29. joulukuuta 2023

Sanoja HS 1990-1993


 

Sisällysluettelo

SANOJEN KIRJOITTAMISESTA

LYIJYKYNÄN KUOLEMASTA

TIKANPOIKA JA PAIMENPOIKA

MUSIIKKIA PITKÄTUKKAISILLE

HUUMAUTUNUT ALUS

LENTÄVÄT LEIVÄT

VALTIO ON VIHOLLINEN

ELÄVÄT VELJET

NÄIN NAAPURISSA

TAVOISTA JA TAIVUTTELUSTA

SUOMEN KUVIA

SUKLAATA

LEIVÄSTÄ JA SYÖMISESTÄ

KIRJAIMISTA

EPÄPUHDAS VERI

MURHAT JA JULMAT TYÖT

ISÄNPÄIVÄN MENTYÄ

TIETOSUOJA

MIELEN HISTORIAA

LUOLASSA

NIMIEN NIMET

VARMA KEIKKA

RAISKAUS

KISA JA KILPAILU

KELLO KAULASSA

DEMENTIA

PIENI MAA

TARUA JA TOTTA

PELOTTAVA AJATUS

VALEHTELIJAN MUISTELMAT

TUNTEJA AIKUISILLE JA EDISTYNEILLE

MUSIIKKI HILLUU JA KÄPPÄILEE

HYVÄSTI, SUMERI!

KUN YRITYSKULTTUURI MUUTTUU

H-MOLLI KÄKI

IKÄVÄ HUOMAUTUS

RIKOS JA RANGAISTUS

SUDEN JA LAMPAAN PUOLI

MISTÄ SANAT TULEVAT

LÄHTEELLÄ

RAJALLA

LUONNON HISTORIA

KYNÄ JA PATRUUNA

ALUSSA

KÖYHÄT KUVA-ATERIAT

POHJANTÄHDEN RITARIKUNTA

KUNNON VÄKEÄ

MONTA LAULUJEN MIESTÄ

HENKILÖIDEN TIEDOT

KENRAALIEVERSTI JA LAKI

TUOMARIT JA HEIDÄN SYYTTÄJÄNSÄ

TAKKI

TAISTELU HISTORIASTA

NIMI ON MERKKI

SUORAMYYNTIÄ

KUIN SCHUBERTIA

HATTU JA TUKKA

PIIKKIIN PISTÄMISESTÄ

HYVÄÄ, VAPAATA KIELTÄ

RAUTATOHVELIT

 

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-02,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin. 

 

Jukka Kemppinen

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

SANOJEN KIRJOITTAMISESTA

 

 

MUUAN AMERIKKALAINEN  Henry Petroski on kirjoittanut yli 400 sivuisen kirjan lyijykynistä ja käsitellyt muun ohella Faber-Castellin ja Koh-I-Noorin eli Saksan Böömin ja Yhdysvaltojen jättiläisten taistelua maailmanmarkkinoista vuosisadan alussa.

   Näin se toimii - esineellinen kulttuurihistoria. Lynn White kirjoitti aikoinaan jalustimenkeksimisestä ja käänteentekevästä vaikutuksesta ratsuväen taisteluissa Eurooppaan hyökkäävää islamia vastaan ja osoitti myös, että tuulimyllyn kimppuun hyökkääminen oli Don Quijotelta mitä mielevin teko. Tuulimylly mursi vanhan aatelin myllyprivilegion ja enteili uutta talouspulaa ja vanhojen yhteiskuntaluokkien tuhoa.

   Hyvin valittu tutkimuskohde, kuten lyijykynä, kertoo tekniikan (grafiittiseokset), teknologian (jyrsimet ja muut työkoneet), keksintöjen (pyöreä lyijy), yhtiöiden, tullipolitiikan ja markkinoinnin historiasta paremmin ja terävämmin kuin abstraktinen talous- ja kulttuurihistoria.

   Hiilipaperikopioiden tekemisessä olennainen, aniliinisekoitteinen kosmoskynä oli ensimmäisen maailmansodan symboli siinä kuin kuulakärkikynä oli toisen maailmansodan lentäjille julkisin varoin kehitetty vuotamaton mustekynä.           Suomessakin kuulakynää sanottiin "flaieriksi" (Flyer). Suomen "kynä" on linnun siipisulka. Englannin "pencil" on samanlainen muodoste kuin "penisilliini". Molemmissa on takana latinan kielen pieni "sivellin".

 

 

TEKSTIN KÄSITTELYSTÄ puheen ollen joku saisi vetää oikeuteen mainostajat, jotka kehuvat, että heidän mikrojensa tavoille oppiminen kestää viisi tai viisitoista pientä minuuttia, kun totuus on vähintään viisi pitkää kuukautta. Mikron tekstinkäsittelyohjelman oppiminen on juuri yhtä vaikeaa kuin kynän käytön oppiminen. Se vaatii suurta harjaantumista, ellei tyydy siihen, että saa jonkin raapaisun paperille/ruutuun.

   Tekstinkäsittelyjärjestelmä WP5.1 merkitsi havaintoni mukaan edeltäjäänsä WP5.0 nimiseen systeemiin verrattuna lähes kolmanneksen ajansäästöä. Suositellaan kaikille niille, jotka osaavat kirjoittaa koneella hyvin eli sokeasti. Järjestelmä on "räätälöitävissä" henkilökohtaisten taipumusten mukaiseksi ja sen oikolukuohjelma toimii.

 

SUOMEN VALTIO käyttää virastoissaan tosi kurjia lyijykyniä, sellaisia keltaisia. Kun niitten jälkeen saa käteensä sinisen Caran d'Achen, siinä lepäävät silmä ja käsi, eikä WP5.1 osaa tavuttaa sen nimeä eikä tunne sen oikeinkirjoitusta. 

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,15-06  ,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

LYIJYKYNÄN KUOLEMASTA

 

USEIN ENNENKIN on huomio ollut kiinnitettävä keskeisiin esineisiin, jotka rakentavat ympäristöämme yhdessä ajatusten kanssa. 

                Virkatuomareiden ammattikunnan tunnus, puinen lyijykynä, on ollut koko tämän vuosisadan keltainen Hardtmuthin Koh-I-Noor, sininen Staedtlerin Mars Lumograph tai vihreä Faber Castell. Näitä kolmea alan työntekijät pitävät laatukyninä.

                Puista kynää käyttävät myös pienet koululaiset. Timpurin kynä on litteä ja punai­nen. Taiteilijoilla näkee mustia kyniä, Rexelin Derwentejä. Arkkitehti tunnetaan Caran d'Achen tai Staedtlerin lyijytäytekynästä, jossa käytetään paksua lyijyä,

Korkeakouluopiskelijat ovat menneet melkein kaikki muovilyijyä käyttäviin huokeisiin Piloteihin, jotka ovat oikeastaan kuulakynän kaltaisia.

 

PUINEN LYIJYKYNÄ on high-tech-tuote, jonka teollinen kehitys kesti melkein sata vuotta. Sekä puulaji että lyijyn koostumus ovat kriittisiä. Halpatuontituotteiden lyijy ei pysy pai­kallaan, vaan katkeilee raivostuttavasti teroitettaessa ja kynä raapii paperia, koska savi ei ole riittävän hienoa.

                Sahatuista grafiittitangoista siirryttiin puisiin kyniin jo 1600-luvulla. Vanhimmat valmistajat ovat Nürnbergin kaupungista, joka paloi kynineen sodassa. 

 

PUISTA KYNÄÄ käyttäen kirjoitetaan romaaneja, johdetaan tykistön ja ilmatorjunnan tulta, ja käsikirjoitukseen tehdään korjaukset sävyisästi lyijykynällä, sillä lyijykynä on luovuuden henki; sitä käyttäen voi maalata kirjoitusta harmaan ja mustan sävyin. Kuulakynä on piirrin, joka on sukua kaivertajien työkaluille ja tekee kertakaikkisen jäljen, useimmiten kertakaikkisen huonon.  Lyijykynässä on muistuma savesta, joka on grafiitin ohella sen toinen ainesosa. Thoreau kokeili Waldenin metsissä grafiitin ja saven oikeaa seosta su­kunsa lyijykynätehtaan onneksi ja menestykseksi.

 

NYT VIHREÄ AATE on astunut myös tähän teknologiaan. Puinen kynä on kokenut pienoisen renessanssin maalaamattomien Fabereiden tultua markkinoille. Puun väriset, myrkyttömät kynät vetoavat vihreisiin tunteisiin, ja pakkauksessa lukee, ettei valmistami­seen ole tuhottu aarniometsiä.

                Ilmoitus on hiukan falski, koska kyniin ei ole muutenkaan käytetty luonnonpuuta sataan vuoteen. Se on liian oksaista. Yhdysvaltain Eaglella ja muilla jättiläisillä on ollut kauan omat punapuuviljelmänsä kasvamassa raaka-ainetta.

 

LYIJYKYNÄN lähin sukulainen on mikrotietokone. Myös se sallii luonnostelun. Ne jotka musteella kirjoittavat käyttäen kynää tai konetta ovat auktoriteetin lapsia. Ne joilla on toisessa kädessä lyijykynä ja toisessa kumi osallistuvat moniyhteiseen kulttuuriin sen ehdoilla.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,17-06,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin.

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

TIKANPOIKA JA PAIMENPOIKA

 

ONKO nyt pääkirjoituksissa oleva kysymys kansankirkon säily­mi­sestä enää kansallinen kysymys?

                Tasavallan presidentti ja kirkko ovat ottaneet puheeksi kir­kon tulevaisuuden, mutta onko se enää kirkolliskokouksen ja Suo­men tasavallan ­edus­kunnan päätettävissä? 

                Olen saanut sen käsityksen, että evan­ke­lis-luterilaisen kir­kon julkisoikeudelli­nen asema olisi jo ETA-ratkaisussa outo ja Eu­roopan yhteisön jä­senyydessä vaikea tai mahdoton. Pelkään että kirkon asema on jo ratkaistu, koska en pysty kuvittelemaan val­tioon kuuluvaa, jä­seniään ja yhteisöjä verottavaa kirkkoa ETA:n enkä EY:n osana. Olisinko erehtynyt? 

                Minulle on epäselvää, missä määrin muutkaan julkisoikeudel­liset yh­teisöt voivat tulevaisuudessa päättää välillisistä ve­roista ja maksuis­ta, jos ETA tai täysjäsenyys tulevat.

 

 

EUROOPPA vie meiltä sen poliittisen ja oikeudellisen au­tonomian, jota olemme nauttineet vuodesta 1809 ja edelleen vuo­desta 1947. Nyt kuluvat vuodet ovat siis samanlaisia kuin ensim­mäinen ja toinen sortokausi - mutta missä on oikeustaiste­lu?

                Eduskunnan ja hallituksen valtasuh­teet ja toimivalta tulevat muuttumaan jyrkästi. Eduskunta on jää­mässä jyrän alle. Se kutsuu nyt itse jyrää ajamaan ylitseen.

                Ratkaisuissa ongelmallisia - vaaranalaisia - ovat sekä yksi­tyisoikeudelliset että julkisoikeudelliset yhteisöt ja laitok­set, kuten kirkko, Ahvenanmaa, läänit, kuntainliitot ja kunnat, posti, rautatiet, opetushallitus ja rakennushallitus, sekä kor­poraatiot, kuten ammattiyhdistysliike.

 

 

ANSIOKAS kirjotuskokoelmia ylei­sis­tä ja kau­heista Eu­roop­pa-ky­sy­myksistä on Söderström­sin uusi kir­ja Att välja väg - Fi­nlands roll i Europa. Teos on sy­västi suo­menruot­salainen. Eu­rooppa-ky­symys on vähem­mistöllemme toinen kuin enem­mistölle. He ovat huo­manneet sen.

                Kirjassa on useita erinomaisia artikeleita, kuten G.H.von Wrightin, Allan Rosasin, Lars D. Erikssonin ja Klaus A. Sahlgre­nin. Entinen lainsäädäntö­johtaja Leif Sevón selostaa kah­dessa artikkelissa Suomen mahdol­lisuuk­sia. Uudessa virassaan, korkeim­man oikeuden jäsenenä, Sevón jou­tuu ottamaan kantaa myös suoma­laisen tuomioistuimen ja tuomarin mahdollisuuksiin uudessa Eu­roopassa ihmisoikeussopimusten aikana. Odotamme kirjoitusta sii­tä.

 

"TII TII tikanpoika kylvi tielle nauriin. Tuli paha paimenpoika, söi sen tikan nauriin." (Suomalainen loru ajalta ennen Euroopan yhdentymistä.)

                En tiedä, mitä ajatella näistä pahoista, isoista kysymyksis­tä. Ymmärrän kuitenkin, ettei yhdentyneessä Euroopassa viljellä nauriita, ja toivon, ettei nauriinvarkaita hirtetä.

 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

MUSIIKKIA PITKÄTUKKAISILLE

 

SANAT "POP CLASSICS" vetävät kananlihalle. Sellaisia ruvettiin hävyttömästi mainostamaan joskus 1950-luvulla, jolloin Concert Hall ja myöhemmin Valitut Palat astuivat äänitteillään esiin.

                Jokainen itseään kunnioittava hienostelija hallitsee lasittu­neen tai jäätävän katseen, joka kohdistetaan tiettyjen Bachin Brandenburgilaisten konserttojen, Händelin Vesimusiikin ja Beet­hovenin Eroican vilpittömiin ihailijoihin.

                Sellaisten tyyppien kanssa, jotka kuuntelevat ilokseen Vival­din Neljää vuodenaikaa, Pachelbelin Kaanonia, Bachin aariaa (air) g-kielelle tai... Albinonin Adagiota, ei lainkaan keskus­tella. Ainakaan musiikista. Eivät kirjallisuudentutkijatkaan keskustele Jerry Cottoneista.

 

WILFRID MELLERS, joka on kirjoittanut muun ohella hienon kirjan Bachista ja Jumalan tanssista, on pyörittänyt Classical CD-leh­dessä sarjaa pop-klassikoista. Lehden uusimmassa numerossa hän paljastaa, miten pitkätukkaista jymäytetään ja kertoo, miksi esimerkiksi Corellin teokset tuntuvat niin mahdottoman paljon paremmilta kuin Albinonin. Albinonin Adagio on nimittäin erit­täin vähän Al­binonin. Se vähä, mikä on hänen, on barokin metri­tavaraa.

                Tuo teos, jota joutuu kuuntelemaan kahviloissa ja tavarata­loissa jokseenkin päivittäin, on itse asias­sa 1910 syn­tyneen musikologi Remo Giazotton jokseenkin kylmäve­rinen väären­nys.        Albinonia on vain kenraalibasso. Giazzotto kek­si siihen melo­dian ja harmoniat ja soitinsi koko homman jousille. I Musici teki 1960-luvul­la levylle maailman kantaesityksen, ja siitä al­kaen Adagio on ollut klassisen musiikin suurimpia hittejä.

                Mellersin mukaan teos on yhtä aitoa barokkia kuin John Ruskin on renessanssia. Siinä on liimattu päällekkäin 1700-luvun ken­raali­basso, 1800-luvun tekniikka ja 1900-luvun sentimentaali­suus. 

                Tomaso Albinoni ei missään ta­pauksessa tun­tisi teos­ta omakseen, jos hänet voitai­siin jotenkin herättää kuuntelemaan sitä.

 

KIRJALLISUUDENTUTKIJOIDEN tulisi entistä enemmän keskustella Jerry Cottoneista samalla tavalla kuin Mellers keskustelee pop-klassikoista. 

                Pop-teos on hyvää mu­siikkia, koska se kestää kuuntelemista. Siinä on jotain taiteellisesti olennaista, joka on saanut niin suuren suosion, että se on kaluttu puhtaaksi. Sel­lainen teos ei voi olla rakenteeltaan, harmonioiltaan tai ide­oiltaan vaativa, vaikka esimerkiksi Ravelin Boleron soi­tinnus on taikurimaisen upea.

                Lisäksi pop-teokset ovat klassisen musiikin tehokkaita mai­noksia. On syytä kiittää kohtaloa esi­merkiksi Al­berto Gentilis­tä, joka löysi vuonna 1926 97 nidettä siihen asti kutakuinkin tuntemattoman Vivaldin sävel­lyksiä. Käy­tännössä eli laajalle ylei­sölle Neljä vuoden aikaa au­kaisi koko­naisen musii­kin aika­kauden.

                "Albinonin" Adagio tekee samaa PR-työtä. Pitkätukkaista ei jymäytettykään ja hienostuneet makumestarit ovat jälleen kerran väärällä asialla. Kyllä kansa tietää!

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-11,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin. 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

HUUMAUTUNUT ALUS

 

NYT JUHLITAAN erään harvinaisen kirjailijan satavuotis­muis­toa. Arthur Rimbaud kuoli 10.12.1891. Hän oli ollut ru­nouden äkilli­simpiä neroja. Hän lakkasi kirjoittamasta hiukan alle 20-vuo­ti­aana. Hänen runo­jensa arvo ym­märret­tiin, vaikka pa­raskaan lukija ei osaa selittää, miksi Humaltu­nut venhe (Juopunut pursi), Vo­kaalit tai Vuodenajat on runo. 

                Humaltunut venhe on rämettyneen mielen omakuva. "O Saison­s! O chateux" on sisällöl­tään kiehtova ja käsit­tämä­tön. Ky­symys on noi­tuu­desta ja mahdollisesti huu­meista. Kirjoittaja sa­noo, et­tei hänen pakenevia, hulmu­avia sa­no­jaan saa kiinni.

                "Vaiheita! Linnoja! - Kuka on viaton?"

 

EI AINAKAAN RIMBAUD. Hänen vertaisensa runoilija Paul Verlaine oli menettää onnensa, vapautensa, avioliittonsa ja elämänsä tä­män kymmenen vuotta nuoremman oppilaansa, paholaisensa ja rakas­tettun­sa kans­sa.

                Rimbaud oli pahankurinen kakara. Hän tuhri papereita, seiniä ja taloja, hän härnäsi pappeja ja porvareita ja oli valmis rä­kättämään kaikel­le. Huonommissa runoissaan hän oli röyhkeä, hä­märä ja tahmea. Parhaissa runoissaan hän oli itse viattomuus ja syvälli­syys. 

 

KIRJAILIJAT ovat joskus vaikeita ja usein sietämättömiä ihmisiä. Niinpä heihin ei pidä tutustua. Ei joulukinkusta pitä­minenkään vaadi tutustumista sikaan.

 

                Rimbaud oli muotokuvissa mystinen, pohjattoman näköinen nuo­ru­kai­nen. To­dellisuudessa hän vihasi ja pelkäsi parturia yhtä pal­jon kuin hiusten pesemis­tä ja tapasi pyydystää ja tappaa täi­tä tukastaan samalla tavalla kuin jotkut naksuttelevat sormiaan tai purevat kynsiään.

                Harvat tukijansa ja ymmärtäjänsä hän saattoi häpeään ja rai­voon ja vanhoilla päivillään hämäräperäisenä palkkasoturina ja kauppiaana Afrikassa - hän eli 37-vuotiaaksi - hän suhtautui viiltä­vän pil­kalli­sesti kaikkeen kirjallisuuteen ja taiteeseen, myös omaa­nsa. Hänessä toteutui noidan oppipojan kohtalo, koska hän ei ehtinyt käsittää, että alkemia on tärkeämpää kuin kulta.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,16-12,jkmpp,kolumniHelsingin Sanomiin. 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

LENTÄVÄT LEIVÄT

 

KUTEN NIMI OSOIT­TAA, automaattinen tietojenkäsittely ei ole au­to­maattista eikä tietojenkäsit­telyä.

                Ala ja asia on niin mielenkiintoinen, ettei ilmiöillä ole toistaiseksi kun­nollisia nimiä. Ulkomaisissa ja kotimaisissa julkaisuissa val­litsee kielellinen sekamelska, ammat­tilaistenkin kir­joittaessa. Puhumattakaan maallikoista.

                Alalla toimii tosin eteviä tarhureita, joista muuan Petteri Järvinen on ylin. Ala on kovin tekninen, mutta mies kirjoittaa hyvin.

                

MIKRO MULLISTI kaiken. Se on nyt kova sana tieteessä ja taitees­sa. Kunpa vain päästäisiin mystikoista, joita sikiää kaikkialle, missä on kaupallista kysyntää, uskonnosta kirjallisuuteen ja tietokoneisiin. 

                Vähät hyperromaaneista, kun kirjailija ja kääntäjä voi sääs­tää ruu­miillista työtä keskittyäkseen henkiseen. Muuan tutta­vani esimerkiksi on nimeltään Alt+Anna. En opi muistamaan enkä kir­joittamaan hänen sukunimeään, vaikkei se ole sen vaikeampi kuin Chwastowska. Alt+JK taas tulostaa yhdellä räpsäyksellä täydelli­set ja riittävät palk­kionmaksu­tietoni. Menetelmä on nimeltään makro ja sellaisia käyte­tään mikroissa.

 

KOTIMIKRO johdattelee ajattelua. Tilastojen kanssa työskennel­lessä voi löytää ihmeellisiä ja luultavasti merkittä­viä yhden­mu­kaisuuksia antamalla koneen piirtää käyriä. Käyrä kertoo sen mitä silmä ei erota. 

                Vanhojen tietokoneiden aikana sinulla täytyi olla käsitys tehtävästä, jonka teetit. Nyt teet itse, putoat kaikenlaisiin kuoppiin mutta saatat samalla löytää mielenkiintoisia merkil­lisyyksiä. 

                Uskon onnistuneeni osoittamaan tietokoneen muokkaamilla ti­lastoilla, että punakapina oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike.

 

TIETOJEN VARASTOINTI on asia sekin. Pöytäni kulmalla on italia­lainen CD-levy, joka näyttää sisältävän lähes kaiken roo­malaisen kirjallisuuden, kymmenien klassikkojen kootut teokset. Löydän minkä tahansa runon lauseen pät­källä ja lauseen pätkällä löydän kaikki sen käyttäjät. Koko roo­malainen runous yhdellä levyllä!

                "Kuka kukin on" toimii koneessa Kirjoitan!-nimisen ohjelman turvin aivan toisin kuin kirjana. Kone kertoo nopeasti esimer­kiksi vuorineuvosten iät tai kirjaili­joiden kotipaikat.

 

OHJELMISTA MIELUISIN on tällä hetkellä "Hämärän hetkiä" - After Dark. Kun kone hyrisee omia aikojaan, kuvaruudun säästäjä alkaa näyt­tää esimerkiksi oikeaa aikaa näyttävän kellon kuvaa - mutta parhaita ovat ne lentä­vät leivät. Ensin lentää kuvaruudussa paahtoleivän vii­pale ja hetken kuluttua viuhtoo leivänpaahdin vimmatusti karku­laisen pe­rään. 

                Paahtoleivän ruskistumisastetta voi säädellä liukukytki­mellä. 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,20-01jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

 

VALTIO ON VIHOLLINEN

 

DEMOKRATIAN TUNNUSMERKKI on, että valtio myöntää olevansa joskus  pa­ha. Fa­sis­ti­nen, poliittisesti tai uskonnollisesti kiihkoileva val­tio on niin hy­vä, että sen hy­vyy­den epä­ile­mi­nenkin on ran­gaistava teko. Demokraattinen valtio säätää itselleen rajoi­tuk­sia. 

                Tuomioistuin on, tai ainakin sen pitäisi olla, kansalaisen turva jopa valtiota vastaan. Siksi tuomari ei ole val­tion käs­kettävissä toisin kuin hallintovirkamies.

 

TÄMÄ ON kommentti myös EY-keskusteluun ja kannun­va­lantaan Itä-Eu­roo­pan maiden kohtaloista. Mukana on muitakin kuin taloudelli­sia tekijöitä.

                EY:tä pelätään ­eduskunnan vallan kaventajana ja sitä se onkin. Mutta entä ihmisten turva ja suoja, oikeuksien saaminen ja vääryyksien torjuminen?

                Jo voimassa olevat ihmisoikeussopimukset antavat kaikille ai­na­kin te­oreet­ti­set mah­dol­li­suu­det puo­lus­tau­tua hy­vin­kin mahta­via taho­ja vas­taan.

