneen näköisesti kuuntelevinaan. On erehdys luulla, että esimerkiksi EU olisi jotenkin keksinyt tyhjänpäiväiset ja pitkäpiimäiset puheet. Olen sen verran lueskellut erilaisten diplomaattikokousten papereita, myös Westfalenin rauhan 1648 ja Wienin kongressin 1815, että tunnen tavan.

Erään kolmannen kerran olimme tulossa Drottingsholmista, jossa vanhassa puisessa hovioopperarakennuksessa oli esitetty rokokoo-ooppera, ja hyvin esitettiinkin. Godenhielm oli aivan vastoin tapojaan ilahtunut kukaties entuudesta tunemattomaksi jääneeseen kiriin, jota oli tarjoiltu näytännön jälkeen. Ehkä itse juomalle flaaminkielisen nimensä antanut Dijonin pormestari oli keksinyt sekoittaa valkoviiniin suhteellisen väkevää likööriä (Cassis eli mustaherukka), ja kunnioitettu kumppanini oli kai äkisti virkistyneenä tempaissut toisenkin, ihan kiitettävän kookkaan lasillisen.

Pieni puna poskilla Godenhielm sanoi:” Kuule, Kemppinen. Ajattele että vaikka minä olen näin vanha mies, en ole vieläkään kuollut.”

Suljin ajatelman sydämeeni ja ajattelin esittää sen sopivan hetken tullen edelleen, ja se hetki oli nyt.

Itse tilanteessa suljin suuni ja jätin kertomatta, miten edessä vasemmalla näkyvässä Grand-hotelissa - olimme liikkeellä pikku höyrypurrella - Ruotsin akatemia oli joutunut hämmennyksen valtaan juuri Nobelin palkinnon saaneen Sillanpään kanssa ja päätynyt soittamaan tutkimusmatkailija ven Hediniä hätiin - “kun olisi saatava palkittu mestari hotellihuoneeseensa, ja te, herra professori, olette kirjojenne mukaan hyvin tottunut selviytymään villi-ihmisistä myös lähes epätoivoisissa tilanteissa…”

Uusia perunoita

 

Naiset olivat julmia. Kun sukat olivat kulunee kärjestä puhki, he osoittivat sormella varpaanpäitä ja sanoivat: uusia perunoita. 

Kostoksi olen valvonut, että anoppini parsima sukka pysyy tallessa. Se on ainakin 50 vuotta vanha miehen nilkkasukka, ajalta ennen kuin sukan suussa oli kunnon kuminauha rai resori. Ainakin ajoittain tarvittiin miehen sukkanauha puvun alle. Se kierrettiin pohjelihaksen ympäri ja napsautettiin kiinni juuri samanlaisella soljella, joita mummokin käytti punaisisssa kureliiveissään.

Veijo Meren “Peiliin piirretyn naisen” (1963) järkyttävin yksityiskohta, jota kirjailija ei varmaan itse pitänyt minään, oli sormikkaat. Eila pani sormikkaat ennen kuin ryhtyi vetämään sukkia jalkaansa.

Sukkahousuja ei nimittäin ollut keksitty, ja nailonsukat vaurioituivat vähästä. Mahtaako löytyä lukijaa, joka muistaisi termin “silmäpako”?

Jos nainen tuli raapaisseeksi esimerkiksi kynnellä pienenkin viillon sukkaansa, silmä lähti juoksemaan niin että kohta hameen alle johti varsinainen valtatie. Ensiapuun tarvittiin kynsilakkaa.

Väenpaljoudesta ja vähyydestä puhuttaessa mainitaan aina ehkäisy, josta tuli uudenlainen asia 1960-luvulla, mutta syystä tai toisesta unohdetaan sukkahousut, jotka mullistivat läntisen maailman ja matkailun Neuvostoliitossa samaan aikaan.

Samaan luetteloon olisi lisättävä tyttöjen pitkät housut, joista oli käyty katkeraan taistelua lukemattomissa kouluissa ja kai työpaikoillakin saman vuosikymmenen alussa. Ainakin meillä tytöt joutuivat vaihtamaan hiihtohousut takaisin hameisiin, vaikka voikkatunnin jälkeen olisi ollut vain yksi tunti jotain toissarvoista, kuten kirkkohistoriaa.

Tosin Tampereella vaikutti Immanuel-etunimellä koristettu oppikoulun opettaja, joka julisti, että kirkkohistoria on koulu tärkein aine. Niinpä hänen pojastaan tuli jotenkin pöllähtäneen oloinen kansanedustaja. Muistan, että hänellä oli mielipide, kun perustimme Aalto-yliopistoa. Mutta kirkkohistorian opetus saattaa tätä nykyä olla huonoissa kantimissa niin etteivät lapset opi edes heränneiden sielujen halullisia lauluja.

Tämä palauttaa mieleeni Salamniuksen, Cajanuksen ja siis uudelleen Veijo Meren.

Opittu ylimielisyyteni sai kolauksen, kun löysin hyllystäni Meren suomalaisten historian niteet. Huonot tiet, hyvät hevoset. Maassa taivaan saranat.

Tiesin vanhastaan, että etevät viihdekirjailijat, kuten Klinge ja Haavikko, joilla oli taito tehdä arjestakin juhlaa siirryttyään puhumaan itsestään, olivat eteviä latelemaan yllättäviä ajatuksia. Näin pääsi käymään, vaikka Saksassa oli jo 30-luvulla ja etenkin silloin, muotoiltu iskulause: aivoilla on ajateltu jo liikaa.

Tämä Meren kirjasarja näet on kerrassaan mainio. Sitä värittää sama ilmiö kuin hänen romaanejaan ja novelleja. Ihmiset joutuvat aina johonkin, mihin eivät varsinaisesti olleet menossa, ja voivat suistua suuhunsa siinä kuin sukkaansa.

Mistä hän mahtoi löytää - tai keksiä - kaikki nämä sykähdyttävät käänteet. Pedellien eli vahtimestarien vihanpidosta yritteliäiden yliopppilaiden kanssa tiesin toki itsekin, mutta se oli minulle sensaatiomainen tieto, että Lönnrot olisi kävellyt Turusta Sammattiin saunaan yhdessä lauantaipäivässä.

Sehän takee mitä sata kilometriä!

Olisiko niin että kuuluisa kuvaan kaiverrettu iskulause olisi ymmärrettävä kirjaimellisesti: yksi mies keräsi ja siis pelasti kaiken juoksemalla, eli ei kävelemällä tai vaeltamalla. Latinaksi siinä seisoo “currendo” eli siis juoksemalla.

Ja Lönnrot todella kuuluu ollee kovasti hyvä latinassa. Sitä kieltä käyttäen hän - lääkärismies - tiettävästi juksasi maanmatkoillaan maalaisia. Kirjoitti esimerkiksi lehmälle kaulassa kannettavaksi latinankielisen “reseptin”, jossa luki “ellei elä, sitten kuolee”.