                Itä-Euroopasta puolestaan synkimmät ennustukset poh­jau­tu­vat hen­ki­lökohtaisen vapauden ja siihen liittyvän vas­tuul­li­suu­den puut­tu­miseen. Ihmisten on vaikea oppia tekemään työtä­kään, ellei heil­lä ole käsitystä edesvastuusta, ja tämä perinne johtuu täy­dellisesti voimattomuudesta ylimmän vallan edessä. Heillä ei siellä ole ollut mitään asiallisesti läntiseen tuomioistuin­lai­tok­seen ver­rattavaa.

                

IHMISOIKEUDET ovat suh­teellisia. Yhdysvaltain perustuslaki ta­kaa vanhastaan ih­misoikeudet. Silti FBI ke­hit­ti jo en­sim­mäi­sen maa­il­mansodan aikana ja 20-luvun sen tek­nii­kan, jon­ka myös GPU, Ges­ta­po ja Sta­si myö­hemmin keksivät - määrä­tön arkis­toin­ti, asi­amies­verkko, ilmian­taja­jär­jes­telmä, sala­kuunte­lu, vakoi­lu. 

                Yksi­tyis­kohtainen kuvaus perus­tuslainvastaisesta kehityksestä ­si­säl­tyy Curt Gent­ryn ihastuttavan puo­lu­eelli­seen J. Edgar Hoo­ve­rin elä­mä­ker­taan The Man and the Secrets.

                

 

SUOMESSA ON käyty laimeaa keskustelua poliisin toimista tapa­ri­kol­li­sia vastaan, muun muassa puhelinkuuntelun sallimisesta, ja poliisin kriisivaltuuksista.

                Keskustelijoilta näyttäisi välillä unohtuneen, ettei mikään oi­keus ole ehdoton. Henkilö joka syyllistyy törkeään rikokseen, menet­tää vapautensa. Asiasta päättää tuomioistuin. 

                Jos poliisilla ei ole mah­dol­li­suut­ta pal­jas­taa urkkimalla esi­mer­kik­si tekeillä olevaa ter­rori-isku­a, jokin on vial­la.

                Suomi saavutti 1939-1946 salakuuntelemalla Neuvostoliittoa ja Saksaa yhtä suuria voittoja kuin rintamilla.

 

ONGELMA EI OLE KEINO, vaan kontrolli. Meillä on pysytelty keino­jen puolella kieltämällä umpimähkäisesti esimerkiksi henkilöre­kisterit ja jättämällä lupamenettely aukkoiseksi. Asiakirjojen salassapito ei katso asiayhteyteen eikä käyt­tö­tar­koi­tuk­sen. Eri­koislupia myönnetään, mutta nii­den myön­tämi­sen ehtoja ei ole täsmennetty eikä keskitetty johdonmukaisesti tuomioistuimille.

                Ainakin yhdessä tuoreessa tapauksessa korkein oikeus on pur­kanut tiettyjen oikeudenkäyntiasiakirjojen salassapitomääräyk­sen. Se on luonteenomainen tuomioistuimen tehtävä.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,17-02,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

ELÄVÄT VELJET

 

"KUOLLEET VELJENI Inkerin soissa - elävät veljeni vankiloissa". Poliittista vankia on helppo sääliä, jos säälijän ja säälit­tävän ­po­liit­ti­set tun­teet ovat yhdensuuntaiset. 

                Kriminaalivanki on helppo jättää heitteille, koska hän on "itse ansainnut koh­talon­sa".

 

TÄSSÄ KUUSSA mahdollisesti ensimmäisinä suomalaisina Pietarin seudun vankiloissa käyneet kertovat, että sekä Dostojevskin ku­vaamat loukot että Tshehovin Sahalin kalpenevat näihin laitok­siin ver­rat­tuna. Pie­ta­rin van­ki­loi­den ja Pie­ta­rin seudun vanki­leirien tila ei ole mis­sään ta­pauk­sessa parem­pi kuin yli sata vuotta sitten. Vankeja on tiettävästi 60.000. Poliittisista van­geista kukaan ei tiedä mitään, koska heitä ei väitteen mukaan ole.

                Tämä tieto vankiloista on erittäin vakava. Ennemmin tai myö­hem­min Pie­ta­rin vankiloissa on taas suomalaisia, laillisesti tuo­mittuja ran­gaistusvankeja. "Keskiyön pikajunassa" oli jenkki Turkin van­ki­lassa. Milloin saamme suomalaisia Venäjän, IVY:n tai sen oi­keu­denomistajien vankiloihin, on ajan kysymys.

 

KRESTYN VANKILASSA, jossa aikoinaan istui vangittuna muiden ohel­la muu­an Vii­purin hovioikeuden jaosto, on kaksi kertaa enem­män van­keja kuin koko Suomessa, 6 000. Seitsemän - kahdeksan neli­ömet­rin selleis­sä on 10 - 12 miestä ja muutama kissa. Makuu­sijo­ja ei riitä kai­kille edes lattialla. Mahdollinen ulkoilu suoritetaan tarkoi­tus­ta varten varatussa häkissä.

                Spalernajaan ei pääse. Se on edelleen KGB:n hallinnassa ja luultavasti varsin varattu.

                Viipurin entisessä lääninvankilassa on kymmenen kertaa enem­män van­ke­ja kuin samankokoisessa Turun lääninvankilassa.

                Pietarin naistenvankilassa on tuhat naista ja 600 poikaa. Yhdessä sellissä saattaa olla seitsemän äitiä lapsineen ja on­nellisessa tapauksessa kullekin aikuiselle makuulavitsa.

                Vankileirillä, jolla suomalaiset kävivät, on 2 000 miestä, heistä 700 taposta tuomittua. Vanhin vanki oli täyttänyt 90 vuotta.

 

PIETARIN viranomaisilla on ainakin kaksi kantaa. Ensinnäkään Kresty ja vastaavat muurien, piikkilankojen ja konekiväärien ympäröimät laitokset, joiden käytävillä juoksee susikoiria, ei­vät ole vankiloita. Pietarissa ei ylimalkaan ole vankiloita. Siellä on "kolonioita".

                Toiseksi vangit ovat ansainneet kohtalonsa eikä heihin ole mitään syytä kiinnittää huomiota, koska miljoona kunnon ihmistä näkee nälkää ja kokee puutetta.

 

SUOMI joutuu ennen pitkää keskustelemaan kansalaistensa rankai­semisesta ulkomailla muuallakin kuin EY:n alueella ja on jo to­den­nut eräis­sä ri­kol­li­sen luo­vut­ta­mis­ta koskevissa tapauksissa, ettei luovu­tet­ta­via uhkaa Venä­jäl­lä mi­kään...

 

ENGLANTILAINEN LORDI ACTON sanoi, että yhteiskunta­jär­jes­tel­mää ei mi­ta­ta jul­ki­sivuilla eikä julkilausumilla, vaan yksin­omaan ta­val­la, jolla yhteiskunta kohtelee kovaosaisiaan.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,18-05,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

NÄIN NAAPURISSA

 

KLASSISEN MUSIIKIN paikallisradio Classic Radio on nyt onnistunut siinä, mikä jäi Yleisradiolta tekemättä. Onnittelijoihin on liityttävä. Radiomafian klassisen musiikin yöt soivan sävelradion entisenä toimittajana voi vain huokaista: näin naapurissa.

 

RADION TOIMINNAN heti ilmenneet pullonkaulat olivat musiikkitarjonnan suppeus ja kuulutusten vähyys. Nyt nämä mokomat ovat ryhtyneet julkaisemaan lehteä, joka sisältää ohjelmatietojen lisäksi valtakunnalliset tiedot konserteista, musiikkijuhlista ja teatterista. Ensimmäinen numero on ilmainen ja seuraavista joutuu maksamaan jotain.

                                 Lehti on tehty hyvin ja jopa kalliisti. Rahoituksen lähde jää tietymättömäksi. Lukija puolestaan yllättää itsensä muinaisen harrastuksen äärestä, merkitsemästä kynällä mielenkiintoisia teoksia. Se oli aikoinaan Radiokuuntelija-nimisen lehden ilo: tiesi laittautua tiettynä päivänä määrätyllä kellonlyömällä kuuntelemaan kiinnostavaa kappaletta. Outoa ettei kaikki nykyisyyden musiikkimelu ole tappanut tätä halua.

 

OHJELMATIEDOISTA käy ilmi, että parhaita tärppiaikoja ovat tasatunnit kello 18, 20 ja 22. Alkaneella viikolla ja seuraavalla esitetään mm. Tshaikovskin Manfred-sinfonia, John Eliot Gardnerin porukan Mozartin Requiem, Allegrin Miserere, koko Boris Godunov, Sibeliusta Berglundin johtamana, Alban Bergin kamarikonsertto ja muuta musiikin ylhäisimmistä korkeuksista.

                Tiedoissa on kotoinen ihmisen käden jälki. Säveltäjänä mainitaan mm. Various, C, joka onkin melkein saman luokan tekijä kuin monien antologioiden kuuluisa runoilija Anonymous.

                Masentavin musiikki on sijoitettu niihin ajankohtiin, jolloin rupuliviilekeporukka ajaa töihin ja töistä. Classic Radion tietoon: nykyisen tulkinnan mukaan Albinonin Adagion, Pachelbelin Kaanonin ja Neljän vuodenajan Syksyn lähettäminen saman tunnin kuluessa on Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksen kieltämä "julma ja poikkeuksellinen" rangaistus, jollaisen täytäntöönpano on johtavien oikeusperiaatteiden vastaista.

 

YLEISRADIO joutuu joka tapauksessa näinä vuosina perustelemaan budjettinsa lisäksi olemassaolonsa. Jos Suomen valtio tekee digitaalitaajuuksien tullessa saman kuin Ruotsi eli panee kanavat myyntiin, jääkiekkokisojen televisioinnin kohtalo voi muuttua poikkeuksesta säännöksi.

                Ensimmäinen organisaationmuutos voisi olla viinakaupan ja yleisradion yhdistäminen. Ne ovat molemmat kuolleiden elefanttien hautausmaita, saman ajattelun tuotteita, saman hengen lapsia paljon vartijoina.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,12-10,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

TAVOISTA JA TAIVUTTELUSTA

 

MUUAN KÄYTÄNNÖN käyttäytymistieteilijä selitti kerran, että behaviorismi on pätevä oppi ja ettei hän pidä ihmisten taivuttelemista mitenkään ongelmallisena. "Toimittakaa tänne vakaumuksellinen ateisti, pätkä kuparilankaa ja sopiva virtalähde, niin takaan, että viimeistään viikon kuluttua hän osaa konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnustuksen ulkoa, ja uskoo joka sanan."

                Vuosisadan pianisti Artur Rubinstein, joka näki melkein koko vuosisadan ja sen monet puolet ja tahot, kertoo muistelmissaan etevästä sihteeristään José Avilasta, joka auttoi häntä eräillä Etelä-Amerikan kiertueilla ensimmäisen maailmansodan vuosina. Rio de Janeirossa muuan musiikkikriitikko piti Rubinsteinin Schubert-tulkintoja kehnoina ja Chopin-tulkintoja arveluttavina ja perusteli kantaansa  saksalaisista musiikkitieteen käsi­kirjoista ottamillaan lainauksilla, jotka hän esitti vakiintuneen tavan mukaisesti omina mielipiteinään ja henkilökohtaisina oivalluksina. 

                Rubinsteinin sihteeri hoiti asian. Kriitikko kääntyi myönteiseksi, jopa haltioitu­neeksi - eikä siihen tarvittu kuin pari pulloa viiniä ja pistooli.

 

PAIKALLINEN Ranskan suurlähettiläs kuunteli päivällispöydässä Brasilian ulkoministerin rouvan analyyttisiä mielipiteitä ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kivahti Rubinsteinin kau­huksi:" Pitäkää suunne kiinni. Puhutte typeryyksiä." Suurlähettilään sihteeri, säveltäjä­nä vielä tuntematon Darius Milhaud vastasi ulkomaanedustuksen diplomaattisesta puoles­ta. Hän kutsui Rubinsteinin ja hänen sihteerinsä juhlimaan. Seuraan liittyi suorapuheinen suurlähettiläs. Hän oli nimeltään Paul Claudel.

                Tarina on opettavainen ja outo. Claudelin kirjallisessa tuotannossa juuri se, mitä lukija jää kaipaamaan, on suorasukaisuus, mutkattomuus. Rubisteinin esitykset taas tekee kuolemattomiksi juuri kuulijalle välittyvä tunne, että pianistilla on käsillä ja käytettävis­sään sekä sampanjaa että revolveri.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,05‑10,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

SUOMEN KUVIA

 

RUOTSALAINEN Jan Guillou tuli laajemmin tutuksi viimetalvisella televisiojännärillä "Ulkoisen vaaran uhatessa", joka oli huomattavan hyvä. Hänen jännitysromaanejaan on suomennettu, ja osa aikuisväestöä muis­taa hänet jo etäisiltä vuosikymme­niltä kyseenalai­sista keinoistaan tunnettuna ja jopa lakitupaan päässeenä sensaatiotoimittajana.

Hänen uusi kirjansa "Ingen mans land" ei jostain syystä ole vielä ylittänyt uutiskynnystä meillä, vaikka tuo ei ke­nenkään maa on tavallaan Suomi. Se onkin Suomelle hyvä nimi. Ei kenenkään maa. Ensin on Ingenmansland ja siitä itään Ingermanland. 

Jännärissä esiintyy Mauno Koivisto ‑niminen presidentti, joka arvioi Neuvostoliiton ja Venäjän tilannetta, pohtii ja aikailee, Kekomäki ‑niminen suojelupoliisin päällikkö ja suorastaan harmil­linen määrä oikeaa tietoa Suomen ilmapiiristä.

                Suomalaisista ei ole mihinkään, mutta ruotsalaiset erikoismie­het pelastavat Euroo­pan. Toisaalta yksi heistä on suomenruotsa­lainen. Pohjoisen suomalaiset kyyhöttävät kuka mökissään, kuka virassaan, ja tuiskahtavat silloin tällöin:" Vitto!" 

                Kirjassa tuho uhkaa Venäjältä Suomen alueen kautta arabeille salakuljetettavina ydinaseina.

                Kirja ei ole kovin hyvä. Perusteellista esileikkiä seuraa hä­täinen toteutus ja koko­naisuudesta jää hiukan nolo maku. Mutta sanoma on selvä: suomalaiset edistävät yhteistä läntistä etua parhaiten varomalla, etteivät sotkeudu jalkoihin, kun toiset pa­nevat tuule­maan.

 

 

KIM BORG on julkaissut muistelmateoksen vaiheistaan suo­malaisena Suomessa ja ulkomailla. Tänä syksynä ilmestyy kaiken kaikkiaan runsaasti mustelma‑muistelmia.

Borgin kirja on miellyttävä, koska se on rehellisen asiantun­teva, yksipuolinen, rupatteleva ja kohdittain ilkeä. Tasapuolisia kirjantekijöitä on liikaakin, ja pätevästä asiatekstistä ei ole puutetta. Musiikki ja musiikin tekijät kiinnostavat kulisseista nähtyinä. 

                Muistelmien aineisto on erikoisen kiinnostavaa siksi että kirjoittajan kokemuspiiri ulottuu sotaa edeltäneestä arkki­tehtiperheestä ja lapsuuden Viipurista jatkosodan TK‑joukkoihin, Polyteekkiin ja sitten koko maailman esiintymislavoille ja näyt­tämöille.

Borgin käsitys elämisen ehdoista täällä ja muissa maissa on perusteltu. Kilpailu on aina ottelu. Kun yksi voittaa, moni hävi­ää. Se on laki taiteessa. 

                Parhaan esimerkin kirjan ajankohtaisesta teesistä, joka koskee menestyksen suh­teellisuutta ja kilpailun kovuutta, tarjoaa kirjan henkilöhakemisto. Nimi Talvela, Martti, esiintyy voittopuolisesti laulutaidetta ja bassolaulantaa koskevassa teoksessa ‑ yhden ker­ran.

 

TÄSSÄ EI ole tarkoitus arvostella kirjoja, vaan esittää kaksi esimerkkiä pohjoismaisen yhteistyön katoamisesta ja kertomuksis­ta, joissa on kysymys siitä, miten vastapuoli niita­taan niin että tuntuu.

                Siinä eivät auta siniset silmät.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,07-12,jkmpp,kolumni

 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

SUKLAATA

 

KULUTTAJA-ASIAMIES on kieltänyt muuatta firmaa myymästä suklaata, jossa pak­kauksiin on piilotettu suomalaisten jääkiekkoilijoitten kuvia. Kysymys on sopimat­tomasta lapsiin kohdistuvasta markkinointitoimesta. Vastaisuudessa lapset voivat ostaa haluamansa kuvat suoraan keräilykansioihinsa. 

                Pikkupojilla on maansuru. He todella pitivät keräilystä, vaihtoivat kuvia kes­kenään ja kertoivat iltaisin isälle päivän saaliista. Kuultuaan että keräilykuvia saa nyt ostaa erillisi­nä, nämä alle kymmenvuotiaat sanoivat, ettei siinä sitten ole mitään hauskaa eikä jännit­tävää.

                Muutoinkin suojaviranomaiset näyttävät terästyneen. He miettivät otsa rypys­sä, mitä kansan etu vaatii kussakin tapauksessa.

 

TÄLLAINEN tuntuisi arvottomalta ilveilyltä, johon ei maksaisi vaivaa puuttua julki­sesti, ellei se olisi niin luonteenomaista ja niin paljastavaa.

                Suomen tasavallan kansalaisilla on tiettävästi tätä nykyä eräitä ongelmia suh­teessa työpaikkoihin, kauppaliikkeisiin, yrityksiin ja pankkeihin. Kenellä ei ole rahaa, kuka maksaa elintarvikkeista liikaa, ketä siirretään pankista toiseen kuin arvotonta jätettä.

                Vastuullisia ja valvovia viranomaisia ei näy, ei ainakaan ajoissa. Pankki- ja yritys­ryhmien asioita hoidetaan tavalla, josta olisi ennen annettu kuritushuonetta. Konkurssin viivyttämisestä yrityksen maksukyvyttömyyden käytyä ilmeiseksi oli ni­mittäin rikoslain nojalla tapana rangaista.                               Markkinavoimathan ne siinä riehuvat kuin tuuli ja sa­de, ja yleiseen tietoon on saatettu, ettei niille mahda mitään. Silti suomalainen lainsäädän­tö ja virkakunta luotiin 140 vuotta sitten vastaamaan juuri siitä, etteivät ihmiset joutuisi liiaksi kasvottomien voimien armoille.

 

YHTEISKUNTAMME ajautui muutamia vuosikymmeniä sitten huono-osaisten hoi­vaami­sesta hyväosaisten hoivaamiseen. Siirtymä tapahtui kaikilla rintamilla, lain­säädännössä, politiikassa, ammattiyhdistystoiminnassa. 

                Yhteishyvän virastot ovat juuri sitä yhteiskunnallista kerskakulutusta, joka olisi nyt leikattava pois tarpeettomana ja vahingollisena.

 

75-VUOTIAS SUOMI ontuu kainalosauvojen varassa perimmäisten kysymysten ää­relle. Me, sotien jälkeiset suuret ikäluokat olemme tehneet tälle maalle ennennäke­mätöntä va­hinkoa. Meistä näyttää jäävän historiaan vain ylettömät pyyteet, poik­keuksellinen itsete­hostuksen tarve ja epätavallinen ja harhainen halu omistaa todel­lisuus. Olemme madalta­neet julkisten tehtävien hoitamisen sydämettömiksi rutii­neiksi ja muuttaneet henkisen kulttuurin yksilöllisen tunnekuohun välikappaleeksi. Ilmanko olemme puilla paljailla. 

                Missä ovat kansantribuunit, kun kansaa ahdistetaan? Vaihtamassa tarroja, riitele­mässä suklaapatukoista.

 

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,07-09,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

LEIVÄSTÄ JA SYÖMISESTÄ

 

TYTTÖ JOKA astui leivän päälle, vajosi maan syvyyteen. Hän oli viemässä sitä leipää isoäidille tai susihukalle. Tuli upottava rimpi vastaan, niin tyttöpä viskasi leivän jalkoi­hinsa hypätäkseen sen päältä kuiville. Mutta toisin kävi.

                Kalevalassa kiven leipominen Kullervon limppuun oli ainakin kolminkertainen tihutyö. Se oli leivän häpäisemistä. Se oli nälkäisen syöjän herjaamista. Siinä meni perin­töveitsi. Sen lisäksi temppu oli aivan tarpeeton, sillä jos emännän ajatuksena oli säästää jauhoja, jokin muu täyte olisi ollut käytännöllisempi. Muutenkin on syytä epäillä, voiko sellaista leipää paistaa, jossa on iso kivi sisällä. Kai se leipä palaa uunissa, kun kivi kuu­menee?

                Puukon katkeaminenkin tuntuu kummalta. Taisi olla huonoa tekoa koko kapine, liian kovaksi karkaistu.

 

VAKAIDEN ja itsetuntoisten työläisten, käsityöläismestareiden ja talonpoikien piirissä lim­pun laskeminen pöydälle väärin päin oli suuri synti. Kupera puoli kuului ylös. Kuulemma hyvin monet pyörittelevät hapanlimppuja leipälaatikossa samalla kuin taistelevat oman­tuntonsa kanssa siitä, voiko uutta leipää aloittaa ennen kuin entinen on syöty loppuun.

                Korppuja ei enää useinkaan tehdä kotona. Ne jälkiruuat, joihin koottiin leivän­kannikat, ovat kai kadonneet maailmasta.

 

TULI NÄET eräänä päivänä vastaan lapsi, ei tyttö leivän kanssa, vaan tavallinen kunnon pikkupoika, joka söi voileipää ja vihelteli välillä onnellisena toinen käsi taskussa. Kaikki kolme tapaa olivat jyrkästi kiellettyjä vielä toisen maailmansodan jälkeen. Ulkona ei saa­nut syödä tai jos söi maatalousnäyttelyssä tai nakkikioskilla, ainakaan ei saanut liikkua. Onnekseen se pikkupoika ei tiennyt liikkuvansa menneiden rajoitusten maailmassa.

                Kaikkea ruokaa oli kunnioitettava, mutta leivällä oli erikoisasema. Ehtoollisella tarjotaan leipä. Tupaantuliaisiin viedään leipää ja suolaa. Taustalla on hedelmällisyyteen ja onneen liittyviä käsityksiä.

                Viheltäminen oli syntiä. Viheltämällä kutsuttiin paholaista. Mummovainaja olisi pitänyt hirvittävänä virren sävelmän viheltämistä. Otaksuttavasti körttiläisten ja musiikki­arvostelijoiden haitariviha on jotain sukua tälle ilmiölle. Haitarihan viheltää.

                Käsien taskussa pitäminen oli ylimalkaan kiellettyä, ja armeijassa tätä kieltoa val­vottiin tehokkaasti.

 

MUUAN UPSEERI, Mannerheim-ristin ritari, tiesi mikä mieheen tehoaa. Kun Viipurissa tuli vastaan sotamies tyttö käsikoukussa ja kädet kyynärpäitä myöten housuntaskuissa eikä tehnyt elettäkään tervehtiäkseen, upseeri sanoi:" Voisiko neiti ystävällisesti kannatella sotamiehen munia sen aikaa että hän voi tervehtiä esimiestään?"

 

MUUAN MURHA puolestaan johtui leivän kantista. Tekijä ja surmattu olivat olleet naimi­sissa 30 vuotta. Mies oli aina leikannut kantin vaimolleen, vaikka hän olisi oikeastaan halunnut itse syödä sen. Vaimo inhosi kantteja, mutta söi niitä miehensä mieliksi, kunnes eräänä päivänä sai tarpeekseen ja pyysi leipäveistä lainaksi.       

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,02‑11,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KIRJAIMISTA

 

KIRJAIMEEN sisältyy joukko salaisuuksia. Pelkät kirjaimet maksavat. Hyvän logon eli liiketunnuksen tekeminen vaatii kallista ammattimiestä. Kun IBM:n vakiintuneesta tun­nuksesta aikoinaan vähennettiin poikkiviivoja ja kirjainta uudenaikaistettiin hiukan, lasku oli lähes miljoona dollaria.

                Kirjojen kirjoittajat tuntevat sen ilmiön, miten merkillisen paljon paremmalta teksti tuntuu painettuna kuin koneella kirjoitettuna. Käsikirjoituksessa on tilapäisyyden ja mieli­valtai­suuden tuntua. Painojälki tekee tekstistä lopullisen ja arvovaltaisen. Pelkkä puhtaaksi kirjoittaminen tekee myös asiaa. Puhtaaksi kirjoitettu teksti kätkee sanavirheet mutta ko­rostaa lauserakenteen virheitä. 

                Yhdysvalloissa korkeimman oikeuden kellarissa on kirjapaino, jossa tuomareiden muistiot ja laput painetaan noin kymmenen ‑ viidentoista kappaleen painoksena.

                Toivottavasti he eivät anna periksi mikroaikakaudelle. Kyllä maailmassa täytyy olla ihmi­siä, jotka puhuvat ja kirjoittavat painettua tekstiä.

 

KIRJOITUSKONEEN estetiikka hallitsi kauan. Vuosikymmeniä kirjoitustekstin nimi oli pica tai elite. Myöhäisten sähkökoneiden ja varhaisten mikrojen aikakaudella kauneuden vertauskuvaksi tuli kirjain, jonka nimi on courier.

                Videot ja kotitietokoneet antoivat odottaa itseään paljon kauemman kuin asian­tuntijat arvasivat. Kummastakaan ei aluksi tiedetty, mitä niillä voi tehdä. Videoitten valmis­tajat uumoilivat kotifilmauksen renessanssia. Tietokonekauppiaat opastivat ihmisiä pitä­mään varastokirjanpitoa pakastimestaan.

                Samaan asiayhteyteen kuuluu "kotikustantaminen", dekstop‑publishing, jonka piti hävittää kirjankustantajat ja kirjapainot vähässä ajassa. Siitäkään ei tullut totta. Melkein kaikki pikku julkaisut ja henkilökuntalehdet ovat kuin monistuskoneella veivattuja. Visu­aalista murrosta ei ole tullut ainakaan vielä.

 

TÄMÄN KIRJOITUKSEN aiheen antoivat eräät arvovaltaiset kirjaimet, jotka edistynyt käyt­täjä voi hankkia esimerkiksi tietokoneohjelma Corel 3.0:n mukana niin sanottuina fonttei­na.

Jotenkin järkyttävää, että nyt pystyy käyttämään kolmea todella kaunista kirjainleikkausta kirjoituskonekirjaimien ja painotuotteiden iänikuisen Timesin sijasta.

Ne kolme, jotka liittyvät erottamattomasti kirjallisuuteen ja kirjalliseen perinteeseen ovat Garamond,  Baskerville ja  Bodoni. Kaikki kolme polveutuvat suoraan venetsialaisten kirjanpainajien, kuten Aldus Manutiuksen, käyttöön ottamista tyyleistä. Siksi ne ovat olleet niin väkevästi mukana muokkaamassa käsityksiä siitä, miltä kirjaimien tulee näyttää.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-07,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

EPÄPUHDAS VERI

 

MARSELJEESISSA uhkaillaan panna epäpuhdas veri valumaan pitkin kynnöksiä. Epäisän­maallisesti eräät ranskalaiset lääkärit ovat jättäneet sen tekemättä ja ovat nyt syytteessä Pariisissa siitä, että aidsin aiheuttajan saastuttamaa veriplasmaa saaneita verenvuototaudis­ta kärsineitä potilaita on kuollut tautiin kolmatta sataa. Plasma valmistetaan lukemattomien luovuttajien verestä, joten HIV:n kaltainen tekijä saastuttaa kaiken.

 

OIKEUSJUTTU herättää Ranskassa syvää kuohuntaa, ja juhannuksen jälkeisellä viikolla siitä oli joka päivä lehdissä seikkaperäisiä ja erittäin hyvin laadittuja selostuksia. Sävyt ovat hurjia. Asianomistajien asiamies oli sanonut, että pääsyytetyn rintapielessä oleva kunnialegioonan ruusuke on kuin tahra saastunutta verta. 

                Suomessa tästä oikeudenkäynnistä ei näy puhutun paljon, kenties siinä toivossa, ettei sellaista voi tapahtua meillä (kuten ei veriplasman yhteydessä voikaan). Periaatteel­linen kysymys ei kuitenkaan tottele kansallisia rajoja.

 

VUONNA 1985 amerikkalaiset olivat ilmoittaneet Ranskan veripankin johtavalle lääkärille, että koko 20 miljoonan frangin arvoinen plasmavarasto on luultavasti saastunut ja henki­löt, joille annetaan plasmaa verensiirrossa, saavat aidsin. Ranskalaiset tutkivat itsekin asi­an ja havaitsivat, että tieto piti paikkansa. Lääkäri teki - ja vielä paperilla - päätöksen, että tulosvastuun nimessä ja taloudellisista syistä saastunut plasma käytetään loppuun ja vasta sen jälkeen uusien luovuttajien veri tehdään saajille vaarattomaksi kuumentamalla.

                Syytteessä on neljä lääkäriä, veripankin johtajan lisäksi mm. meidän entisen lääkin­töhallituksemme pääjohtajaa vastaavaa professori.

 

LÄÄKÄRIT TIESIVÄT että heidän toimittamansa veri tappaa, ja se tieto ei pidätellyt heitä. Kuolleiden asianajaja syyttää lääkäreitä rikosoikeudellisen tuotevastuun perusteella vää­rennyksen tapaisesta rikoksesta. Oikeutta käydään pikku rikosasioiden tuomioistuimessa, koska rangaistusta ei vaadita henkirikoksesta eikä ole edellytyksiä isolle oikeudenkäyn­nille Cour d'Assisesissa.

 

ASIANAJAJA on etevä. Suomessakaan tällaisessa tilanteessa ei menestyisi oikeudessa aja­malla syytettä murhasta, taposta tai kuolemantuottamuksesta, koska plasmasta päättävien ja siitä kuolevien ihmisten välillä on liian pitkä ketju muita lääkäreitä, joista osa tiesi asian todellisen laidan ja osa ei. Kysymys ei ole myöskään lääkevahingosta, koska veri ei ole lääke. Myrkyttämistä koskeva rikoslain artikla ei sovellu.

                Merkeistä päätellen ranskalaiset ottavat tämän jutun yhteydessä esiin ne vaikeat eettiset kysymykset, joiden parissa meilläkin on painittu mietittäessä aborttia, kuolinapua ja keinohedelmöitystä.

                Kuka saa päättää, kenen on kuoltava, ja mikä on vastuu sellaisesta päätöksestä?

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,13-07,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

MURHAT JA JULMAT TYÖT

 

YLEISÖN KÄSITYS väkivaltarikoksista ja niiden yleisyydestä on virheellinen. Väkivalta ei lisäänny yhteiskunnassa - siis vanhanaikainen ihmisten tappaminen käsin tai asein.

                Väkivaltarikosten suhteellinen taso on jokseenkin sama kuin vuosina 1860-1900 eli noin kolme henkirikosta sataa tuhatta asukasta kohti. Tsaarinvallan aikana 50-60 ihmistä vuodessa kuoli henkirikoksissa. !970-luvulta lähtien henkirikoksia on tehty noin 140 vuo­dessa. Väkiluku oli 1860 1,7 miljoonaa, vuonna 1900 2,6, 1970 4,6 ja nyt 5 miljoonaa.

 

TAPATURMAISESTI KUOLLEIDEN lukumäärä ei ole muuttunut. Se on ollut 130 vuoden ajan hiukan alle tai vähän yli 50 henkilöä 100 000 kohti. Liikenne näkyy kuolinsyytilas­toissa siten, että 1950-luvulta 1970-luvulle tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli kiipeä­mässä kohti kuuttakymmentä.

                Itsemurhien määrä on arvojen muuttumisen osoitin. Venäjän vallan ajan loppuun itsemurhia oli alle kymmenen sataa tuhatta asukasta kohti vuodessa, ja siitä määrä on noussut 1930-luvun 20:stä nykyiseen vajaaseen 30:en laskeakseen dramaattisesti vain so­tavuosina.

                Suhteet ovat karkeasti: onnettomuuksissa kuolleita 2.500, itsemurhia 1.300, henki­rikoksia 130. Kuolemantapauksia on kaikkiaan vuodessa hiukan alle 50.000.

 

KUN VALTAKUNTA ON joutunut pakon puristaessa perimmäisten kysymysten ääreen, myös kuolema. sairaus ja hoiva on laskettava ja arvioitava uudelleen. Kustannukset ovat liian suuret. Niitä on vähennettävä. Ne eivät juuri vähene palkkojen leikkaamisesta. Raaka ja hirvittävä totuus on, että kaikki menot ja kaikki työt on mietittävä uudelleen. 

                Tästä tulee numeropitoinen kolumni, mutta juuri asioiden määrällisistä ja laadulli­sista suhteista on kysymys. Valtion menoista 1986 ennen talouden mullistumista sosiaali­turva oli 17 % ja toimeentuloturva siitä 12 %. Kouluihin käytettiin 14 %. Liikenteen kus­tannukset olivat 8,8 %, terveydenhuoltoon meni 8,5 %, asumiseen 3,2 %, työllisyyteen 2,6 % ja maa- ja metsätalouteen 9 %.  Sotilaallisen maanpuolustuksen kustannus oli 5,5 % valtion kokonaismenoista.

 

NÄISTÄ NUMEROISTA näkee, ettei yhteiskunta pääse eteenpäin tinkimällä tasaisesti kai­kista kuluista. Kuinka kävisi liikelaitoksen, joka tekisi sen? Vertaus kannattamattomien toimintojen lakkauttamisesta ei osu oikeaan, koska valtion tehtävä on nimenomaan vasta­ta kaikesta siitä, mikä ei kannata.

Valtion toiminnan tulosta mitataan ihmisten elämän laadulla ja muuan sen laadun mitta­reista on aika, jonka ihmiset viihtyvät tässä elämässä.          

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,09-11,jkmpp,kolumni

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

ISÄNPÄIVÄN MENTYÄ

 

MIKSI meillä on niin silmiinpistävä tarve tutkia Kekkosen pahoja tekoja?

                Haluamme ripittäytyä. Hyvä. Olimme kaikki väärässä kuin apinat. Pyydetään po­rukalla paavilta synninpäästö. Hän on tottunut antamaan anteeksi poliittisia syntejä. Niitä onkin paljon.

                Kenties taustalla on vakavampia syitä.

 

ASEKÄTKIJÖIDEN kohtelua tutkinut komitea ja oikeusministeri olivat yhtä mieltä siitä, ettei väärin tuomittujen asioita ole enää ­a­vattava. Oikein. Julkisen vallan ja tuomioistui­men mahdollisuudet käsitetään väärin, jos niiden katsotaan kykenevän oikaisemaan his­toriallisia vääryyksiä. Itse asiassa ajatuskulku on fasistinen; se sisältää käsityksen oikeu­den mestaroinnista. Tuomioistuin tuomitsee lain ja oikeudenmukaisuuden nojalla tässä ja nyt. Perimmäinen oikeus ei ole tämän maailman herrojen eikä heidän palvelijoittensa kädessä.

                Sananparsi neuvoo:" Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa." Niinpä eepikot ja näkijät ovat sokeita. Heiltä on puhkaistu silmät. Homeros tunnettiin nimellä "Sokea". Myös oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Si­dettä tarvitaan märkivien silmäaukko­jen peitteeksi.

                Ylevämielinen ja valtionetua edistävä todellisuudentaju sisältää suuren vaaran. Muuan vallankäytön perusstrategia on vallankäytön kohteiden viattomuuden riistäminen. Mikään ei luo niin yhtenäistä kansakuntaa kuin järjestelmä, jossa vähäinenkin ihminen saa ikioman ali-ihmisen pies­tä­väk­seen.

                Yhteinen vaikeneminen luo solidaarisuutta. Meillä Suomessa on vanhastaan har­rastettu vaikenemiskuoroja.

 

KEKKOS-KESKUSTELUSSA on otettu kantoja, joihin perustelut eivät vaikuta. Jos tuotaisiin esiin vaikkapa UKK:n omakätinen interventiopyyntö Neuvostoliitolle, sitä väitettäisiin väärennetyksi. Jos tuotaisiin rikoslaboratorion lausunto asiakirjan oikeaperäisyydestä, sen väitettäisiin syntyneen kiristämisen johdosta tai selitettäisiin, ettei se muusta syystä vastaa kirjoittajansa tahtoa eikä tarkoitusta.

                Kansalaisilla on luontainen huoli kuuluisien miesten kunniasta. Jos kunniasta löy­tyy lommo, se halutaan kiistää kokonaan. Jos SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori oli 1919 kommunisti Pietarissa ja 1941 Saksan kiittelijä Suomessa, elämäkerran kirjoittaja esittää huolellisesti kaikki lieventävät asianhaarat, koska hänen on vaikea sanoa, että elämäkerran kohde osoitti arvostelukykynsä kyseenalaiseksi.

                

SUURI osa Kekkosen kauhistelusta on haluttomuutta nähdä isän ikäviä piirteitä. Se on meille lapsille luonnollista - mutta emmekö voisi olla aikuisia?

                Kekkonen ei keksinyt itse konstejaan eikä keinojaan. Ne ovat isille tyypillisiä. Johtajina ja ihmisinä esimerkiksi Paasikivi ja Tanner, joiden elämä ja toiminta on tutkittu huolellisesti, olivat tärkeinä pitämiään asioita ajaessaan suunnilleen samanlaisia paskiai­sia. Tai miten se sanottaisiin siivommin -brutalisteja?

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,10‑08,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

TIETOSUOJA

 

JATKAN henkilörekisterilaista, kun Paavo Löppönen vastasi viime viikkoiseen hyök­käykseeni.

                Ongelma johtuu käsitteen "yksityisyys" (personal data) epäselvästä ja rikos­laista poikkeavasta tulkinnasta. Syyttävä sormi osoittaa siis sekä eduskuntaa että tietosuojaviranomaisia.

                16.3.1992 tietosuojalautakunta hylkäsi Karjala‑tietokantasäätiön hakemuksen koota luovutetun Karjalan väestöstä tietokanta. 2.3.1992 lautakunta myönsi Espoon kaupungille määräaikaisen poikkeusluvan pitää hallussaan väestöluetteloa elatusa­puvelkojan perintää varten. 17.6.1992 lautakunta myönsi Parkanon Sotaveteraanit r.y.:lle poikkeusluvan tietojen keräämiseen viime sodissa kaatuneista Parkanossa asuneista henkilöistä muistoteosta varten. 10.12.1990 lautakunta myönsi Suomen Kirkon Sisälähetysseura r.y.:lle poik­keusluvan kerätä kirkon virkojen hoitajien syntymävuotta ja kotipaikkaa koskevat tiedot ‑ ei kutienkaan eläkkeellä olevien.  Helsingin yliopisto sai tietosuojalautakun­nalta 12.3.1990 poikkeusluvan ilmoittaa virkamiestensä syntymäajat valtiokalenteriin, mutta Suomen tasavallan myöntämien kunniamerkkien ilmoittamiseen ei myönnetty lupaa.

                Vastaavasti esimerkiksi tiedot korkeimman oikeuden jäsenten syntymä‑ ja  kuo­linvuosista ja eläkkeelle siirtymisen ajankohdasta ovat kuuluvat yksityisyyden piiriin, eli lupa tarvittaisiin. 

                Tietosuojaviranomaisilla on oikeus tunkeutua poliisin avulla tutkimuskammi­oihin, virkahuoneisiin ja koteihin ja tutkia mikrojen kovalevyt ja levykkeet. 

  

HENKILÖREKISTERILAKI on perustuslain ja kansainvälisten velvoitteiden vastainen. Vaikka se perustuu Euroopan neuvoston yleissopimukseen 28.1.1981, sen suhde eräisiin ihmisoikeussopimuksen suojaamiin oikeuksiin on ristiriitainen.

Toisin sanoen lain suomalainen versio ja etenkin sen tulkinnat ovat onnettomia ja kohdittain naurettavia.

                Tietosuojaviranomaisilla on oikeus kieltää tutkijaa tallettamasta ja siis välilli­sesti eräitä henkilötietoja. Tämä kielto‑oikeus antaa viranomaiselle oikeuden estää ennakolta julkaisemisen. Timo Konstari myöntää tämän ongelman olemassaolon uu­dessa henkilörekisterilakia koskevassa kirjassaan.

  

LAISSA on myös se kauhistuttava puoli, ettei missään kohdin ole selvästi eroteltua eläviä kuolleista. Laki on kirjoitettu ikään kuin se koskisi vain eläviä. Tulkinta on työnnetty kuolleiden sielujen suojaamiseen.

                Lautakunnat tunkeutuvat siis tutkimaan historiantutkimusta. Tutkimusrekis­teriä koskeva erityissäännös ei käytännössä paljon lämmitä. Jopa kirjallisuushistori­oista olisi jätettävä osa henkilötiedoista pois. Akateeminen tutkimus on alistettu hal­linnon sensuuriin ‑ ja kukaan ei puolusta tutkimuksen vapautta, joka on jäänyt etenkin kaupallisten väärinkäytösten estämiseksi annettujen säännösten jalkoihin!

 

PAAVO LÖPPÖNEN suomensi  aikoinaan kirjan "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" Onko tämä avointa yhteiskuntaa? 

                En käsitä, mitä suojaamista on syntymä‑ ja kuolinajassani, jotka ovat molem­mat minusta itsestäni riippumattomia.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,16-11,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

MIELEN HISTORIAA

TÄMÄ ON lukijan väliraportti Juha Siltalan uu­des­ta kir­jas­ta Suo­ma­lai­nen ah­distus. Arvos­te­lu kirjasta on jo il­mes­ty­nyt. Lisään eräitä historiantutkimukseen liittyviä näkökohtia.

                Nimen pe­rusteella teosta voisi luulla sosiologiseksi tai ko­tipsykologiseksi ­kir­jak­si. Se on psykohistoriaa - tai men­tali­teet­ti­his­tori­aa - syvän suomalaisesta ai­heesta, ni­mit­täin vii­me vuo­sisa­dan herän­näisyyden syistä ja il­menemistä. Tutkija tut­kii suo­malai­sen ahdis­tuksen ilmenemismuotoja ja ihmisten omi­a tul­kinto­ja ahdis­tuksestaan. Teos on siten kes­keistä kulttuurihisto­riaa.

                Vastaavaa ei Suomessa ole tehty, tietääkseni ei liioin muissa pohjoismaissa. 

                Siltala käyttää psykoanalyysin käsitteitä ja näkemistapaa tulkitessaan historiallista materiaalia, viime vuosisadan he­ränneiden kan­san­mies­ten ja pappien kirjoituksia ja kir­jeitä. Psykoanalyysin kei­nojen käyttäminen on osoittautu­nut esi­merkiksi kirjalli­suu­den­tutkimuk­sessa ja uskontotieteessä vaa­rallisek­si ja mutkal­li­sek­si. Sekä freudilainen että jungilais­tyyppinen ana­lyy­si on kehi­tetty tilanteisiin, ih­misten kohtaami­seen ongel­mien äärellä. Ihmisen ja tekstin koh­taaminen on kovin toinen asia.

 

SILTALA tutkii poikkitieteellisesti. Sekin on vaarallista ja vaikeaa. His­to­rian ja psykoana­lyysin lisäksi hän on joutunut pohtimaan teo­logiaa ja kirkkohistoriaa, sillä uskonelämyk­sistä on paha kirjoittaa ul­koa päin, il­man hen­ki­lö­koh­taista suhdetta.

                Tulos on huomattavasti enemmän kuin il­mi­öiden selvit­tämis­tä ja selittämistä. Silta­la on luultavasti lähtenyt liikkeelle tu­keutuen ­hy­viin kotimaisiin esimerkkeihin ja opetta­jiin, kuten Mat­ti Klin­geen, ja ­pi­täen sil­mäl­lä Heik­ki Yli­kan­kaan ja Ei­no Ju­tikkalan töitä. 

                He­rän­näi­syys syn­tyi reak­tio­na van­han elä­män­tavan sär­kymi­seen. Yksilö - kan­san­mies, kan­san­nai­nen - tuli Suomen historiaan kovaa ja näky­väs­ti. Ympäristön muu­tos pa­kotti yksilön hakemaan oikeu­tuk­sen yksilöl­lisyydelleen. Tuon oikeutuk­sen antoi alkuvai­heessa yhteiskun­nallisesti ­sal­lit­tu psykoosi.

                Siltala on käyttänyt kirjallisuutta hyvin laajasti. On mel­kein hu­vit­tavaa, että Akian­derin moniosainen teos hengellisistä liik­keistä 1800-luvun alun Suomessa tulee vasta nyt yleisemmin tun­netuksi. Se nimittäin sisältää melkein valmiita näytelmiä ja romaaneja, joita kai on kaunokirjallisuudessa käyttänyt vain Haavikko.

                Vaikka tämän tutkimuksen tuloksia on huolellisesti mietittävä ja sulateltava, jo nyt voi sanoa, että mahdollisuudet suomalais­ten ymmärtämiseksi ja suomalaisten historian kirjoittamiseksi ovat parantuneet olennaisesti. Ehkä sekin päivä koittaa, jolloin jopa vapa­ussotaa ja talvisotaa kyetään käsittelemään niiden omasta kielestä ja mielestä käsin, eikä tutkimus ole enää niin yksipuolisesti tapahtumien historiaa.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,17-08,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

LUOLASSA

 

KESÄN KOKEMUKSISTA rajuin oli muuan luola, Lascaux. Kirjojen tietämän mukaan esi­historiallinen Lascaux on suljettu yleisöltä. Se ei onneksi ole aivan totta. Varsinaiseen luolaan ei ole enää pääsyä, koska kuuluisat maalaukset olivat alkaneet tuhoutua ihmisten hengitysilmassa sisään kulkeutuneiden mikrobien vuoksi. Maalaukset parannettiin antibi­oottihoidolla, ja turisteilta kiellettiin sisäänpääsy jo 1950-luvulla.

                Mutta ranskalaisten suuruudenhullu kulttuurihenki ja André Malrauxin henkilökoh­tainen asioihinpuuttuminen tuotti tuloksen. Alkuperäisen luolan vieressä on nyt luolan jäljennös mittakaavassa 1:1. Sekin on maan alla, mutta sen seinät eivät ole kalkkikiveä, vaan betonia. Maalaukset on jäljennetty kukin kohdalleen käsin, alkuperäistä 15 000 vuoden takaista tekniikkaa jäljitellen. Illuusio on täydellinen ja kohde, jossa ei viivytä puolta tuntia, on monenkin matkan arvoinen.

 

TÄMÄ LUOLA voittaa vaikutuksellaan kaikki kirkot ja kappelit. Renessanssin freskomaala­reiden työt ovat mehupoikien yritelmiä näiden ryntäävien alkuhärkien, nelistävien he­vosten ja kauriitten rinnalla.

                Maalauksilla on ikää 10 000 - 15 000 vuotta. Aivan kuten taidehistorioissa kerro­taan, tuota viivankäyttöä ei ole koskaan myöhemmin ylitetty, ei myöskään eläinten kuvi­en elävyyttä eikä eläimellisyyttä.

                Kuvissa on kolmea tekniikkaa. Niitä on maalattu ruskealla ja mustalla siveltimellä, puhaltamalla ja painelemalla ruohotupolla ja kämmenellä.

 

TILAN KÄYTTÖ on kaikkein merkillisintä. Kreikkalaiset eivät pahemmin perustaneet maljakon kuperuudesta maalatessaan niitä. Renessanssimestarit ja idän kirkkomaalarit hallitsivat perspektiivin ongelmat nurkissa ja kulmissa. Lascauxin maalaukset ovat osa luolan seinää, eikä maalauksella ja alustalla ole eroa. Käsitys jollekin pohjalle, kuten sa­velle, kivelle tai keramiikalle maalaamisesta syntyi noin kymmenen tuhatta vuotta myö­hemmin, ja kankaalle maalaaminen - käteinen, kuljetettava taide syntyi vasta keskiajan päättyessä.

                Maalaukset ovat kolmiulotteisia eli tavallaan veistoksia tai korkokuvia, koska ne noudattavat kiven muotoja, kohoumia ja kuoppia. Niissä on jokin merkillinen mystinen tai ehkä eroottinen syvyys, koska kuvat menevät lomittain, sisäkkäin ja päällekkäin.

 

 

SE OLI se Platonin luola. Sen kattoon heijastuvat kuvat ovat ainoa todellisuus. Kuka olisi uskonut, että se on olemassa ja siellä saa käydä, Périgordista etelään tai Toulousesta pohjoiseen!

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,19-10,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

NIMIEN NIMET

 

OIKEUS OMAAN NIMEEN on pohjaltaan esivallan ja kuninkaan etuoi­keus. Virallisessa yhteydessä, esimerkiksi rangaistustuomiolla, jokai­nen on "Veik­ko Vilhelm Vir­ta­nen" eli etunimi + etunimi + su­kunimi. Hallinnossa ja verotuksessa ihminen on halventavasti kuin tilastoyksikkö tai jokin epäilyttävä bakteeri, tyyppiä "Vir­ta­nen, Veik­ko Vilhelm".

                Esivalta ei suvaitse nimien muuntelua. Joihinkin lomakkeisiin sallitaan kutsuma­nimi, tyyppiä "Karl Matias (Matti)". Viranomai­set eivät yleensä kelpuuta niitä - paitsi käyttäessään niitä itse al­le­kirjoituksissa. Korkean viran haltija saa itse päättää, onko hän esimerkiksi "V. Virtanen" tai "Veikko V. Virtanen".

 

VANHA TAPA käyttää etukirjaimia oli kaksinainen. Korkea henkilö käytti yleensä nime­ään muodossa "V.V. Virtanen" - kuten Snell­man, S­tåhl­berg ja Paasikivi. Eräistä etunimestä oli tavan mu­kaiset pidemmät lyhenteet, kuten Aug., Fr., Ferd. ­Tuo­ma­rit käyt­tä­vät edel­leen puheessa ja kirjoituksessa itsestään ja toi­sistaan etu­ni­men ja su­kunimen al­ku­kir­jai­mia, niin sa­not­tu­ja ini­ti­aa­leja. Tämä käy­täntö oli Ruot­sissa yleinen jo 1600-lu­vun alus­sa. Kor­keiden her­rojen ini­ti­aa­lit mer­kit­tiin ku­nin­kaal­listen asetus­ten alle ja alim­mak­si eri ri­ville esitte­li­jän ni­mikirjai­met Suo­messa edel­leen käy­tössä ole­van mer­kin ./. jäl­keen. Tuo merkki on alku­jaan roo­ma­laista pika­kirjoi­tusta ja tar­koittaa "minä". Suo­messa se on täl­lä vuo­sisa­dalla käsitetty asiakirjan ­var­mentajan mer­kiksi ja kirjoite­taan mus­teella oman ni­men eteen.

 

VARHAISELLA KESKIAJALLA allekirjoitusta ei vielä tunnettu. Asia­kir­jan laa­ti­ja kir­joitti ni­mensä samanlaisella kirjoituksella kuin teks­tin­kin, mutta sitä vastoin asiakirjan alkuun piirret­tiin moni­mutkainen verkko tai kennosto, jonka sivulli­selle täy­sin käsit­tämättömät merkit identifioivat kirjoittajan. Menetel­mässä oli jotain samaa kuin nykyisissä seteleissä, jotka sisäl­tävät erilaisia salamerkkejä väärentäjien pään menoksi.

                Kuninkaan nimi kirjoitettiin eri tavalla kuin muut sanat ja nimet. Juhlavissa yhte­yksissä se kirjoitettiin kullan värisellä tussilla. Muita sanoja lyhennettiin ligatuurein, ku­ninkaan nimeä ei. Kaar­le Suuri ja hänen seuraajansa ottivat käyttöön kunin­kaalli­set mer­kit, jotka muistuttavat etäisesti myöhempiä puu­merkkejä ja vaa­kunoita. 

 

KUNINGAS voi ottaa minkä tahansa nimen. Hän osoittaa siten val­taansa, joka on kuiten­kin vähempi kuin Jumalan. Jumalan nimi on mutkikas ja arka asia, ja sen turhaan lausu­minen on jyrkästi kielletty.

                Suomessa on esimerkki kuninkaallisesta nimenkäytöstä. Kuului­san aatelissuvun jäsen käytti nimeään allekir­joituk­sissa ta­val­la, joka aiheuttaisi nyky-Suomessa ankaraa hämminkiä ja mah­dol­lisesti oikeuskanslerin vastalauseen: "Manner­heim", ilman etuni­meä.

 

ERIKOISTA, että vaikka asiakirjan allekirjoittaminen näyttäisi ole­van ai­noa pä­tevä sitou­tumisen muoto, kaikkein vahvimmat asiat to­teutetaan kui­tenkin suullisesti, puheena. 

                Ne ovat vala ja vih­ki­minen.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x, 27-07,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

VARMA KEIKKA

 

ERÄÄNÄ MAANANTAINA - tänään - tuli televisiosta jokin, mitä luulin saksalaiseksi sarja­filmiksi. Se osoittautui kuitenkin elokuvaksi ja oli epätavallisen hyvä, Dominik Grafin "Varma keikka". Keskellä kiireiden, töiden ja velvollisuuksien kävi kuin Bunuelin "Tuhon enkelissä". Huoneesta ei kerta kaikkiaan päässyt pois ennen kuin elokuva oli lopussa, rosvot hengiltä ja syyllisyys ja vastuu ihmisten teoista, rikoksista ja rahoista oli jäänyt jok­seenkin upeasti selvittämättä.

                Tämä ei ole uutinen. Hyvää taidetta on kaikkiaankin järkyttävän paljon. Sekään ei ole maininnan arvoista, että elokuvissa hyvä jännäri on mieluisampi kuin yhdeksän koh­talaista "taide-elokuvaa" samalla tavalla kuin huono kirjallisuus on usein parempaa kuin hyvä kirjallisuus. Tasoa tavoittelematon teksti voi vedota vilpittömyydellä ja viattomuudel­la, kun taas korkeakirjalisuudessa käy niin kuin Goethe sanoi:" Sitä huomaa tarkoituksen ja masentuu." Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

 

SITÄ VASTOIN mielenkiintoa herättää arvostelijoiden ahdinko. Heidän tehtävänsä on esitellä lehdissä illan elokuvat yleisölle. Yksi mainitsi, että filmi on saanut palkintojakin, ja ihmetteli syytä. Toinen kuittasi elokuvan alentuvan ynseästi. Sillä tavalla voi käydä, kun filmi on niin uusi, ettei kirjallisuudesta eikä lehdistä löydy sopivaa sitaattia.

                Elokuvakirjoittajia ei käy kateeksi. Toimin muinoin sillä alalla ja olin vielä päivät töissä televisiossa. Viisi tai jopa kuusi pitkää filmiä vuorokaudessa on annos, jonka saatu­aan luulee ymmärtävänsä kovien huumeiden käyttäjien sielullisia elämyksiä.

 

SUUNNITTELIN KERRAN puppusanageneraattoria kotimikroille. Kirjoituksesta tehdään lomakepohja, joka toteutetaan yhdistämiskomennolla (merge, control F-9).

                "^A on ^Bn ^C ^Dsta. ^B kertoo ^Xsti ^Fn ^Ystä,^Vstä ja ^Wstä."

                Kun pohjan täyttää sijoittamalla koodimerkkien paikalle nimet ja valikoiman alan adjektiiveja ja termejä, kirjoitus on tuokiossa valmis, kun loppuun roiskaisee vielä yleis­tyksen. Esimerkkejä.

                "Citizen Kane on Orson Wellesin elämää suurempi elokuva lehtikeisarin noususta ja tuhosta. Unohtumattomasti Welles kertoo vaikuttavan tarinan rahasta, vallanhimosta ja rakkaudesta. Nautittava katseluilta"

                "Herra Helsingin herra on Spede Pasasen kelvoton kyhäys Uuno Turhapuron ko­helluksista. Vastenmielisesti Pasanen kertoo käsittämättömän tarinan typeryydestä, saamat­tomuudesta ja lahjattomuudesta. Turha katsoa."

                "Herra Helsingin herra on Spede Pasasen mainio tarina Uuno Turhapuron oival­luksista. Kutkuttavasti Pasanen kertoo mielikuvituksellisen tarinan oveluudesta, kekseliäi­syydestä ja komiikasta. Kannattaa katsoa."

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,23-11,jkmpp,kolumni

 

 

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

RAISKAUS

 

MONET NAISET ovat ymmällä ja eräät vihaisia tuomioistuimen rat­kaisusta, jossa oli ky­symys raiskauksesta. En ota mitään kantaa viime viikkoiseen, tunteita nostattaneeseen ratkaisuun. Se ei ole vielä lainvoimainenkaan.

                Mutta pelot poliisien ja tuomioistuinten kovakorvaisuudesta ja takapajuisuudesta ovat käsittääkseni aiheettomia. 

 

RAISKAUS on yleiskielen sana, ei lakikielen. Rikoslaki tuntee "raiskauksen" kahtena eri tyyppisenä tekona, joista toi­sen nimike on väkisinmakaaminen ja toisen vapautta louk­kaava haureus. Toisessa teko tehdään käyttäen väkivaltaa tai pakottavaa uh­kausta ja toi­sessa muuta uhkausta.

                Ei tarvitse pelätä, että raiskaaja pääsisi rangaistuksetta tai lievällä tuomiolla, jos nainen joutuu taipumaan uhkauksen edessä ja selviytyy ilman ruumiillisia vammoja.

                Kymmenen vuotta sitten korkein oikeus ratkaisi tapauksen, jossa mies oli raiskan­nut kaksi 17-vuotiasta liftaria hiekkakuo­palla. Tuomio väkisinmakaami­sista oli 2 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Oikeusneuvos Lind­holmin eriävä mielipide selvittää, mikä ratkaisussa on ongelmallista.

                Mies oli pakottanut toista tytöistä raapimalla puukon terällä tä­män kaulaa. Toista tyttöä hän ei uhkaillut, vaan tällä olisi ollut tilaisuus paeta auton takaovesta sillä aikaa kuin mies oli etupenkillä toisen tytön kimpussa. "Vallitsevat olosuh­teet - syrjäinen paikka, vähäiset vaatteet, kylmyys ja pimeys sekä tukalassa tilanteessa oleva tyttöystävä aiheutti­vat kui­tenkin mitä todennäköisimmin sen, että..." toinenkin tyttö alis­tui, oikeusneuvos pe­rusteli.

                Jälkimmäinen teko ei ollut hänen mielestään väkisinmakaaminen, vaan vapautta loukkaava haureus, koska pakottaminen ei ollut fyysistä vaan moraalista. Erimielinen oi­keusneuvos tuomitsi miehen jälkim­mäisestä teosta miltei samaan rangaistukseen kuin edellisestä. Toisin sanoen uhkauksen laatu ja luonne ei välttämättä vaikuta rangaistuk­seen.

 

RIKOSLAIN taustalla oleva ajattelu on monin paikoin vanhentunut­ta. Väkisinmakaaminen on törkeä väkivaltarikos. Sen luokitteleminen "siveellisyysrikokseksi" aiheuttaa juuri täl­laisia rajanveto-ongelmia. Ruumiillisen ja henkisen väkivallan erottaminen toisistaan on perusteetonta samoin kuin väkisinmakaamisen määritteleminen avioliiton ulkopuolella tehdyksi teoksi. Miksi puoliso saisi rangaistuksetta raiskata toisen, kun lyöminen on kiel­lettyä? Menettääkö ihminen muka osan itsemääräämisoikeudestaan menemällä naimisiin?

                Tuomioistuimen tehtävä on täyttää lainkohtien väliin jääviä aukkoja mutta samalla estää kansalaisten lynkkausmielialaa leimahtamasta. "Raiskauksina" tutkittavaksi ja tuomit­taviksi saapuvissa jutuissa on joskus myös sellaisia, joissa rikollisuus on kyseenalaista. En vähättele ongelmaa enkä langeta varjoa rikoksen uhrien päälle, mutta tiedän kokemuk­sestani, että joissakin tapauksissa väitetyissä väkisinmakaamisissa erimielisyyttä ei ole to­dellisuudessa ollut, mutta naisen mieli on muuttunut, kun yön vaiheet ovat tulleet avio­miehen tai isän ja äidin tietoon. Mutta päälinja on selvä. Teoista tulee luultavasti vain pieni osa tuomioistuimiin, koko maassa noin sata vuodessa. Viimeisimmän tilaston mu­kaan hovioikeudet käsittelivät niitä 63 ja muuttivat ratkaisua 17 tapauksessa lievemmäksi tai kovemmaksi. Yhtään päätöstä ei kumottu.

                Saman tyylisiä epäselvyyksiä esiintyy prostituution yhteydessä, mutta siinäpä myös nainen on miehen armoilla ja lainsuojaton, koska hänellä ei ole laillista keinoa periä sovittua palkkiotaan.

                Omalla kokemuksellani tarkoitan puuhailua oikeusjuttujen asiakirjojen parissa. 

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,21-09,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KISA JA KILPAILU

 

SUOMALAISET eivät ehkä tiedä, mitä kilpailu ja vapaa kilpailu merkitsevät. Vapaa kilpai­lu, ottelu, kamppailu, kisat vai peli? Perussanat ovat meille vaikeita. Kilpailu on myös ot­telua ja juuri nyt on epäselvää, onko meneillään kreikkalais-roomalainen vai vapaapaini vai kenties ota-kiinni-mistä-saat. Suomalaiselta liikemieheltä sekoittuvat helposti myös kilpailun ja kateuden käsitteet.

 

MICROSOFTIN perustaja, nyt 35-vuotiaana Yhdysvaltain toiseksi rikkain mies, tietokone­ohjelmien valtias Bill Gates, on kilpailuhullu. Hänellä on pääkonttorista lentokentälle ajamisen ennätys, 12 minuuttia 16 mailin matkalla ruuhkaisella moottoritiellä. Yhtiön kaikissa yönistujaisissa kilpaillaan. Yliopistossa Gates kilpaili enemmän ja tehokkaammin pelaamalla pokeria suurin panoksin kuin sovelletussa matematiikassa. Hän voittaa yleen­sä kaikki muut neropatit ja on aina valmis mihin tahansa haasteisiin. Suomessa hän olisi takaperin suoritetun pituushypyn mestari.

                Se mitä meillä sanotaan liike-elämän yhteydessä kilpailuksi tarkoittaa maailmalla pikemminkin peliä tai ottelua.

                Suomalainen kilpailee niin kuin armeijassa tai Tahkon hiihdossa. Olympialaiset ovat de Coubertinin sentimentaalisten ja tuhoisien ajatusten muistoksi "kisat" - oikeastaan "leikit", kun taas kaikki muut kansainväliset urheilutapahtumat ovat kilpailuja. Olympia­laisissahan eri kansakuntien nuorten piti muka kisailla kuin vasikoiden haassa.

                Viime olympialaisissa suomalaisten väitettiin tavoitelleen hyviä sijoituksia, kun taas monet muut olivat lähteneet voittamaan.

                Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kilpailu poikkeaa urheilusta olennaisesti. Voittaja saa määrätä säännöt. Ottelun aikana viimeinen sana on sen, joka omistaa pallon.

 

LIIKEKILPAILU on      Amerikassa ja Euroopassa yhtä vähän kisailua kuin hävittäjälentäjien ilmataistelu. Bill Gatesin ja monien muiden mestariliikemiesten hallitseva halu on tappaa joka toinen vastaantulija. Rehellisessä ottelussa häviäminen on suuri häpeä.

 

TÄSSÄ ON kysymysten paikka. Tasavaltamme ja sosiaaliturvamme, joita parhaillaan aje­taan alas - samassa mielessä kuin Spitfire, Messerschmitt tai Focke-Wulff ajettiin alas - perustuu tietynlaiseen marssikilpailun aatteeseen, jonka mukaan kaikkien olisi pantava lihansa liikkeelle ja vahvemman olisi kannettava hintelämmän reppua.

                Kilpailutalous ja yhteiskunnallinen kilpailu taas perustuvat ajatukseen, että par­haimmat voitot saa vahingoittamalla heikompia. 

                Ruumiin ja hengen kulttuurissa edistyminen on ilmaista. Naisten kympillä kaikki voivat parantaa tuloksiaan omalla kustannuksellaan. Muutoin maailmassa tuloksia paran­netaan talouskasvun (ehkä 1 - 2 prosenttia) ylittävin osin toisten kustannuksella. Toisen tulo on toisen meno, ja taloudellinen toiminta on olennaisesti kannibalismia.

                Eräissä Euroopan maissa, kuten Ranskassa, merkittäviäkin valtion virkoja täytetään järjestämällä hakijoille kilpailu ja nimittämällä voittaja. Eräissä toisissa maissa viran halti­jakin joutuu kilpailemaan, kun virka on määräaikainen ja täytetään vaalilla.

                Miten tästä kilpatehtävästä selvittäisiin? Ehkä ensin voitaisiin lopettaa kilpailun ihannointi ja miettiä sääntöjä, koska muutoin menestyy vain se, jolla on suurin pää ja nyrkit.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,24-08,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

KELLO KAULASSA

 

ONNI ei tule tukka otsalla eikä vahinko kello kaulassa, mutta kello meni. Kai se oli nap­sahtanut johonkin. Ongelma on tukala päiväunia harrastavalle henkilölle, joka arvostaa hiljaista herätystä. Parhaiten se toteutuu rannekellolla, mutta käytännössä vain sillä ehdol­la, että herätys on helppo asettaa. Numeronäyttöiset kellot ovat tässä suhteessa toivotto­mia. Aiottu lepoaika kuluu kellon rassaamiseen.

                Mekaaniset kellot näyttävät tekevän paluuta, vaikka ne ovat kalliimpia ja epätar­kempia kuin paristolla käyvät. Mutta kun parin tuhannen markan hintainen kvartsikello särkyy, sitä ei käytännössä kannata korjata. Mekaanisen kellon voi, mutta miten kauan niille riittää korjaajia tällaisessa maailmassa, joka ei korjaa eikä kerää korjuun?   

 

ISOISÄN kellosepänliikkeessä näki ennen usein asiakkaita, joilla oli kello osina nenälii­nassa. Miehinen kunnia oli edellyttänyt kykyä korjata talossa särkyneet tavarat separaatto­reista kelloihin, työkaluina puukko, rautanaula tai parsinneula. Isoisä kiitteli asiakasta, joka oli "valmiiksi purkanut" kellon ja "ottanut karvat pois". Viimeksi mainittu tarkoitti lii­potinjousta, jonka hukkaaminen kävi kotikorjaajalta enemmän kuin helposti.

 

KIERROS kello- ja kultakaupoissa kertoi, että nyt yhteiskunnan henkinen tila on näytteillä joka paikassa. Kaikki hyllyt ovat väärällään epäilyttäväksi käynyttä kultaa, epäkurantteja koruja ja autioituneita kelloja, joita kukaan ei enää halua. Mittalaitteita on riittävästi.

                Ulko-ovelle asennettiin laite, joka on sokea ja tasapuolinen kuin oikeuden jumala­tar. Se tunnistaa lämpöliikkeen ja sytyttää valon, kun ihminen lähestyy. Joku saa vielä sydänhalvauksen joutuessaan arvaamattaan julkisuuden valokeilaan.

 

KUN MERKKEJÄ ja tietoja tulee liikaa ja kaikkialla tikittävät ilmaisimet, ne käyvät kaikki hyödyttömiksi. Yhteiskunta on kuin Maarianhaminan syväväylä, jossa palaa kymmenen majakkaa ja loistoa, ja ihmisen täytyisi navigoida tarkkaamalla niiden kaikkien värejä ja välähdysaikoja.

                Katteettomat puheet leviävät kuin shekit. Jotkut, en raatsi sanoa ketkä, ovat ehdot­taneet kellojen eli mittajärjestelmän eli rahaolojen tuhoamista päästämällä tietyt pankit putoamaan konkurssiin.

                Lieneekö ehdottaja tiennyt, että konkurssiin kuuluvat sekä velat että saamiset. Vaikkeivät tallettajat menettäisi varojaan, velalliset joutuisivat joka tapauksessa maksa­maan koko velkansa takaisin "per heti". Pankin konkurssi on kuin ulosmittaisi kellosta viisarit.

                

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,26-10,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

DEMENTIA

 

ERÄSTÄ lausuntoa oikaistessa eli dementoidessa tulivat vastaan kielen muuttuvat kuviot. "Dementia" oli tietosanakirjankin mukaan aikaisemmin julkinen oikaisu tai peruutus. Nyt dementia senilis eli vanhuuden tylsistyminen on lyhentynyt yleiskielessä pelkäksi de­mentiaksi, ja julkisen dementian esittäminen on muuttunut ajatuksenakin aika kaksimieli­seksi.

                Sekä peiliin katsoessa että muutoin tulee mieleen, että ehkä lentävä dementia on aikamme sairaus. Odottamatonta tukea tälle käsitykselle tarjoaa amerikkalainen esseisti Lewis Thomas, joka oli siviilissä Yalen yliopiston patologian professori. Hän kertoo sai­raudesta, jonka nimikin panee ymmärryksen koetukselle, Creutzfeldin-Jakobin taudista. Sen aiheuttajaksi on epäilty "hidasta virusta". Jos tuollainen virus löytyisi, se olisi osoitus siitä, että tavallisen hulluuden lisäksi dementia on tarttuvaa. Lohdullinen ajatus!

 

KIELI siivoaa itseään. Ranskalainen Michel Foucault otti sanan "hulluus" uudelleen julki­seen käyttöön kirjoittaessaan muutama vuosikymmen sitten tutkimuksen mielitautien tunnistamisesta sairauksiksi ennen vuotta 1800 ja hahmotellessaan samalla nykyisen sai­rauskäsityksen syntyä.

                Samalla tavalla kieli on tehnyt vaivaisista vammaisia, rammoista ja raajarikoista liikunta- ja tukielinten vajaatoiminnasta kärsiviä, eikä riivattuja ja halvattuja ole enää ole­massa muualla kuin sadatuksissa.

 

HAMPUUSI oli aikoinaan tavallinen satamatoimihenkilö, hamnbuse, ja vanhoista kirjoista ja pilapiirroksista päätellen sanaa "buse", jätkä, käytettiin jopa puhutteluna. Huligaani puolestaan tarkoitti Yhdysvalloissa aikoinaan pelkästään irlantilaista, koska se on irlanti­lainen sukunimi. Hunsvotti tarkoittaa alasaksassa naispuolisen koiran sukupuolielintä ei­kä suinkaan koiranjalkaa, kuten kielitaitoinen lukija voisi kuvitella.

 

HAUKKUMASANAT ja kohtuullinen kiroaminen ovat elämän suolaa. Holtittomasti viljel­tyinä ne puolestaan osoittavat käyttäjänsä tyhmyyttä.

                Haukuskelu voi olla arkipäivän mielenterveystyötä. Haukkumasanojen liimaami­nen epämääräisiin kansanryhmiin, joukkoihin tai ammattikuntiin taas voi olla viheliäistä leimaamista, jossa pienellä asialla aiheutetaan iso vahinko.

                Kriittinen sana "ryssä" on puolestaan esimerkki nimittelystä, joka on tuskin oikais­tavissa kielloilla ja rangaistuksilla. Sanoihin sisältyvät tunnepaineet kuluvat käytössä, ja runsaat esimerkit osoittavat, että ihmisryhmä voi ottaa alun perin haukkumasanaksi tar­koitetun nimityksen omaan käyttöönsä ja olla siitä ylpeä.

                Näinhän kävi, kuten on usein huomautettu, sanalle "jätkä", jonka halventava merkitys katosi kielestä.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,28-09,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

PIENI MAA

 

SUOMI ON niin pieni maa, että sen kävelee päästä päähän viidessätoista minuutissa.

                Eräässä yhteydessä oli selvitettävä tiettyjen korkeiden tuomareiden ja juristiprofes­sorien henkilötietoja ja taustoja. Välillä tuntui siltä, että kaikki olivat lähtöisin samalta hiekkalaatikolta Etu-Töölöstä. Miettiessä muita henkilöitä, jotka ovat rakentaneet Suomea virkamiehinä, tiedemiehinä, taiteilijoina ja liikemiehinä kansallista kuuluisuutta saavutta­matta, se Etu-Töölön hiekkalaatikko tuntuu edelleen Suomen keskipisteeltä.

                Perhe asui Museokadulla, Runeberginkadulla, Liisankadulla tai Tehtaankadulla. Koulu oli Norssi, Ressu, Svenska norsen, Svenska lyceum, SYK Yrjönkadulla ja sitten Nervanderinkadulla, tai Korkeavuorenkadun Lärkan. 

                Ympärillä oli luokkaraja, joka ylitettiin suhteellisen vaivattomasti kiipeämällä Ruo­holahden ja Lapinlahden villoista tai Kallion puutaloista ja kivimuureista.

                Yliopisto tai muu elämäntyön areena - virasto, pankki tai toimisto - olivat saman ympyrän sisällä. Suomen sosiaali-, talous- ja kulttuurihistorian ymmärtämiseksi täytyisi tietää, kuka on lyönyt ketäkin ämpärillä päähän pienenä.

 

TUOMARINVIRKOIHIN talonpoikaislähtöiset miehet alkavat tulla ennen aikojaan, 1890-luvun alussa. Sotien välisenä aikana ja sotien jälkeen tuomarikunta pysyy taustaltaan hämmästyttävän monipuolisena. Selvästi työläislähtöisiä ei tietenkään ole kuin muutama, mutta 45 % Suomen korkeimman oikeuden 135 jäseninä 1918-1991 toimineista henkilöis­tä on ollut ensimmäisen sukupolven ylioppilaita ja keskimäärin ratamestarin, sahanhoita­jan tai tehtaankasöörin poikia. 

                Ylimystön vesoja ja sivistyssukujen jäseniä, kuten Kailaa, Thesleffiä ja Järnefeltiä tietysti on ollut, mutta yllättävän vähän.

                Tämä virkakunnan osa muodosti oman, jokseenkin suljetun kulttuurinsa, mutta huipulle asti pääsi pelkällä etevyydellä. Kaksi korkeimman oikeuden presidenteistä oli lähtöisin aivan yhteiskunnan pohjalta ja kaiken lisäksi aviottomia lapsia, mikä oli tämän vuosisadan alussa iso este.

                Tämän vuosisadan oikeustieteen professorit ovat keskimäärin selvästi korkeampaa kantaa. Ero ei johdu yksinomaan tuomarikunnan arvoista, vaan myös sortovuosien poliit­tisesta taistelusta, joka kiihdytti virkakiertoa tuomioistuimissa.      

 

TODELLISUUDESSA Korkeimman oikeuden tuomareista ei ole helsinkiläisiä kuin neljän­nes. Kuusitoista on Turusta ja kokonaista 13 Kuopion kouluista. Sitä vastoin oikeustieteen professoreista ja apulaisprofessoreista helsinkiläisiä on yli kolmannes. Siinä näkyy taas se töölöläisyys.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-11,jkmpp,kolumni

 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

TARUA JA TOTTA

 

KIRJALLISUUDEN teoria on poliittista teoriaa, kuten professori Terry Eagleton on opettanut. Kirjallisuus koskee ajankohtaisia asioita eli yhteiskunnallisia valtasuhteita ja niitä tapoja, joilla elämämme on järjestynyt, sikäli kuin on järjestynyt. Yksityisyyden harha aiheutuu kirjallisuuden näkyvimmästä osasta, myöhäisromantiikasta joka ei paljon elä mutta esittelee sitäkin enemmän turhuuden ja tarpeettomuuden tuntoja ja henkilökohtaista väsähtäneisyyttä.

                Kirjallisuuden näkymättömämpi osa ei ole kuvitelmia keksityistä tapahtumista, vaan kuvitelmia tapahtuneista tapahtumista. Sen perinteinen nimitys on esseistiikka, tai journalismi.

 

YHTEISKUNNALLISISTA kirjailijoistamme Paavo Haavikko on voittanut itsesäälin ja sen jälkeen kaiken säälin. Maailma ilman sääliä ja myötätuntoa on totisesti lohduton paik­ka. Erno Paasilinna ja Pentti Linkola pitävät yllä palavaa suhdettaan ihmisten maail­maan. Veijo Meri heilahtelee ihmisten ja käsitteiden välillä.

                Haavikon uusinta kirjaa lukiessa hieroo hetken silmiään ja painelee korviaan. Onko tämäkin nyt vuorostaan keksinyt perimmäisen liikelain, viisastenkiven, ikiliikku­jan ja maailmanselityksen? Sitten lukija muistaa, että kysymyksessä on kuitenkin kirjalli­suus, vihaisten sanojen marssittaminen ottamaan mittaa mitattomasta todellisuudesta. Haavikon kuvaama pääoma ja perinteisen hartauskirjallisuuden kuvaama Jumala ovat keskenään täydellisesti vaihdettavissa. Ne ovat luoneet taivaan ja maan ja tuovat kerran mukanaan tuhon ja tuomion. Sitä ennen niiden tavoittamista ja menettämistä sääntelee ankara ennaltamääräämisoppi. Ne koituvat harvoille. Suuret massat, eli uusimman kir­jan mukaan murtuva keskiluokka, jäävät niistä osattomiksi, ja se on niille oikein.

 

LINKOLAN ajatukset leimautuvat poliittisiksi, vaikka ne ovat kirjallisuutta, science-fic­tionia, käsityksiä maailmasta joka voisi olla olemassa ja jonka kirjoittajan mielestä pi­täisi olla olemassa. Erno Paasilinna puolestaan harjoittaa välillä samaa kuin Haavikko, historian luovaa uudelleen tulkintaa, ja tekee sen tavalla, jonka pitäisi aiheuttaa pää­toimisissa historiantutkijoissa hämmennystä ja levottomuutta.

                Ajatusten fiktiivisyys ja poliittisuus on helppo osoittaa. Paasilinna kirjoittaa Suo­men Kuvalehdessä vanhan vasemmistolaisen synkeitä aavisteluja valkoisesta vallasta. Hän mainitsee Mannerheimin ja kysyy, onko koskaan löydetty vaarallisempaa idolia kansakunnalle kuin ylimaallisiin korkeuksiin nostettu sotapäällikkö. On kyllä, korke­uksiin nostettu puoluejohtaja, kuten Hitler ja Stalin, Pol Pot, Mao Dzedong, Khaddafi, Khomeini jne. Sotapäällikköjä, jotka eivät korkeuksistaan ole aiheuttaneet ainakaan mainittavaa vahinkoa maalleen, ovat Mannerheimin ohella esimerkiksi Yhdysvalloissa Eisenhower ja Ranskassa De Gaulle ja  - Pétain.

                Armeijan ja pankkien yhteiskunnalta saama erityinen huomio ja tuki on Paasilinnan mukaan tuulahdus 1930-luvulta. 

                On kuitenkin esitetty käsityksiä, joiden mukaan 1930-luvun pulakausi iski niin kovasti pieneläjiin juuri siksi, että yhteiskunta ja Suomen Pankki Risto Rytin johdolla jättivät pankit mellastamaan ja syömään toisiaan oman mielensä mukaan. On esitetty myös käsityksiä joiden mukaan Suomi joutui talvisotaan riittämättömästi varustettuna yhteiskunnan 1930-luvulla armeijalle osoittaman ynseyden johdosta.

                Väite on siis tosi myös toisin päin. Jos väitteen vastakohta pitää paikkansa, se on perinteisten totuusarvojen kannalta arveluttavaa.

                Paasilinna esittää kellonpunnukset mieleen tuovan teorian, jonka mukaan Suo­messa Saksa ja Venäjä ovat toisistaan riippuen aina joko nousussa tai laskussa ja Suomi menee siis perässä, ylös tai alas. Kuitenkin Suomen kohtalo on ratkaistu tällä vuosisa­dalla kahdesti siten, että Saksa ja Venäjä ovat heittäytyneet yhteisymmärrykseen Suo­mea kuulematta, nimittäin vuonna 1918 ja vuonna 1939.

 

MUTTA KIRJAILIJAT ovat oikeassa huomauttaessaan, että Saksa on jälleen kerran me­nossa Volgalle ja Stalingrad häämöttää edessä. Venäjällä välimatkan ovat yhtä pitkiä kuin ennenkin, vaikka niitä mittaisi miten elastisella mittanauhalla.

 

 

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,31-08,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

PELOTTAVA AJATUS

 

PELOTTAVA AJATUS - kun ajat ovat todella menneet niin ihmeellisiksi, että ihmisen re­hellisyyden näkee siitä, väittääkö hän ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta. Reaalisosialismi kaatui. Kansalliskiihko nousi. Uskonnot nousevat Tämän maan rahalaitos ja elinkeinoelä­mä kulkevat sellaista uraa, ettei mitään vastaavaa ole nähty ennen.

                Tähdistäennustajat ja muut lehtikirjoittajat hakevat kuitenkin selityksiä. Selittämi­nen merkitsee juonen löytämistä. Juonen löytäminen merkitsee rakenteen oivaltamista. Rakenteella ei tee mitään, ellei tajua sen lakeja. Ja näitä lakeja ei löydy.

                Korkea korkotaso tiedetään ongelmien syyksi ja seuraukseksi. Se ei ole sinänsä surullista, että raha tulee rikkaille kalliiksi. Se on hirmuista, että panemalla rahat pankkiin ansaitsee enemmän kuin panemalla ne samat rahat tuotannolliseen toimintaan eli työhön. Jotta tuotanto sujuisi, siitä täytyisi ansaita enemmän kuin pankin maksavat korkona. Jos se ei tuota sitä, minkä pankit veloittavat korkoa, tulee konkurssi.

                Korkotaso johtuu siitä, että me olemme nyt saaneet täsmälleen sen mitä tilasimme, vapaan kilpailun ja markkinatalouden. Pankit kilpailevat vapaasti rahoitusmarkkinoilla ja pitävät huutokauppaa ylittämällä toistensa korkotarjoukset.

                "Ennen säännöstelyn purkamista" kilpailu ei ollut vapaata, mutta puolet säännöste­lystä oli pankkien hintakartellia. Pankit eivät kilpailleet rahasta maksamallaan hinnalla.

 

SE KAAMEA ajatus on, että tähän muutokseen ei ehkä olekaan selitystä eikä siis paran­nusta, paitsi sattuman voimat. Entä jos viime vuosikymmenien filosofit ja kirjallisuuden­tutkijat olisivat nyt olleet taloustieteilijöitä ja finanssimiehiä viisaampia. Tämä olisi se pu­huttu postmoderni ja jälkiteollinen maailma, josta merkitys on kaikonnut. Rahan arvo ja haluttavuus oli tällainen merkitys.

                Derrida ja Lyotard ja Habermaskin väittivät, ettei kielessä ja kirjallisuudessa eli siis maailmassa ole syvää merkitystä, jonka tutkija, oivaltaja tai näkijä voisi kaivaa esiin. Merkitykset on siroteltu maailman kamaralle kuin siemenet tai akanat tuuleen. Ehkä ne tekevät kuvioita, mutta kuviot ovat mielivaltaisia eikä niillä ole sellaista sisältöä, jonka voisi pysäyttää merkitykseksi. Merkitykset, tarkoitukset ja päämäärät ovat tomua ja tuh­kaa.

 

JOS TÄMÄ pitää paikkansa, henkitiede on jälleen arvannut sellaista, mitä ei osattu laskea eikä ymmärretty edes yrittää.

                Se on se kohtuullisen pelottava ajatus. Todellisuus jäljittelee taidetta. Samalla taval­la kuin realismi katosi kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta, se katosi vakiintuneen valtiovii­sauden muodossaan politiikasta. 

                Kaikkein pisimmän nenän saivat politiikan ja liikkeenjohdon realistit, joiden todel­lisuus oli realismi-niminen kuva ja yhtä vähän totta kuin talon kuva on talo. Elämme maagista realismia.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,14-09,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

VALEHTELIJAN MUISTELMAT

 

EUROOPPALAISEN MIEHEN ihanne ja tavoite on olla joko Faust tai Don Juan. Joko kaikki tiedosta tai mitä tahansa nautinnosta. Faust myi sielunsa saadakseen tietää. Juan tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että kuolemattomia uhmaamalla joutuu paholaisen saa­liiksi. Tai niin kuin suomalainen tuomioistuin kirjoittaisi: "Menetellessään kerrotulla taval­la Don Juan ei voinut lähteä siitä, etteikö ikuinen kadotus olisi ollut hyvinkin todennä­köinen seuraus jatketusta naistenmetsästyksestä, tai hän oli joka tapauksessa suhtautunut siihen mahdollisuuteen välinpitämättömästi."

                Siinä vaiheessa kun suomalaisen runon ja sävelmän yhteys löydetään uudelleen, Väinö Kirstinän "Don Juan" ansaitsee tulla uudelleen suosituksi; se on runoista parhaita. "Näet pilvissä hameitten muodot, ja ne pilvet katoavat. Näet kohtaloitasi tuhansittain niin kuin meren aaltoja. Aina juokset uuden perään, kävelet kadulta huoneisiin..."

 

MUISTELMATEOSTEN erikoinen laji on henkilökohtaisten seikkailujen ja saavutusten kirjaaminen; Benvenuto Cellini ja Giacomo Casanova olivat tämän lajin mestareita. 

                Don-juanismin huomattava nimi Frank Harris julkaisi 1925 jättiläismäisen muistel­mateoksen elämästään ja rakkauksistaan, "My Life and Loves", ja joutui heti vaikeuksiin sensuurin kanssa. Hän luetteloi sosiaalisia, kirjallisia ja seksuaalisia saavutuksiaan. Harris esiintyi syvällisenä oppineena, lukemattomien merkkihenkilöiden luotettuna ystävänä, suosijana ja ymmärtäjänä, elävien ja kuolleiden kielten taitajana, mestarillisena nyrkkeili­jänä ja ruumiinkunnon vaalijana sekä vastustamattoman etevänä naisten selättäjänä.

                Muistelmateoksessa valheellisuus lyö jatkuvasti läpi. Lukija on ymmällä, koska pi­tää paikkansa, että Harris oli vuosisadan alussa erittäin merkittävän kirjallisuuslehden jul­kaisija ja että hän todella oli mm. Oscar Wilden, G.B. Shawn ja H.G. Wellsin hyvä ystävä. Sitä vastoin hänen kertomuksensa keskusteluista Maupassantin kanssa kirjoittamisen ja naissankaruuden miellyttävistä ja ikävistä puolista ovat epäilyttäviä ja luultavasti aika suurin osin myöhemmistä lähteistä koottuja, ja monin kohdin hän lukee tuttavikseen henkilöitä, joita hän ei liene koskaan tavannutkaan ja tarjoaa toisten kokemaa omanaan.

                Lopputulos on auttamaton. Tekijä haluaisi herättää lukijoissaan ihailua mutta herät­tääkin sääliä. Sekä estetiikan että erotiikan kuvaukset ovat ulkokohtaisia ja kannan­otot koulumestarimaisia eli joko koulumestareilta omaksuttuja tai toisille omaksuttaviksi tarkoitettuja.

 

HUUMORI näyttäisi olevan estetiikan ja erotiikan suurin vihollinen. Frank Harris kaatuu pöyhkeytensä ohella totisuuteensa. Sama huumorintajuttomuuden tauti vaivaa hyvin monia paljastavia muistelijoita.

                Tulos on huvittava. Keisarilla ei ole uusia vaatteita mutta alastomanakaan hänessä ei ole mitään näkemistä.

 

Jukka Kemppinen

TUNTEJA AIKUISILLE JA EDISTYNEILLE

 

 

Tieliikennelaki kieltää huumaantuneena ajamisen, mutta ketään ei ole tuomittu rangais­tukseen pianosonaattien kuuntelemisesta liikenteessä. 

                Beethovenin pianosonaatit sopivat aikuisille ja edistyneille myös matkamusiikkina. Orkesterimusiikki ja oopperat ovat laitekauppiaiden väitteistä huolimatta vähän liian isoja autoon. Kaikuisuus katoaa ja ääni särkyy. Viulusonaatit ja sonaatit viululle ja pianolle taas elävät niin ratkaisevasti yksityiskohdistaan, että taustamelu vaurioittaa; ne ovat omiaan iltayön hiljaisiin hetkiin, jolloin paljon muutakin hämärää tapahtuu. Jousikvartetot on vii­sasta säästää hetkiin, jolloin jaksaa käsittää, miten kauhistuttavan runsas maailma on ja elämä pitkä.

                Mennään kauppaan ja ostetaan levyjä, siis Beethovenin pianosonaatteja. Tullaan kotiin ja äänitetään levyt kasetille. Kuunnellaan levyjä kotona ja kasetteja autossa.  

                Mitä levyjä? Beethovenin pianosonaatteja on 32, ja niistä suuri osa on pysyviä seuralaisia, joista ei milloinkaan pääse eroon. Koko sarjan hankkiminen on ehkä aiheeton taloudellinen uhraus, vaikka tuossa yli vuorokauden musiikkia sisältävässä teossarjassa ei ole mitään mielenkiinnotonta.

                Sonaateista on kokonaislevytyksiä, mutta Suomesta on tilaamatta saatavissa vain muutamia. Wilhelm Kempffin 1964-1965 äänitetyt esitykset (DG) ovat perusta, johon kaikkea muuta on verrattava. Kempff peri varmaan suoraan Artur Schnabelilta virallisen Beethoven-soittajan aseman ohittaen perimysjärjestyksessä Giesekingin, ja Schnabel puolestaan on se henkilö, joka niinkin myöhään kuin 1930-luvulla käsitti, että nämä teokset ovat keskeisiä, ja alkoi esittää niitä konserteissa ja levytti ne. Markkinoilla on hänen 1930-luvun alun kokoelmansa (EMI).

                Jos haluaa yhden kokonaislevytyksen, se on ehkä Kempff. Toisaalta Kempffillä on preussilaisen ratsumestarin sielu ja jenalaisen matemaatikon äly. Yhdistelmä ei välttämättä ole lumoava.

                Schnabelin maineen ymmärtää viimeistään kuultuaan hänen levynsä. Niissä ei ole kuitenkaan mitään niin ainutlaatuista, että niitä suosittaisi ainoaksi sonaattisarjaksi; vanha äänityskin on kohdittain haikea.

                Vladimir Ashkenazyn sarjaa (Decca) ei voi suositella ja vielä vähemmän Daniel Barenboimin kahta mahtipontisen yhdentekevää kokonaislevytystä. Jos joku välttämättä haluaa jommankumman niistä, vanhempi (EMI) on vähemmän huono.

                Emil Gilelsiltä jäi sonaattien sarja kesken. Henkilö, joka haluaa vain muutamia sonaattilevyjä, tekee ehkä viisaasti ostamalla Gilelsiä (DG). Pateettisen ja Kuutamosonaa­tin sisältävä levy on upea; Kuutamosonaatti on muutenkin hyvä testikappale. Sen ensim­mäinen osa on helpointa Beethovenia, kuten moni pikkupianisti tietää, mutta todellisuu­dessa miltei vaikeinta. Jotta jakso rakentuisi intensiiviseksi, siihen vaaditaan jättiläismäi­nen tekniikka. Myös Gilelsin Hammerklavier on uljas. Muutoin hänen tulkintojensa ym­pärillä leijuu kallis venäläinen parfyymi.

                Alfred Brendelin (Philips) sarjan saa vain tilaamalla. Se on hyvä sarja. Vähän tun­nettu amerikkalainen Bernard Roberts on tehnyt kokonaislevytyksen, joka on kokonai­suudessaan tasoa 8 + . Vielä vähemmän tunnettu Edith Fischer selviytyy myös hienosti: 8 - . Sensaation aiheuttaa unkarilainen Jenö Jandó. Hänen kokonaislevytystään (Naxos) saa Finngospelista Fredrikinkadulta hintaan 320 mk (12 CD-levyä), kun koko sarja maksaa normaalisti lähes tuhat markkaa. Ja Jandón sarja on mainio! Eräin kohdin tulkinnat ovat ehkä hiukan pinnistettyjä, mutta se ei häiritse suuresti.

                Levyharrastus on juuri tällä tavalla viehättävää: laatikon pohjalta voi aina löytyä halvalla hienoa. 

                Useilla sonaateilla on nimiä, jotka ovat hyödyllisiä siksi, että sonaateista ei aina käytetä järjestysnumeroita, ja opusnumeroiden muistaminen vaatii harjoittelua. Alkupään sonaateista numero 10 F-duuri on erikoisen herttainen. Kuutamosonaatti on op 27 nro 2 cis-molli vuodelta 1802.

                Vladimir Horowitz on levyttänyt sen, Appassionatan ja Pateettisen. Levy osoittaa, ettei Beethoven sovi Horowitzille ja että Horowitzin tulkinnat ovat silti tapauksia. 

                Horowitzia ei pidä sekoittaa nykyajan tekniikkataitureihin, joista monet tekevät pahaa jälkeä musiikin tarhassa. Pianisteja on ikään kuin kahta lajia. Toiset ovat akrobaat­teja ja jonglöörejä. He esittävät huolellisesti harjoitellun, henkeäsalpaavan temppuohjel­man. Toiset ovat kontaktiottelijoita. He vievät kuuntelijan mukaan suureen seikkailuun, jollaisesta ei aina selviä iho entisellään.

                Opukseen 31 sisältyvät sonaatit 16-18 ja niistä keskimmäinen on Myrsky, d-molli op 31 nro 2 vuodelta 1802. Maurizio Pollini on levyttänyt sen yhdessä Waldsteinin ja Jäähyväissonaatin kanssa. Pollinin myöhäisten sonaattien levytys, 101:stä eteenpäin, sai palkintoja ja kuuluu nykyisin suosittujen listaan. Syy on epäselvä. Tämä ylihienostunut Michelangelin oppilas on tulkinnoissaan ylimielisen luoksepääsemätön ja siksi vasten­mielinen suunnattomasta taidostaan huolimatta. Matti Suurpään mieleen tulee teokseen Neljätoista mestaria sisältyvässä esseessä Beethoven-levytyksistä Pollinin yhteydessä Otto Manninen. Niinpä. Mannisen runous on usein taituruutta sisällön ja aitouden kustannuk­sella.

                Opukseen 49 kuuluvat numerot 19-20. Niistä on vähän erillislevytyksiä. Kokonais­levytysten sarjasta Paul Badura-Skodan arvostettu fortepianoversio on erikoisen kavahdet­tava. Hän pakkaa ja paalittaa Beethovenia. 

                Sonaateista tunnetuimpia ovat Pateettinen sonaatti numero 8 c-molli opus 12 vuo­delta 1799, ja pastoraalisonaatti numero 15 D-duuri op 28 (1801). Ruotsalaisen Inger Södergrenin levy (Calliope) on hämmästyttävän analyyttinen ja hurja. Arraun esitykset näistä sonaateista ovat hienoja ja upeimmillaan hän on soittaessaan Waldsteinia nro 21 C-duuri op 53 1803-1804. Sääli, synti ja häpeä, ettei Svjatoslav Richterin valtavia esityksiä sonaateista ole nykyisin saatavana. Melkein samankokoinen synti on Solomonin puuttu­minen luetteloista. Hänen 50-luvun levyistään on jäänyt legenda. CD-versioita ei ole. Vanhalta LP:ltä soitettuna etenkin Hammerklavier B-duuri op 106 (1818-1819) on kaikki­en aikojen parhaita.

                Les Adièux eli Jäähyväissonaatti Es-duuri op 81 1809-1810  on sävelletty arkkihert­tualle tämän poistuessa Napoleonin joukkojen tieltä Wienistä  Levytyksistä Melvyn Tanin kiitetty fortepianoversio vakuuttaa paatuneenkin autenttisten soittimien ystävän siitä, että Tanin Beethoven on ulkokohtaista.

                Appassionata f-molli op 57 (1804) herättää Pukki paratiisissa -mielteitä, koska teosta tavataan kuvata "pitkäksi intohimon huudoksi". Ruuhkaisiksi luulluilla levymarkki­noilla on tässäkin aukko. Arthur Rubinstein ei tule ensimmäisenä mieleen Beethoven-pianisteista puhuttaessa, vaikka hänen ja Toscaninin pianokonserttolevyt ovat niin hieno­ja. Juuri tässä hurjassa teoksessa Rubinstein on kahdessakin mielessä alan mies. Jos sen levyn jostain saisi, toista ei tarvitsisi. 

                Hyvä on parhaan vihollinen. Tässäkin tapauksessa hyvä on Murray Perahia. Hän on ihmeellinen pianisti, soittaa mitä vain erinomaisen hyvin - Mozartia, Chopinia, Schu­bertia ja myös Beethovenia.

                Beethovenin pianosonaatteihin sisältyy musiikin matka varhaissonaattien kulutta­jaystävällisestä symmetriasta ja soinnukkuudesta myöhäissonaattien ihmisen mahdolli­suuksia ja esittäjän kykyjä halveksiviin hirmuisuuksiin, joita kuuntelee kuin kranaatteja: vonkuu, räjähtää, tulee lähelle... kohti.

                

 

&&,hs,ku,x,x, 09 -03  ,jkmpp,

 

Jukka Kemppinen

MUSIIKKI HILLUU JA KÄPPÄILEE

 

Nyt musiikki hilluu ja käppäilee. Menneessä maailmassa musiikil­la oli säädetty sijansa bordellin loukossa, salin ylhäisyy­des­sä, kir­kon kor­keu­des­sa.

                Säilykerasia oli Napoleonin sotien ja pitkien marssien edel­lyttämä keksintö. ­Mu­siikkisäilyke keksittiin 1890-lu­vul­la maa­il­maan, jon­ka rau­ta­tiet ja lennätin olivat mullis­ta­neet.

                "Kommunikaatio" tarkoittaa edelleen monissa kielissä sekä liikenneyhteyksiä että viestintää. Aikataulut sisältävä "Turis­ti" on Suomen kulkuneuvot - Fin­lands Kommunika­tioner.

                Särkyvä äänilevy, johon oli talletettu särkyneitä ääniä, oli rau­ta­ti­en ai­ka­kau­den kul­je­tet­ta­vaa kom­mu­ni­kaa­ti­ota. ­Vi­nyy­li­le­vy oli kuorma-au­to­ys­tä­väl­li­nen kek­sin­tö ja CD-levy henki­lö­auto­ystä­välli­nen. 

                Nyt musiikki on leikelty sii­vuik­si, jot­ka tietokone ja soitin muis­tavat nu­me­ro­sar­joina  - di­gi­ta­li­soin­ti.

                Levyillä ja nauhoilla musiikki hilluu ja käppäilee sinne tänne kuten käyt­tä­jä­kin ilman ajan, paikan ja toiminnan yhteyt­tä.

 

Musiikkia kuunnellaan tapaturmaisesti, tuottamuksesta tai tahal­laan. Tapaturmaista mu­siikkia ei voi välttää eikä aiheuttaa. Se on diskomusaa tai barokkimu­siikkia, mahdollisesti myös Mozartia.

                Tuottamuksellisesti musiikkia kuunnellaan radiosta. Ruletti­periaatteella toimiva klassisen musiikin paikallisradio ja si­sällöllisesti suunniteltu ja toimitettu Yleisradion Nachtmafia tuottavat myös yllätyksiä: keskiyön resitaaleja suoraan suoneen, lihakseen tai sydämeen, tai sitten Wagneria vaivalloisimmillaan rehellistä työtä tekeville rekkakuskeille.

                Jos joku harrastaa säilöttyä musiikkia tahallisesti, hän jou­tuu turvau­tu­maan kor­vi­en­sa li­säk­si kirjoituksiin, kuten le­vy­ar­vos­te­lui­hin, lehtiin ja lu­et­te­loi­hin.

                Ra­dion kuuntelu on halvin tapa välttää huonoja hankintoja. Se on elitismiä, sillä se edellyttää pitkäjänteisyyttä ja makua, molemmat vähiin käyviä luonnonvaroja. 

                Lehdet, op­paat ja lu­et­te­lot aut­ta­vat, mutta nii­hin on pääs­tävä si­sään. Joskus lehden tai kirjoittajan nimi on totuuden indeksi. Välistä arvioinneista hyötyy toimimalla juuri päin vastoin kuin kir­joit­ta­ja suosittaa.

 

Todellinen kiihkoilija seuraa englantilaista Gramophone-lehteä ja vaa­ral­li­nen ­kiih­koi­lija Fanfare-lehteä. Maltilliselle kelpaa rah­vaa­no­mai­sem­pi CD-Re­view. Fanfarea ei Suomesta saakaan.

                Gramophone on hekumoivien mainostensa kääreessä akateemisen ar­vo­val­tai­nen ja sanoo mones­ta asi­asta sekä en­sim­mäisen että vii­mei­sen sanan. Kirjoittajissa on alan to­dellisia huippu­ja. Seu­ranta on niin tarkkaa, etteivät esimer­kik­si suoma­laiset levy­uu­tuudet jää huomiotta. 

                CD-Review pa­nos­taa tavanomaisten ar­vos­te­lu­jen li­säk­si kat­sauk­siin, jotka tuovat mieleen Tekniikan Maailman testit. 

                Esi­mer­kik­si Brahm­sin en­sim­mäi­nen sin­fo­nia. - Ab­bado ja ber­lii­ni­läi­set: esi­tykses­tä täy­det viisi täh­teä mut­ta ääni­tyk­ses­tä vain kolme. - Klempe­rer ja Philharmonia Orchestra 1958: kourai­sevaa ­kes­kit­ty­mis­tä, täy­dellinen esitys ja in­teg­raatiosta täy­det pis­teet: kak­kossi­ja. - Boult ja LPO 1970: täs­mäl­li­syyttä; rat­kai­sematon Ab­badoon verrattuna. - Jo­chum ja LSO 1976: mesta­ril­li­nen, kar­van kahta kilpailijaansa parempi. - Ka­rajan ja ber­lii­ni­läiset: mes­tarilli­nen tempo, ajoi­tus ja or­kes­teriteho; täy­det pisteet.

                Itse heittäisin Karajanin levyllä voileipiä lähimmässä ran­nassa niin kauan kuin Klempererin levy on käytettävissä.

                Harrastunut kuuntelija siirtyy nyt tutkimaan Pen­gui­nin käsi­kir­jaa, joka on äänilevy­jen raamattu, postilla ja kirkko­kä­si­kir­ja. Sitä saa Suomesta ja sen nimi on Greenfield - La­yton - Mar­ch, The Penguin Guide to Compact Discs. Best Buys in Clas­si­cal Mu­sic.

                Penguin tuntee ja luonnehtii mainittujen lisäksi Soltin, Bru­no Walterin, Tenn­stedtin, Giulinin, Skrowaczewskin, Rahba­rin, Némethin ja Furtwänglerin Brahms-levytyk­set ja kaksi Kara­jania li­sää. Täy­det kolme tähteä saavat kaikki CD-Reviewin arvioimat kilpa­vel­jet ja yllät­täen Skrowaczewski (Hallé Orchestra, Pick­wick) ja luon­nol­lisesti Furt­wängler, tosin suluissa (***). Sul­kumerkit va­roittavat ääni­tyksen vanhuudesta.

                Suoraviivaisempi kiihkoilija ottaa puolestaan käteensä Gra­mophonen ja Quadin Good-Guiden - The Good CD 1991 Guide. Reviews of the Best Classical Compact Discs You Can Buy.

                Tässä oppaassa ei esitellä parhaita eikä tärkeimpiä levytyk­siä, vaan jokaisesta Gramophone-lehden arvostelijoiden nimeämäs­tä merkkiteoksesta on valittu yksi suosikki­levytys. 

                Joissakin tapauksissa valintoja on kuitenkin useita. Vanhem­mas­ta mu­sii­kis­ta suosi­tetaan monesti sekä nykyorkesterin levy­tystä että au­tenttisin soittimin tehtyä. Halvoista levyistä on eril­lissuo­si­tuksia ja samoin historiallisesti mielenkiintoisis­ta. Erikois­merkki ilmoittaa poikkeuksellisen loisteliaan ääni­tyksen ja epä­tavallisen suurenmoisen tulkinnan.

                Good Guide on hyvä lähtökohta keskusteluihin ja hankintoihin. Itse olen jok­seenkin systemaattisesti eri mieltä toi­mit­ta­jien kans­sa.

                Brahmsin ykkösen valinta on - Tennstedt, ja halpissuositus Jo­chum. Ei sanaakaan Klempereristä!

                Todellinen snobi ei ota neuvoja asiantuntijoiksi il­moittautu­neilta. Hän tutkii itse levyluetteloita ja latelee kaupassa ää­nitteiden tilausnumeroita. Hän ei koskaan alennu puhumaa Deut­sche Grammophonesta, vaan DG:stä kuin sukulaisestaan. Häntä ei hämää His Master's Voicen ja Victorin monimutkainen historia. Hän hallitsee CBS:n ja Sonyn suhteet. 

                ­Jos snobilla on te­rä­vät sil­mät ja pienet kä­det, hän käyt­tää sak­sa­laista lu­et­te­lo­a Bie­le­fel­der Ka­ta­log. Klas­sik. Schallp­lat­ten, Com­pact­Discs. Musi­Cas­set­ten. Jos hä­nel­lä on hyvä suu­ren­nus­la­si ja pianistin näppivoimat, hän os­taa it­sel­leen Gramop­honen jul­kai­sun The Clas­si­cal Ca­talo­gue. The most compele­te lis­ting of cur­rently availa­ble re­cor­dings on CD, LP, Casset­te, VHS, Laser­disc & DATTämän luettelon ongelma on kalleus. Sitä ei tällä het­kel­lä edes saa Suomesta. Postimyynnissä se maksaa 25 pun­taa eli paljon.

                Brahmsin ykkösestä löytyy 41 kokonaislevytystä. Ääni­tyksistä ei useimmiten ole lainkaan LP-le­vy­ä. Ka­set­teja on, mutta ne ei­vät pal­jon lämmitä, koska niitä tuodaan Suo­meen vain vähän, kun ei ole ky­syntää.

                LP-levyjä sitkeästi sorvaavien harrastajien näkymät ovat jok­seen­kin valjut, vaikka he ovat vakaita uskossaan vinyylivatkai­men ja putkivahvistimen (hinnat alk. 25.000,-) etevämmyyteen verrattuna CD-vehkeisiin (hinnat alk. 600,- täysin kelvollisine nappikuu­lokkeineen).

                The Classical Catalogue ei ehkä ole täydellinen, mutta levy­tys­tä, jota ei löydy siitä, on turha haeskella. Kääntäen: kaik­kia katalogin tuntemia levytyksiä ei saa Suomeen edes tilaa­mal­la. Ainakin Fuga Oy tilaa kyllä yksittäisiäkin levy­jä, ja ne tu­le­vat maahan sitten kun tulevat.

                Toinen vaihtoehto on puhelintilaus. Se toimii käytännössä ihmeen hyvin, vaikka luottokortittomalla voi olla vaikeuksia. Myös tullipostissa voi joutua asioimaan. Posti­myyntiliikkeistä englantilainen Tan­dy's on vakiintunut ja luotettava. Levyt tule­vat rah­tei­neen ja maksuineen hiukan suomalaista hintatasoa hal­vem­miksi. 

                Aina hyvä ajatus on riemuloma Tukholmassa. Nordiska Kompanie­tis­ta ja sen ym­päristön erikoisliikkeistä löytää koh­tuullisen pal­jon sellaisia kiekkoja, joita Suomessa ei satu ole­maan, ja eri­tyisesti mielenkiintoisia itä-eurooppalaisia äänit­teitä, joissa jotkut Belgradin tai Sofian oopperahommat saatta­vat olla helmiä.

                Lontoo on levynarkomaanin mekka. Mitä Oxford Streetillä ei ole, sitä ei ihminen tarvitse. Marble Archin kupeella on suunna­ton myymälä. Kadun toisessa päässä on Virgin Megashop, josta muu­ten löy­tää myös kaikki mahdolliset ja joukon mahdottomia mu­siik­kivi­de­oita, etenkin oopperaa ja balettia. Molemmissa myymä­löissä rehti Suomi-poika tosin tuntee olevansa kuin kerjäläinen Käkisalmen markkinoilla. Jos kysyy Marin Maraisin (1656-1728) gamb­asonaatteja, pöytään lyödään kuusi CD-levyä. Jos tieduste­lee ­Kil­pis­tä, myyjä kehaisee Hynnistä ja Gothónia.

                Pariisissa asioidaan jommassakummassa suuressa Fnacissa Cent­re Pompidoun luo­na tai Champs-Elyséesillä.

 

Katalogit osoittavat, miten kaupallista musiikin tarjonta on. Levytykset keskittyvät noin sataan teok­seen, ja jo­kai­nen kyn­nel­le ky­ke­nevä orkesteri tekee ne. Vetonau­loista, kuten Nel­jästä vuode­na­jasta tai Beethovenin sinfonioista on sivukau­palla levy­tyk­si­ä - 70-80 eri esitystä. Mat­teus-pas­sion kokonais­levytyksiä on kol­me­tois­ta, Tai­ka­hui­lun vii­sitoista.

                Säveltäjät ovat rahamaailman nurjien lakien armoilla. Sibe­lius mah­tuu suursuosik­kien jouk­koon. Hä­nen te­ok­si­aan on luettelossa yhdeksän täyt­tä pals­taa eli juu­ri sama määrä kuin Shosta­ko­vitshia ja Lisztiä.

                Bie­le­felder tulee näinä aikoina myyntiin CD-ROM-levynä eli mikrolla luettavana tekstitiedostona. Joku urhoollinen kult­tuuri­so­si­ologi voi siis kohta laskea, mitä länsimai­nen musiikki on: yhtä ja samaa, yhä uudestaan ja uudestaan. 

                Telemann sävelsi 40 oopperaa, 40 passiota ja ainakin 600 al­kusoittoa ja konsert­toa. Levyltä löytyy 68 alku­soittoa, kon­sert­toa ja sar­jaa ja yksi ooppera, Kärsivällinen Sokrates. Hän ei ol­lut huo­no säveltäjä, vaikka ei mikään Ba­ch. Bachil­ta taas ei -yl­lätys - ollut levy­tet­ty kaikkea mer­kittä­vääkään mu­siikkia en­nen kuin Teldecin kan­taattisarja tuli val­miiksi. Yli kak­sisataa keskimäärin kahdenkymmenen minuutin kan­taat­tia! Niissä on pa­rem­pia ja huo­nom­pia, mut­ta ne ovat aar­re­aitta, ja uudet esityk­set nousevat vä­listä reippaasti yli Har­non­courtin ja Leonhardin tul­kin­to­jen - esimer­kiksi eräät Her­reweg­hen ja Gardne­rin versiot.

                Mozart lienee ensimmäinen säveltäjä, jonka kootut teokset ilmestyvät kaupallisena laitoksena. Philipsin parhaillaan val­mistuvaan ­sar­jaan on si­säl­lytetty jopa toisinnot ja fragmen­tit.

                Kirjallisuudessa on ollut iät ajat itsestään sel­vänä, että tutkijoilla ja maanikoilla tulee olla tilaisuus perehtyä mesta­reiden ­ko­ko tuo­tan­toon. Musiikissa se on ollut lähes mahdoton­ta, kos­ka edes Mozar­tia ei liene löytynyt nuotteinakaan saatavilla, ainakaan ahtaiden korkeakoulupiirien ulkopuolella.

                On parempaa Mozartia ja huonompaa. Nyt ilmestyvät uudet levyt osoittavat, että hänen tuntemattomas­sa tuotan­nos­saan on esimer­kiksi hämäräperäi­sille kokoonpanoille kirjoi­tettua ihas­tuttavaa kamarimu­siikkia - ja onhan perä­ti eräät hänen ooppe­roistaan "löydetty" vas­ta äs­kettäin. 

                Suurista nimistä Monteverdi ja Händel sekä tavallaan Haydn ovat suuren yleisön kannalta miltei korkkaamattomia. Vivaldin laajasta tuotannosta taas on esimerkiksi I Musi­ciniso levypa­ketti, josta saa hyvän käsityksen mestarin tois­ar­voises­ta tuo­tannosta. Ihaile­van kuulijan reaktio on sama kuin Sibeliuk­sen koko pianotuotantoa kuun­nellessa: pak­kaa punas­tuttaa.

                Sibelius - viulukonsertosta on 31 levytystä, viidennestä sin­fo­nis­ta 23 ja nel­jän­nestä 14. The Good Guide tunnustaa vain Ka­rajanin vuoden 1985 versiot, Ashkenazyn ja Simon Rattlen. Pen­guin antaa täydet pisteet kahdelle viimeksi mainitulle ja Jukka-Pekka Saras­teen ja Radion Sinfoniaorkesterin levytykselle, mutta nipistää ilahduttavasti Karajanilta pisteen puolikkaan. Neljän­nen sinfonian levytyksistä taas Karajanin 60-luvun äänitys on ansainnut peräti ruusukkeen, joka on Penguinin harvinaiseksi tarkoitettu superkunnian­osoitus. Toisen sinfonian levytyksistä Paavo Berglund ja Helsingin kaupunginorkesteri ovat täysillä pisteillä, mutta niin on toisaalta myös Neeme Järvi gööteborgi­laisineen. Viulukonserton levytyksistä Esa-Pekka Salonen ja Cho-Lian Lin ovat saaneet ruusukkeen, ja kolmen tähden viulisteiksi on nimetty Heifetz, Hendl, Accardo, Perlman, Nigel Kenne­dy ja Gi­net­te Neveu.

                Tässä on oppaiden rajoitus: ellei harrastaja satu tuntemaan monien mielestä ylit­tämätöntä Oistrahin neuvostolevytystä (Rozhdestvenski ja NL:n radion SO) ­täs­tä teokses­ta, hän jää vih­jet­tä vail­le. Lu­et­te­los­ta käy ilmi, että se on CD:llä. Levy­merk­ki on Le Chant du Monde.

 

Entä diskofiilien seuraava askel? Videonauhan kehitelminä toimi­vat kuvalevyt ovat jo lällärikamaa. Television yhteydessä nau­tinto voi olla kyseenalainen vastaanottimen hei­kon äänentoiston takia.

                Olen nähnyt multimedialevyjä ja ensimmäiset ovat tilauksessa. Vastaanotin on sama, jolla kirjoitan tätä. Esimerkiksi Beethove­nin yhdeksännestä on myynnissä CD-ROM-levy, josta saa esimerkik­si kuulokkeilla äänen ja mikron näyttöruutuun ikkunoituna parti­tuurin, teoksen historian ja kommentaarin. Partituurin riviltä ei voi pudota, koska se pyörii automaattisesti teoksen edetessä, ja kun nuoteissa lukee, että Da Capo, kone ottaa pakkia.

                Kuulostaa tarpeettomalta pelleilyltä. Olen eri kannalla. Odo­tan vesi kielellä Beet­hovenin myöhäisten jousikvartettojen sar­jaa. Nuottikuva vaikuttaa hyvin voimakkaasti kuunteluelämykseen. Taskupartituurit ovat nykyisin kalliimpia kuin CD-levyt.

                Toivottavasti multimediamiehet huomaavat, että hurjistuttavin tuote olisi pelkkä partituuri - esimerkiksi Beethovenin kaikki pianosonaatit, CD-ROM-levyllä. Silloin voisi kuunnella mieleis­tään esitystä ja seurata nuotteja ruudulta.

                Kehityksen ylin vaihe on se, mistä aloitettiin: elävä musiik­ki. Kaikki säveltäjät ja muusikot tietävät, että musiikki elää ja kuolee tilanteissa.

                Sellaista levyä tai laitteistoa ei ole, joka vetäisi vertoja pikku konsertille vaikkapa Saint-Julien le Pauvren vaatimatto­massa kirkossa keskellä kiireistä arki-iltapäivää. 

                Sanokoot uskonpuhdistajat mitä haluavat, rukous ja messu ovat eri asioita ja mo­lemmat tarpeen.

 

Jukka Kemppi­nen:

HYVÄSTI, SUMERI!

 

Haarmann, Harald, Universalgeschichte der Schrift. Campus Verlag Frankfurt/New York, 1990, 576 s.

 

Harald Haarmann sai uudella "Kirjoituksen maailmanhistorial­laan" loistavan vas­taanoton. Yleisaikakauslehdet, kuten Der Spie­gel, omistivat aukeamia teokselle, joka on tieteelli­sesti uraa­uurtava ja samalla yleistajuinen. Sanomalehdet kiittivät. 

   Muuan syy voi olla eurooppalai­sen itsetunnon ja itseymmärryk­sen tieteeltä saama tu­ki. Toinen syy on ihmiskuvan tarkentumi­nen: mikä ihminen on; mitä hän kertoo itses­tään. Kolmas on kir­jan etevä poikkitieteellisyys: kielitiede, arkeologia ja kult­tuurihistoria.

 

 

Graffiti!

 

Kirjoituksen historiat ovat ennenkin tulleet Saksasta. 

   Harald Haarmannin uusi kirja hämmästyttäisi, ellei tietäisi. Kirjan ensimmäinen kuva on Äänisen kalliopiirroksista. Kir­joittaja selittää, että kalliopiirroksissa ilmansuunnat merkit­sevät vuo­denaikoja. Piirrosta on luettava kiertäen sitä. Valon määrän ja kulman vaihtuessa kirjoituksen luettava sisältö voi vaihtua. Postmoderni kalliopiirros! 

   Joissakin järjestelmissä teksti etenee kuin räsyma­ton kude, vasemmalta oikealle ja sit­ten oikealta vasemmalle. Mayojen piir­roksissa "teksti" etenee oikullisesti esimerkiksi va­sem­malta oikeal­le ja alhaalta ylös kuin käärme. On sellainenkin kudottu kir­joi­tus, jota on luettava vinosti nurkasta nurkkaan kuin pu­jottelutyötä. Ja inkoilla oli kirjanpitojärjes­tel­mänä käytetty solmukirjoitus, quipu

   Seuraavaksi voi hämmästyä tekijän tuotantoa. Kirjoituksen historian lähdeluettelossa on kovin monen kielisiä kir­joja, myös suomea. 

   Täytyy­hän kielitie­teilijän osata ja profes­sorin tietää, mut­ta Haar­manilla on run­sautta rik­kaudek­si asti. 

  Hän on julkais­sut tutki­muk­sia ger­manistiikas­ta ja ro­manistiikas­ta, toiminut Sak­sassa yli­opis­ton professori­na, so­vel­tanut kieli­tie­teeseen se­miotiik­kaa, jul­kais­sut kol­miosaisen tut­kimuksen ve­nä­jän kie­len vaiku­tuk­sista inke­rin mur­teisiin, tutki­muksia bal­ka­nin pie­nistä kie­listä ja englannista japa­nin kie­les­sä. Hänen uusin, vielä ilmes­tymätön kir­jansa kos­kee ma­gian merk­kejä.

   Kysymällä hänen kielitaidostaan ei saa selvää. Useim­pien eu­rooppalaisten kielten ohella, mukaan luettuna baski, kymri ja suo­mi, hänen varustukseensa kuuluvat klassiset kielet, useat mui­nais­kielet ja itämaisia kieliä.

   On hyödyllistä tuntea henkilö, joka pystyisi halutessaan te­kemään nakkikioskilla tila­uksen sumeriksi tai piirtämään veroil­moitukseensa liitteen eelamin tai akkadin kirjoi­tusmerkein; mo­lemmat olivat monikansallisia merkistöjä enemmän kuin jokin vai­vai­nen englanti latinalaisine kirjainmerk­keineen. Vieraskieli­syyden kulttuuriset sisällöt ovat mo­net, kuten hän on osoittanut omissa tutkimuksissaan.

   Haarmann kiistää, että hänen tutkimuksensa olisi kumarrus Euroopan yhteisölle. Sen tulokset vain sattuvat sopimaan tämän ajan mieli­pideilmastoon ja ne liittyvät jopa kar­me­asti äskei­siin sotatapahtumiin.

 

Ongelma "maeaettae"               

 

   Korkeakulttuurit, kielet ja kirjoitukset syntyvät kukin ta­hollaan itsesytytyksellä, kun kulttuurinen tilanne on siihen kypsä. Välittymisteoria ei ole tosi. 

   Kuten kieliä kirjoituk­siakaan ei voi osoittaa samasta läh­teestä pol­veu­tuviksi. Ei ole kieltä ennen Baabelin kieltensekoi­tusta eikä merkkijärjestelmää, joka olisi kaikkien tois­ten hie­roglyfien, tavukirjoitusten ja aakkosten isä. 

   Haarmann osoittaa useita esimerkkejä ti­lanteista, jois­sa suh­teellisen samanaikai­sesti on toisistaan riippumatta kek­sitty itsenäiset kirjoitus­järjestelmät seuduilla, jotka eivät ole kau­kana toisistaan. 

   Joissakin tapauksissa merkistö omaksutaan sellaisenaan. Jos­kus merkistöä on lisäiltävä ja se aiheuttaa sitten ongel­mia, kuten tietokonemiesten tutut päänvaivat, å, ä ja ö.  Kun englan­ti ei tunne niitä, monen pojan tietokoneen printte­ri sanoo itse­pintaisesti:"Hyvaa paivaa", ja television tietokoneelle kilpai­lija Määttä on maeaettae ja joku toinen on ka­eyhkoe.

   Joskus mennään diak­riittisiin merkkeihin, kuten tshekin kie­lessä ja puolassa, jois­sa on niitä arvoituksellisia palloja ja poikki­viivoja rehelli­sissä la­tinalaisissa kirjaimissa.

   Lisäksi on keksittyjä kirjoituksia, kuten kore­an Hangul, jol­la kiinalaispohjainen, kie­leen soveltumaton mer­kistö lyötiin kerta kaikkiaan romukoppaan, suomalaisugrilaisten syr­jäänien abur, joka perustui osittain vanhoihin puumerkkikuvi­oihin, ja eräät intiaaneil­le räätälöidyt kirjoitukset, kuten salakirjoi­tuksen näköiset cree ja che­rokee.

   Joskus käytetään "väärää" merkistöä, kuten maltalla, jossa kieli on lähisukua arabialle ja merkistö latinalainen eli eu­rooppalainen, ja Vietnamissa, jossa kommunistitkin käyttä­vät läntistä, siirtomaaherrojen kirjoitusta äidinkielessään.

   Joskus käytetään useaa eri merkistöä kirjoitustilanteen mu­kaan. Jumalisia asioita kirjoi­tetaan Jumalan kirjaimilla ja jo­kapäiväisiä arkisilla kirjaimilla. Ne voivat poiketa toisistaan kovin, kuten vanhan egyptin kirjoitukset tai nykyisen japanin katagana ja hiragana.

   Joskus kirjoitus on kuvataidetta, kuten vanhassa Kiinassa, jossa runoilija saattoi lyödä seurueen hepnaadilla kaunokirjoi­tuksensa vuoksi ja muutamaa kauniisti kirjoitettua kir­jainta voidaan käyttää sukupolvesta toiseen seinätauluina.

 

Valo tulee lännestä

 

   Olemme oppineet, että valkeus tulee idästä ja tuli lännestä. Kor­keakulttuurit ovat lähtöisin Mesopotamian jokilaaksosta ja Egyp­tistä. 

   Haarmann toteaa ja perustelee, että valkeus tuli län­nestä ex occidente lux.

   Missä keinahteli kulttuurin kehto? Vastaus alkaa olla selvä: ei missään.

   Arkeologien pasmat sekosivat pahasti, kun uudet ajoitus­menetelmät osoittivat, etteivät vakiintuneet käsitykset kulttuu­rivai­kutusten välittymisestä voineet pitää paikkaansa. 

   Kor­keakulttuu­rien syntymäseudulta, Välimeren itärannalta ja Euf­ra­tin ja Tigri­sin laak­sosta löytyy kulttuuri toisensa jäl­keen. Nykyi­sen Turkin alueelta on löydetty vuosituhan­net unoh­duksissa pysy­neitä valti­oita, kuten Tel Huük, jonka kaupungeissa ei ollut katu­ja, joten arvattavasti kielessäkään ei ollut verbe­jä.

   Pisteenä iin päälle (sanonta on viittaus kreikan jota-kirjai­meen, joka tarkoittaa eri ään­nettä pisteellisenä ja pisteettömä­nä) tuli Vanha Eu­roop­pa, Vinça-kulttuu­ri, joka toimi Tona­van mutkassa nykyisen Belgradin lähellä noin 5 300-3 500 eKr.    

   Vanha Eurooppa käytti kirjoitusta, sanamerkkejä joita Haar­mann tulkitsee ja kuvaa kir­jassaan. Hän osoittaa vertailemalla, että Kreetan lineaari A-kirjoitus, jota ei osata lukea, polveu­tuu Van­han Euroopan merkistöstä. Se ei synty­nyt Kreetalla tyh­jästä. 

   Su­me­rin Urukin vanhimmat kir­joi­tusmerkit ovat vasta nel­jän­neltä esi­kris­tilli­seltä vuosi­tu­han­nelta, aina­kin tuhat vuotta nuorem­pia kuin Vanhan Euroopan. Kirjoitusta ei siis todistetta­vasti "keksitty" Kaksoisvirtojen laaksoissa, vaan Tonavan. Tosin Haarmann problematisoi myös luolamaalausten merkit ja selostaa Madeleine-kulttuurin aikaista, 12 000 vuotta vanhaa Cueto de la Minan komentosauvaa, johon uurretut merkit luultavasti tarkoit­tavat jotain.

 

Erehdyksiä:

 

Nämä yleissivistykseen kuuluvat historialliset tosiasiat ovat Haarmannin kirjan mukaan paikkansapitämättömiä:

- kirjoitus keksittiin tietyssä kulttuurissa, kuten Sumerissa, ja levisi sieltä muihin korkea­kulttuureihin;

- Sumerin kirjoitus on maailman vanhin;

- kirjoitus syntyi käytännön hallinnon ja elinkeinojen tarpeis­ta;

- kiina on maailman vanhin edelleen käytössä oleva kirjoitusjär­jestelmä, (oikea vastaus: kreikka);

- Kreetan lineaari A:n tausta on tuntematon;

- Eurooppa, etenkin Kreeta ja Kreikka, sai ratkaisevat kulttuu­rivaikutteensa idästä;

- äännekirjoitus on lähtöisin Egyptistä tai Foinikiasta;

- riimukirjaimet on muodostettu kreikkalaista kirjaimistoa mu­kaillen;

- egyptiläisiä hieroglyfejä käytettiin vain egyptin kielen kir­joittamiseen;

- kirjoitus tarkoittaa määrättyjen äänteiden kuvaamista merkein.

 

 

Nuotit

 

Kirjassaan Haarmann tulkitsee kreetalaisen Faistoksen diskoksen sisällön ja osoittaa, että olennaisesti sama viesti on maalat­tuna Kree­tan Hagia Triadan sarkofagin kylkiin.

   Kirjoitus on yhteiskunnan "high-tech". Se ei sittenkään ole pohjimmaltaan tapa merki­tä äänteitä, tavuja, sanoja tai sanaryh­miä muistiin. Se on alkujaan samanlainen muistin tuki kuin var­hainen nuottikirjoitus, joka antaa muusikolle vain karkeat suun­taviivat, tai nykyiset ralliautoilun "nuotit", muistiinpanot ajoreitistä. 

   Hyvin monet varhaiset tekstit ovat rukouksia tai kirjeenvaih­toa esi-isien kanssa. Papit tarvitsivat niitä osatakseen esittää asiat oikeassa järjestyksessä. Yksittäisten sanojen merki­tys ei ollut ratkaiseva. Ratkaiseva oli kokonaisuus.

   Luultavasti välittömästi kirjoituksen kyljessä kehittyy sana­magia. Vanhin tunnettu Raamatun katkelma on kaulassa kannettava metallilevy, johon on kaiverrettu Herran siunaus. Loitsimisessa (ja runoudessa) tarvitaan salasanat, joiden on oltava täsmälleen oikeat, jotta taika toteutuisi.

   Novgorodin koivuntuohi, jolle on kirjoitettu kyrillisin kir­jaimin vanhin tunnettu suo­mea oleva teksti (Jumalannuoli, kymme­nen nimiäsi...) lienee rukous tai loitsu.

   Harald Haarmannin seuraava kirja alkaa siitä, mihin tämä lop­puu. Kirjoituksella voi olla niin väkevä merkitys, että kangas­pussissa kaulassa kannettava resepti vaikuttaa poti­laa­seen yhtä vahvasti kuin apteekkiin viety. Oikeat sanat parantavat.

   Eräissä tunnetuissa uskontokunnissa on yhä henkilöitä, jotka ovat eri mieltä kielitieteilijöiden kanssa Jumalan nimen oikein­kirjoituksesta - onko JHW Jehova vai Jahve? Seemi­läisissä kie­lissä ei useimmiten merkitä vokaaleja näkyviin.

   Kirjoitusmystiikan kannalta olennaista on, että Raamattu kieltää turhaan lausumasta Jumalan nimeä. Ei sanaa, ei nimeä, ei kuvaa.

   Tässä tullaan jälleen lähelle sitä kysymystä, miksi kielitie­teilijät ovat haluttua väkeä tietokoneteollisuudessa ja miten yleinen kielitiede on tunkeutunut jopa biologiaan ge­neettisen koodin käsitteenä.

   Kielitieteen vuosisadan alun oivallukset merkki- ja merkitys­järjestelmien rakenteesta ja luonteesta osoittautuivat hyvin hedelmällisiksi.

   Nyt tuli kirja, jossa kielitiede palasi lähteilleen ja ryhtyi tarkastelemaan kirjaimia, ta­vumerkkejä ja sanojen kuvia uuden kertyneen tiedon avulla merkitysjärjestelminä, kult­tuuri-ilmiönä ja kulttuurin sruktuurina.

 

Oikoluku

Tämän lehtikirjoituksen ehkä sisältämillä painovirheillä ei ole merkitystä. Kielen luonne ja rakenne on se, että hankalat paino­virheet ovat harvinaisia. Lukija, joka on ihminen, osaa enemmän kuin kone. Hän osaa lukea oikein, vaikka on kirjoitettu väärin. Hän osaa toimia kuin hyvä kriitikko, lukea kaiken parhain päin.

   Harald Haarmannin kirjan merkitys ja vaikeus tulee ilmi kun ajatte­lee sen oikolukua - näkökohta, josta hänen rouvansa huo­mautti. Yli neljäsataa kuvaa ja mittaamaton määrä tekstinäyttei­tä tyyppiä "Tarku-muwa (KUNINGAS) Me+ra-á".

   Kirjoitus on vaikeaa, ainakin verrattuna symbolijärjestel­miin, joissa taas vaikeaa on tulkinta. Eri kulttuurit sumerista mayoihin ovat käyttäneet kuvia käsitteiden merkkeinä jokseenkin samalla tavalla kuin niitä käytetään nykyisissä sarjakuvissa.

   Näkemissäni Haarmannin kirjan lehtiarvosteluissa on, kuinka ollakaan, esitelty kuvin miestä ja naista koskevia symboleja -vieläkään ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, miten miesten ja naisten vessat merkittäisiin niin että kuvat ymmärrettäisiin ympäri maailmaa.

   Kirjan kuvitus osoittaa, että tämä ei todellakaan ollut mui­naiskulttuureille ongelma. Miehen merkissä vain on kaksi vaih­toehtoa, joista toinen on miehistä itsetuntoa hivele­vä.

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KUN YRITYSKULTTUURI MUUTTUU

 

"TUULET PUHALSIVAT ja sitä huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri", kerrotaan raamatussa. 

 

HISTORIALLISEN LIIKKEEN dynamiikka on ollut näinä vuosina usko­maton. Rauta­esirip­pu kaatui. Rautaiset järjes­telmät kaatuvat. Panssarit väistyivät tyhjiä ostoskasseja heris­tävi­en tätien tiel­tä. Luulisi kuuntelevansa Kan­sainvälistä:" Pois jo kansat hol­houkset al­ta!" 

 

NEUVOSTOLIITTO on ainakin tois­tai­seksi olemassa. Suomi on tehnyt valtiosopimuksia nimen­omaan Neu­vos­to­liiton kans­sa.

                Se henkilö, joka keksi ajatuksen Baltian maiden tunnustami­sesta vain de facto, ansaitsisi kekseliäisyydestään kultaisen kunniamerkin miekkojen ja tammenlehvien kans­sa.

                Ministerit viittaavat nyt toisten Euroopan maiden menette­lyyn. He eivät ehkä muista, että meillä on Neuvostoliiton kans­sa Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947. 

                Toisin kuin useat muut Euroopan maat Suomi on toisen maail­manso­dan häviäjä Saksan kanssasotijana. Välirauhansopimus 1944 ja rau­hansopimus 1947 tar­koittivat, että Suomi hyväksyi ehdoitta kaik­ki ne Neu­vostoliiton järjes­te­lyt, jotka oli­vat muuttaneet Tar­ton rauhansopimusta 1920. Nii­hin kuului Baltian maiden it­senäisyys ja esimerkiksi Karja­lan au­tonomia.

 

DE JURE-TUNNUSTUS olisi ollut rauhansopimuksen vastainen, mutta de facto-tunnustus diplomaattisuhteiden solmimiseen on myös, koska Suo­mi oli luopunut rauhansopimuk­sella enempää tunnustamas­ta Balti­an maita.

                Kun tunnustaminen koski Neuvostoliiton valtion aluetta, Suo­mi ei olisi voinut teh­dä sitä kuu­le­matta Neu­vos­to­lii­ton mielipidet­tä. Suomen tulkinta oli­si loo­gi­nen vain jos Suomi olisi sanonut irti diplomaat­ti­suhteen­sa Neu­vosto­liit­toon tai katsoisi, ettei rauhan­sopimus velvoita enää Suomea.

                Tämän tulkinnan johdosta myös Moskovan rauhan rajat ovat nyt tehty kyseenalai­siksi. Koska Neuvostoliiton sisälläkin on synty­nyt keskuste­lua rajoista eikä se keskustelu varmankaan lopu, Suomen halli­tuksen luulisi ilmoittavan ETYKin hengessä, että rajakysy­mys on meidän osaltamme joka tapauksessa loppuun käsi­telty.

                Tällainen ilmoitus kiinnostaisi kansalaisia, koska nyt näyt­tää ilmenneen, että Suomi kunnioittaa Baltian naapurivaltioit­ten­sa entisiä rajoja ja valtioaluetta mutta ei omia entisiä ra­jojaan ja valtio­aluettaan. 

                Samassa yhteydessä olisi kiinnostavaa kuulla, onko Karjalan liittäminen Neuvos­toliittoon 1944 vieläkään muuta kuin "reali­teetti" ja "le­gitiimi turvallisuusintressi". 

                Rauhansopi­mus on sekä sitova että pakolla toteutettu, mutta kan­sainvä­lisissä so­pimuk­sissa ei tunneta pätemättömyys- eikä koh­tuullis­tuttamis­periaat­teita. 

                Pelkään että tähän kysymykseen vastaaminen tulee useil­le suo­malaisille po­lii­ti­koil­le koh­talonkysymykseksi.

 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

H-MOLLI KÄKI

 

MUSIIKILLISEN YMPÄRISTÖN järjestäminen asianmukaiseksi on yhtä tärkeää kuin sii­voaminen ja kalustaminen. Koska tahansa ei voi soittaa mitä tahansa. Philip Rothin ro­maaneja ei voi lukea, koska eräässä hänen kirjassaan  päähenkilö käyttää viet­te­ly­mu­siik­kinaan Bachin Magnifi­catia D-duuri BWV 243. 

   William Styron sen sijaan sijoittaa romaaniin Sofien valin­ta kuolinmusiikiksi Mozartin Sinfonia concertanten KC 364 hitaan osan. Se on asiantuntemusta!

 

 

SÄVELLAJIN määrittäminen ja tunnistaminen ei ole ongelmatonta, vaikka se on tärkeim­piä asioita, jos haluaa menestyä ja kauan elää maan päällä. 

   Useimmissa kes­kustelu-, seurustelu- ja työti­lan­teissa on pai­kallaan pysyä pää­sävellajis­sa klassisten modulaa­tiosääntö­jen mukaisesti. Jos esi­mies aloit­taa A-duuris­sa, hä­nel­le voi vastata fis-mollissa. Yes-mies rien­tää heti D-duu­riin.

 

KÄKI KUKKUU, kun kevät on, h-mollissa. Sen voisi kuulla myös D-duurina, mutta jo­tenkin se kuulostaa mollin isolta terssiltä, fis-d. Ajatus on vavahduttava. Vanhemmassa musiikissa h-molli on mustimman murheen merkki, kuten Bachin h-molli-messussa ja monin kohdin passioissa.

   D-duuri, monien viulukonserttojen (Mozartin kakkonen ja ne­lonen, Beethoven, Brahms, Tshaikovski) sävellaji taas mer­kitsee vain vapaata kieltä, jonka kvintti on myös vapaa. Vastaa­vasti pianomusiikissa alok­kaat pelkäävät "risuaitaa" etumerkeis­sä, mutta to­tuus on, että eräät pahan näköiset sävellajit soivat ja sopivat kouraan paremmin kuin muut, esi­mer­kiksi B-duuri ja cis-molli.

   Eräät sävellajit ovat salaperäisi siksi, että ne ovat joten­kin ihania, kuten Es-duuri, Mo­zartin 22. ja Beethovenin 5. pia­nokon­sert­on ja Sinfonia concertanten sävellaji. 

   Tarkkaavalle lukijalle vihjeeksi: d-mol­lia kaikki osaavat varoa (Schubertin kvartetto Tyttö ja kuolema, Sibeliuksen viulu­konsertto, Mozartin pianokonsertto 20., Beetho­venin 9. sinfonia), mutta pitä­kää sil­mällä myös c-mol­lia. Muiden ohella Bach, Beet­hoven ja Cho­pin ovat säveltäneet siihen sävel­lajiin kovaa kamaa.

   Mozart-asiantuntijan kirjoihin pääsee kertaheitolla tietämäl­lä, että hänen 41 sinfonias­taan vain kaksi on mollissa, 25 ja 40, g-mollissa kummatkin ja edellinen jälkimmäistäkin hurjempi. Mutta ei sellaisella asiantuntemuksella ole mitään virkaa. Tässä mainittujen mestareiden todellinen kädenjälki näkyy sävellajin­vaihdoksissa, joissa on mukana selvää noituutta, ja silloin, soi­vassa kentässä, on yksi ja sama, missä sävellajissa se käki­kin kuk­kuu.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,03-02,jkmpp,kolumni

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

IKÄVÄ HUOMAUTUS

 

EPÄREALISTISET HAAVEILIJAT ja kuuhunkatsojat ovat osoittautuneet teräviksi huomioi­den tekijöiksi siinä kuin järkevät, hitaat ana­l­yy­ti­kotkin. Heidän politiikkansa on eri asi­a. Profeetta on he­rät­tä­jä, ei liikkeenjohtaja.

                "Nykyinen maailma on repinyt armottomasti kappaleiksi ihmis­ten siteet ja katko­nut heidän kytköksensä luontoon. Ihmisiä ei yh­dis­tä enää muu kuin alaston omanvoi­tonpyyntö ei­kä heitä kiin­nos­ta muu kuin ihmisen ­hin­ta. Kiih­ko, innostus, har­taus ja tun­teet ovat ka­teissa. Jäl­jellä on vain laskelmoin­nin harmaa­ta, jäis­tä vet­tä. 

                Ihmisarvon tilalle on astunut vaihtoarvo. Ihmisen vapauden sijaan on tullut vapaa­kaup­pa..."

                Jokseenkin näin kirjoittivat Marx ja Engels vuonna 1848 sel­vittäessään ihmisen mahdollisuuksia yhdentyvässä Euroo­passa. 

 

VALTION KUOLEUTUMINEN näyttäisi nyt olevan Karl Marxin ennus­teis­ta se, jonka toteu­tuminen olisi käsillä. The Economistin vuosikirja mainitsee Skandinavian ajan ilmiöksi sosialidemokrati­an eli liike-elämän, ammattiyhdistysten ja puolueiden koalition hajoami­sen.

                Nämä kolme tekevät EY:n nimissä miekkalähe­tys­tä.

                Suomalaiset heimopäälliköt varaavat jää­sahoja Katuma­jär­velle pestäkseen euroop­palai­sen kasteen pois heti kun ris­tiretkeläis­ten silmä välttää. Ristiretki tähtää todellisuu­dessa Nov­goro­diin. Sak­sa­lai­nen ri­ta­ri­kun­ta ete­nee Liivinmaalta koh­ti Pei­pus-jär­ven hei­kok­si tun­net­tua jäätä.

 

IKÄVÄ HUOMAUTUS on oikeudellinen. Vuosien 1899-1917 suuri po­liittinen taistelu koski muun muassa lainsäädäntövaltaa eli samaa kysymystä kuin ETY JA EY. Val­ta­kunnanlain­säädäntö oli kei­sa­rin asi­a, mut­ta suu­ri­ruh­ti­naan­maalla oli oikeus osallistua si­säisiä asioi­taan kos­ke­vaan lain­säädän­töön.

                Kysymys on lakien laillisuudesta.

                Tämän saman ongelman muunnelmat ovat federalismin ydinkysy­myksiä. Yhdys­valloissa niitä käsittelee korkein oikeus, joka ratkaisee viranomaisten toimien perustus­lainmukaisuuden.

                EY:ssä ja Euroopan neuvostossa tuo sama valta on annettu kah­delle tuomioistui­melle, jotka toimivat Luxemburgissa ja Strassburgissa.

                Suomessa tuomioistuimet olivat sortovuosina kieltäytyneet soveltamasta laittomia lakeja. Hallitusmuototaistelussa 1918-1919 lakien perustuslainmukaisuuden kontrolli unohtui valtiomuo­tokysymyksen melskeissä, ja asia jäi avoimeksi. Eduskunnan val­lan­käyttöä kontrolloi vain eduskunta, eivät tuomioistuimet.

                Nyt Suomi, joka on toiminut 75 vuotta vailla omien perustus­lakiensa kontrollia yksittäistapauksissa, on sitoutunut uusiin, kont­rol­loi­tui­hin pe­rustuslakeihin.

                Siis kysymys: kun Strassburg Luxemburg tuomitsevat la­kiemme laillisuutta, miten sitten kansallisissa kysymyksissä suo­malai­set tuomioistuimet?

                Vallitseva mielipide näkee tuomioistuimet lainsäätäjän suuna, työnantaja- ja työn­tekijäjärjestöjen käsivartena ja elinkeino­elämän käsikassarana. Mutta jäisikö lain­käy­tön val­lanjako en­nal­leen lainsäädännön vallanjaon ha­jautu­essa pitkin Eurooppaa?

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

RIKOS JA RANGAISTUS

 

IKÄVÄ KYSYMYS: ovatko veronmaksajat todella halukkaita kustanta­maan vankeusvangit, joiden ylläpito maksaa yhteiskunnalle päi­vässä suunnilleen saman kuin paremmanpuo­leinen hotellihuone ja täyshoito?

 

VANKEINHOIDON KOULUTUSKESKUKSEN johtaja Aimo Myllylä kirjoitti pari viik­koa sitten jokseenkin suoraan, et­tei viime ai­kojen kau­his­telu ja vouhastelu vankiloista ja van­geista johda mihin­kään eikä edistä kenenkään etua. 

                Hän tuntee asian. Hän on toimi­nut pitkään van­keinhoidon tar­kasta­ja­na ja ainakin taan­noin hän tunsi useim­mat Suo­men vangit henki­lökoh­taisesti.

                Väkivalta ja aseel­liset ryöstöt kuohutta­vat ja säikyttävät. Suuri yleisö on huolestu­nut siitä, etteivät rikolliset vain pää­sisi liian vähällä.  

                Ongelma ei ole järjestelmän pehmeys. Järjestelmä ei ole peh­meä. Ongelma on järjestelmän summittaisuus, tehottomuus ja kal­leus. 

                Vanha yhteiskunta ei keksinyt spitaalisille, hulluille ja rosvoille muuta kuin eristämisen. Spitaali poistettiin, hulluutta hoidetaan, rikollisuutta ei. Rikollisuutta voidaan hoitaa. Hoi­ta­minen vaatii ihmisen kohtaamista. Mutta meil­lä tuomitaan ja "hoidetaan" ri­kollisia, ei ihmisiä.

                Vankiloiden ei ole havaittu tehoavan, sillä kun yksi paha mies pakastetaan muu­tamaksi vuo­deksi, si­jalle ilmes­tyy tusina uusia. 

                Vuon­na 1990 vankiloil­le bud­jetoi­tiin 737 ja oi­keuslaitok­selle 842 miljoonaa mark­kaa. Yksi van­ki maksaa veron­maksajille vuodes­sa saman kuin yksi me­talli­mies an­saitsee palk­kana, mutta vanki ei tuota muuta kuin kuluja. Vanki­en käyttämi­nen vankilassa tuot­tavaan työ­hön osoittautui kuvitel­maksi jo täystyölli­syyden aika­na.

 

UUTISISTA luulisi, että olemme nyt kaikki henkeämme kau­pal­la valtavan väkivaltarikolli­suuden aallossa. Se ei pidä paik­kaansa. Suomessa kuolee vuosittain hiukan alle 50 000 ihmistä. Heis­tä menehtyy esimerkiksi syöpään ja muihin kas­vaimiin 10 000 ihmis­tä. Vii­naan kuolee 1 100, tapaturmiin 2 800 itsemur­hiin 1 400 ja murhiin ja pahoin­pitelyihin 130-150 henkeä. Surmatuista "viatto­mia sivulli­sia kunnon kansalaisia" on kymmenkunta vuodessa.

 

JUHANI IIVARI on väitellyt tohtoriksi rikosten vapaaehtoisesta sovittelusta, josta hänellä on kova käytännön kokemus. Törkei­täkin rikoksia voi sovitella onnistuneesti, jos tekijä ja uhri saadaan kohtaamaan toisensa. Uhri hakee sit­tenkin useimmi­ten hyvitystä itselleen eikä rangaistusta esivallalle. Rikoksensa korvannut te­kijä on uhrille ja yhteiskunnalle käytännössä vaara­ton ja ilmainen toisin kuin van­kilassa rangais­tus­taan "sovitta­va".

 

KUTEN MYLLYLÄ, vankeinhoidon virkamies, ja Iivari, entinen van­kilapappi ja vankilan kriitikko, yhtäpitävästi esittävät, rikos­lainkäyttö on tuota­va alas muodollisuuksien ja nä­ennäisyyksi­en kalliista ja harhai­s­esta maailmasta. Ellemme tee mitään, voimme joutua Yhdys­valtojen ja Neuvostoliiton tielle.

                Yhteiskunta joka ei armosta ymmärrä on rikollistensa armoil­la.

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

SUDEN JA LAMPAAN PUOLI

 

ESIKOULUN kevätjuhlassa lapset olivat kuin linnut pesä­puulla. Myös aikuisten maailman julmat lait olivat näky­vissä nyt kun he siirtyvät köyhtyneeseen suunnitelmatalouteen ja rakoilevaan val­tiososialismiin eli ensi vaiheessa peruskouluun. 

   Mutta lapsissa on ero. Heissä on nopeutta, keveyttä ja si­routta, joka on lopullisesti ka­donnut meistä, vanhoista jotka kannamme ruu­miissamme multaa mukanamme.

LAPSET LAULAVAT Pikku nokipoikaa, joka kiipeää katolle. Lasten­kirjallisuuden tuntija sanoi, että tuo dicken­si­läinen laulu on hiukan turhan paljastava ennuste uraputkesta ja käsi­tys lap­suu­desta. Pikku nokipojat eivät todellisuudessa kiivenneet savu­piippuun ulko­puo­lel­ta, kuten hei­dän myöhemmät aikuiset kol­legan­sa, vaan si­sältä. 

   Dickensin romaaneissa kaikuu huuto "chi­mney-weep". Nokipoika on niin pieni, ettei osaa sanoa ässää. Sa­vupiipun puhdistus muuttuu savupiippuitkuksi.

   Julmaa työtä eivät lopettaneet lastensuojelijat. Lapsia ei suojeltu. Katolta nuo­hoaminen tuli välttämättömäksi, kun tu­lisijan ja hormin väliin opittiin rakentamaan mutka lämpöta­lou­den paranta­miseksi. Andersenin saduissa esiintyy aikuisia noki­kolareita. Lapsen käsi­voimat eivät riitä katolta nuohoamiseen. 

 

 

RUOTSI JA kohta Suomikin alkavat tajuta sekä itsenäisyyden että puolueettomuuden suhde-käsitteiksi, joka on uudempaa analyyttis­ta eikä vanhaa käsit­teellistä lainoppia. 

   Valtio on puolueeton suhteessa Yhdysvaltoi­hin tai Neuvosto­liit­toon, mutta puolueetto­muus suh­teessa Etiopi­aan tai Sveitsiin on taas toista. Puolueettomuus ja itsenäisyys tar­koittavat suh­teessa sotaan, sodan uhreihin, turvapaikka­oikeuteen, katastro­fiapuun, maanomis­tukseen ja kau­pankäyntiin eri asioita.

   Siviili­oikeudessa ostaja on eri tavoin kiinnostunut myy­jän ja myyjän velkojan mah­dolli­suuksista kara­ta hänen kimp­puunsa. Val­tio omistaa itsenäisyyden eri tavoin suh­teessa eri val­tioihin.

   Kirjoittajat jotka pelkäävät Suomen menettävän itsenäisyyten­sä Euroopassa sekoittavat tavanomaisesti ajattelun kerrokset. Puolueettomuus ja itsenäisyys suhteessa luontoon ja ihmisiin on ilmiö, jon­ka lääke­tieteellinen nimi on psykoosi. Psykoottinen näkee maa­il­man vain oman itsensä eh­doilla.   

   Hyökkäämättömyys ja puolustamattomuus eivät liioin tarkoita samaa. Vii­me vuosisadan alun englantilainen savupiipunomistaja oli puo­lu­eeton suhtautumisessaan lapsityövoi­maan. Osa Suomen säätyläi­sis­tä noudatti nälkävuosina suhtautumisessa menehtyviin an­karaa puolueettomuutta ja puuttumattomuutta. 

   Aleksis Kiven vitsi on kauan sitten kulunut huomaamatto­maksi. Ihmiset sanovat vaka­vissaan, etteivät pidä jossain asiassa suden eivätkä lam­paan puol­ta, tarkoittaessaan täy­dellistä puolueetto­muut­ta. Sitä val­tiol­linen­kin puolueettomuus on usein, sivusta­katso­jan puolu­eet­to­muutta. Lampaat harvemmin syövät su­sia.

 

 

OLEMME lampaiden puolella. Niitä on pellolla aitauksessa ja ne ovat totta kai mustia. Harjoittelemme nurmikolla pallonlyön­tiä. Mietin kirjoittavan henkilön asemaa maan vir­kakunnassa, li­hana heidän piikissään. Seitsenvuotias otti syöttö­vuoron ja sa­noi minulle:" Kat­sotaan käykö niin kuin lau­lussa, että van­hakin nyt nuortuu."

   Pallo lensi. Linnut ja lampaat hämmästyivät.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,04-05 jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

MISTÄ SANAT TULEVAT

 

JOTKUT TEOKSEN nimet ovat mahdottoman hyviä. Jotkut nimet elävät, vaikka kirjat ovat kuolleet. 

                Richard Llewellyn keksi sekä nimen Vihreä oli laaksoni (1939) että "None But the Lonely Heart", jota ei liene suomennettu, vaikka muuan Tshaikovskin laulu tunnetaan Goetheen viittaavalla nimellä "Hän ken kaipuun tuntee" ja se puolestaan kulkee Englan­nissa nimellä None But the Weary Heart. "Syvä on yö" on iskelmä "So Deep is the Night" ja sävelmä on Chopinin Es-duuri etydistä op. 10 nro 3. Nimi ei tiettävästi ole sitaatti mis­tään. Betty Smith julkaisi 1943 kirjan Puu kasvaa Brooklynissä ja José Maria Gironella muistelmateoksen Sypressit uskovat Jumalaan (1953). Puu, kasvaminen ja uskonto kytke­tään toisiinsa sekä vanhassa että uudessa testamentissa.

                Eugen O'Neill löysi nimet Pitkän päivän matka yöhön, Intohimot jalavien alla ja Murheesta nousee Elektra; Tennessee Williams tehtaili nimet Lasinen eläintarha, Viettelys­ten vaunu, Tatuoitu ruusu, Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Äkkiä vii­me kesänä.

                Arthur Kopit sai tarpeekseen O'Neillin ja Williamsin liian hienoista nimistä ja kir­joitti näytelmän "Isä, isä raukka, äiti on ripustanut sinut vaatekomeroon ja minä olen niin alakuloinen".

 

AMERIKKALAISET ovat tällä alalla hyviä mutta monesti suomalaiset kustantajat ovat kun­nostautuneet nimivastineen löytämisessä. Tuulen viemää (Gone With the Wind) on täs­mällisen lyyrinen. Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä (Sweet Thursday, 1956) ja F. Scott Fitzgeraldin Kaunis ja kadotukseen tuomittu (The Beautiful and the Damned, 1922) ovat parempia kuin alkuperäiset . Hemingwayn heikonpuoleinen kirja sai nimistä par­haan, Joen yli puiden siimekseen. Etelävaltioiden kenraali Stonewall Jackson kuoli omien harhaluotiin 1863. Hänen viimeiset sanansa olivat:" Mennään joen yli ja levätään puiden varjossa." Mies oli lukenut psalminsa.

                Suuri 1600-luvun runoilija John Donne kirjoitti: "Yksikään ihminen ei ole saari", ja jatkoi:" Kun kellot soivat, älä koskaan lähetä kysymään kenelle, sillä ne soivat sinulle."

 

MAUGHAMIN Elämältä se maistui on parhaita bestsellerin nimiä. Se on englanniksi vain Cakes and Ale eli kakkua ja kaljaa eli "pelkkää juhlaa". 

                Erän teoksensa nimen Maugham otti kirjansa Elämän kahle lehtiarvostelusta. Ti­mes Literary Supplement kirjoitti, että kirjan päähenkilö tavoitteli monien nuorten tavoin niin kiihkeästi kuuta taivaalta ettei keksinyt kuuden pennyn kolikkoa jaloistaan - Kuu ja kupariraha.

 

ENTÄ SUOMALAISET? Sillanpään Ihmiset suviyössä ja Hurskas kurjuus, Vartion Kaikki naiset näkevät unia, Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä, Meren Peiliin piirretty nainen, Haanpään psalmisitaatti Tuuli käy heidän ylitseen ja Isännät ja isäntien varjot.

                Entä muita?

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-01jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

LÄHTEELLÄ

 

EI OLE MUUTA TIETOSANAKIRJAA kuin 30-luvun Iso Tieto. Tai ehkä sen seuraksi kel­paisivat edeltäjä, 10-luvun Iso Musta ja vuosisadanvaihteen saksalainen Mey­ers, jon­ka jo­kai­nen ku­va­liite kel­paa kehystettäväksi. 

                Näis­sä kah­dessa on se tie­to, jon­ka ih­mi­nen tar­vit­see. Niitä ei tarvitse edes omis­taa, sillä asiat voi käy­dä tar­ki­sta­massa kir­jas­tos­ta.

                Käytännössä tästäkin ihanteesta lipeää. Esimerkiksi Encyclo­paedia Britannican nyt myynnissä oleva 15. laitos on iso apu ainakin luentoja val­mistellessa, joskaan se ei ole saman tasoi­nen kuin 30-luvulla ilmestynyt 13. laitos.

 

SANAKIRJOILLA ei suoraan sanoen ole niin väliä. Kysymys on tot­tumuksesta. Sen mitä ei löydä omasta kirjastaan, voi käydä katso­massa muualta. Lisäksi hyvät sanakirjat ovat niin isoja, ettei niitä jaksa omistaa eikä käyttää, ellei nyt ehkä kolminiteistä Websteriä.

 

TOISTAISEKSI en ole tavoittanut sähköistä sana- enkä tietosana­kirjaa, joka olisi painettua kätevämpi. Sitä vastoin levyistä ja levykkeistä saa sellaista apua, jota kirjoista ei löydy. Esimer­kiksi kuuluisa hautajaisvärssy "kevyet mullat" eli sit tibi ter­ra levis on Martialista ja esiintyy ikävässä yhteydessä - mutta missä? Epigrammata 9-29:"... kevyet mullat ja peh­meä hiekka, et­tei­vät koi­rat pääsisi penkomaan luitasi," Runoa ei löydä säkeen tai säkeen osan avulla muilla keinoin kuin näillä nykyisillä, CD-ROM-levyltä.

 

VAKAVAMPAAN TARPEESEEN on Uusi testamentti. Raamatun sanakir­joista löytää paljon mutta ei sananparrenomaisia koros­tuk­si­a. Missä sanotaan enkeleitä tuuliksi? - Hb.1.7. "Ja enkeleistä hän sanoo: "Hän tekee enkelinsä tuuliksi ja palvelijansa tulen lie­kiksi". Missä on se uskonnon paras määritelmä? - Hb.11.1. "Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautu­minen sen mu­kaan, mikä ei näy."

                Mistä kohtaa Raamattua Ingmar Bergman on poiminut nimiä elo­kuviinsa? - Ilm.8.1. "Ja kun Karitsa avasi seitsemännen sinetin, tuli tai­vaassa äänettömyys, jota kesti noin puoli hetkeä." 1Kr.13.12. "Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituk­sen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vaja­vaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin ­kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan." 

                Viimeksi mainittu levyke, Uusi testamentti Kirjoitan!-tieto­kannalla indeksoituna, on Suomen Pipliaseuran materiaalista itse muo­kat­tu.

                              

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,06-04 ,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

RAJALLA

 

UUNO KAILAAN RAJALLA-runo, se missä edessä on Aasia, itä, ja var­tija varjelee sitä, liit­tyy eurooppalaiseen rajaruno­jen pe­rin­teeseen, kuten "Reinin vartioon".

                Historiantutkimus, etenkin Tuomo Polvinen ja Seppo Zetter­berg, on tuonut suo­malaisia maan pinnalle osoittamalla, että Venäjän reunavaltiopolitiikka oli vuosisadan alussa järjellistä, ja kohdistui kaikkiin naapureihin Suomen suuriruhtinaanmaasta Balkanil­le ja Turkkiin. Paasikivikin tunnisti keisarikunnan le­gi­tiimit turvallisuusintressit jo vuosi­sadan alussa.

                Vaikka runo liittyy perinteiseen tyyppiin, se kuvaa todellis­ta tilannetta ja aitoa on­gelmaa. Tosin Kailaan tarkoittama Tarton rau­han raja ei ole se todellinen, historiallinen ja kohtalokas linja, jonka vuoksi Suomen tasavalta muodostuu kahdesta kappa­leesta mel­kein samassa mielessä kuin jokin Italia.

 

EY JA YK neuvottelevat karttansa jälleen digitalisoineel­la Bal­ka­nil­la. Ser­bien ja kro­aat­tien asias­sa suo on siel­lä ja vete­lä tääl­lä. 

                On vaikea neuvo­tella sel­laisen vas­ta­puolen kanssa, joka kä­sit­tää jo voit­taneen­sa, ja sellaisen, joka arvioi, ettei sillä ole enää mitään hä­vittävää.

                Taisteluja käydään samalla alueella, jossa sijaitsi Vanha Eurooppa, maailman en­simmäinen korkeakulttuu­ri Vinça, Sume­ria ja Egyp­tiä vanhempi. 

 

IDÄSTÄ TULI ITÄ ja lännestä länsi viimeistään Rooman valtakunnan muuttuessa kaksina­paiseksi, kun Konstantinopoli alkoi kas­vaa By­san­tiksi.

                Niistä ajoista alkaen Euroopassa on taisteltu lännen ja idän rajasta. Juuri se raja erottaa vanhastaan serbit ja kroaatit. Haps­bur­gien mailla ja Saksassa paine itään tun­nettiin jo kes­ki­ajal­la. Paine itään, Drang nach Osten ei ole Hitleriä, vaan kes­ki­ajan ta­lous- ja sosiaali­his­tori­aa.

                Itämeren rannalla Puola on ollut kauan kahden maailman rajal­la ja on sitä jälleen nyt, kun koko DDR loikkasi länteen.

 

IDÄN JA LÄNNEN raja halkaisee Baltian, tekee Virosta Viron ja kulkee Siestarjokea Vuok­selle. Sen jälkeen tuo raja leikkaa Suo­men vi­nosti kahteen kappaleeseen, joista toinen on rikas ja toinen köyhä. 

                Päh­ki­nä­saa­ren rau­han raja ei ol­lut sat­tu­ma eikä kom­pro­mis­si eikä po­liitti­nen rat­kai­su, vaan Euroo­pan ja idän hyvin vanha vedenja­ka­ja.

                Murteiden ja esineistön lisäksi uskonto osoitti Suomen idän ja län­nen jakautumista etupiireihin. Ensimmäinen suomalaisia kos­ke­va Rib­bent­rop-so­pi­mus on vuodelta 1323 ja viimeisin vuodel­ta 1992. Laatokan pohjoispuolella raja on ollut vuosisatojen ajan jok­seenkin viitteellinen. Kannaksella kahden maailman raja ei kulkenut poikittain vaan pit­kittäin, muinoin Jääsken ja Äyrä­pään kirkkopitäjien välillä.

 

SAMALLA TAVALLA kuin puolueettomuuden käsite on yllättäen osoi­tet­tu muut­tuvaksi, muuttuu itsenäisyyden käsi­tesi­sältö. Nyt nähdään, ­ky­ke­nee­kö Suomi, tämä etueurooppa­lainen pirkkalaislei­ri, ­piirtämään Poh­jan­lah­des­ta Laa­tok­kaan mie­kal­la ra­jan. Sii­nä voi olla piirtämistä.

                Mahdollisuuksia on. Keskiajalla meistä teki eräänlaisen kan­sa­kun­nan il­mas­ton no­pea vii­le­neminen. Kun voimalat kaiketi jat­ka­vat ny­kyis­tä meno­aan, tur­kisten ja polttopui­den kysyntä voi ko­ho­ta jäl­leen.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,04-11,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

LUONNON HISTORIA

 

 

LUONTO JA HISTORIA ovat Historian ja yhteiskuntaopin opetta­jain liiton tämänvuotisen vuosikirjan Ympäristö ja aika aiheet. Luon­to ja historia ovat musertavan suuria sanoja. Toinen tarkoittaa olevaista, toinen ollutta. Kun ne liitetään toisiinsa otsikoksi, hahmote­taan aihepiiri, jonka käsitteleminen vaatii sydäntä ja ym­märrystä. 

                Olennaisten on­gel­mi­en ääreen on saatu kootuksi usein alo­jen tuntijoita. Mukana on so­sio­lo­giaa, eko­logi­aa, egyptologi­aa, eläin­tie­dettä ja tule­vai­suu­dentutki­mus­ta sekä yleistä histo­riaa Eino Jutikkalan ja kult­tuu­rihistoriaa Keijo Virtasen ja Hannu Laakso­sen kirjoitta­mana.

                Ympäristö on monimielinen ja nykyisellään uusi käsite. Se ei kuulu minkään oppi­tuolin alueeseen eikä kenelläkään ole siihen yksinoikeutta. Sitä voi selvitellä vain monen tieteen yhteisin voimin.

                Aiheenvalinta on niin mielenkiintoinen, että se herättää vä­littömästi ajatuksia jatko­työskentelyn mahdollisuuksista.

 

KIRJASSA HAHMOTELLUSTA aiheesta voisi kehittää suomalaisen ympä­ristön historian. Ranskassa sellainenkin on jo - Pierre No­ran kolmiosainen Les lieux de mémoire, muistin maantieto, eli artik­ke­leita kan­sakunnan perinnöstä, historiasta ja maisemasta, kie­les­tä ja kun­niasta. 

                Aineksia suomalaiseen ympäristön historiaan, kansasta ympä­ris­tön ja ympäristöstä kansan armoilla, olisi itse asias­sa run­saasti: suo­ma­lainen metsä erä­kau­desta tehoteollisuu­teen; luon­non­varais­ten ja ko­tieläinten histo­ria merkillisine polvei­lui­neen, hei­lah­telui­neen ja suunnanmuutoksineen; suo­malainen pelto rautakau­desta rappi­oon; suomalaiset elä­mäntavat ja suomalainen rakentaminen elementtien määräämänä - tuuli, sade ja pakka­nen.

                Täydennykseksi tarvitaan taloushistoriaa ja po­liittista his­toriaa, kuten Virtanen to­teaa esitellessään luontoa tämän vuo­si­kymme­nen historiantutkimuksen megatrendinä.

 

 

LUONTO, VALTIO JA YMPÄRISTÖ ovat myös po­liitti­sia käsit­teitä. Luonto kosta­jana on nyt yhtä muodikas aja­tus kuin vuosi­kymme­nien takai­set tun­not luonnosta voitettavana hal­lan ja kadon harmaana äi­tinä.           

                Luonto nähdään riistettynä tai riistäjänä. Snellman ja hänen mainospäällikkönsä Topelius entei­livät tässäkin kohden mar­xis­mia. Luonto voi­tetaan valistamalla, koneista­malla ja kauno­kir­jallis­tamalla. Nyt optimismi on kadonnut ja mieleen muistuu roo­ma­lais­ten lause, jon­ka mukaan luontoa ei voi kar­kottaa. Jos sen heittää ovesta ulos, se tulee ikkunasta si­sään.

 

TUTKIJAT OTTAVAT kautta rantain kantaa myös luonto-aatteen kehi­tyskaareen. Luonnon kulttuurihistoria on työläs projekti. Jär­jestöjen ja aatteiden ohella luontokuvan muutos näkyy myös kie­lessä. Us­konto ja runous näkevät luonnon merki­tyksen läh­teenä. Us­kon­to näkee Jumalan kunnian luonnossa, runous oman kun­niansa.

                Myös suomalainen nationalismi on kytketty luonnon kuviin niin kiinteästi, että maisemamme humisevine honkineen, kunnaineen, laak­soineen, kukkuloineen, taivai­neen ja hankineen muodostaa kuvas­ton, jonka historia ja kielioppi olisi laadittavissa. 

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KYNÄ JA PATRUUNA

 

LÄHTI KÄYDÄ huonosti, kun patruunat loppuivat. Tämä oli jo Kuu­terselässä hyvin alka­neen vastaiskun tyrehtymisen syy. Pat­ruunankantajat eivät päässeet eteen kovan keski­tyksen vuoksi.  

                Kirjaili­jal­le on kynä tar­peen ja hänen tulee vuodattaa mus­tetta eikä verta. Runojen­kirjoituskynäksi käy vain Ballo­graf Roller. Nii­tä on onneksi jatkuvasti saatavana. Käsiala määrää kärjen paksuuden. Ylimalkaisiin muistiinpanoihin sopivat Ihanuuskynät, kuitukär­jelle kirjoittavat huokeat kapineet, joi­den tussi haisee mielenkiintoiselta. Virkamies­kynäksi taas so­veltuu aino­astaan Fisher Space -ni­minen kuu­lakärki­kynä. Se on metallinen ja sen verran skrode, että sen voi lyödä mahonki­pöytään pystyyn, jos tulee tarve tehostaa pu­heittensa merkitys­tä. Juuri ne läh­tivät ka­dota. Akateeminen kirjakauppa ei ollut kuullutkaan. Suomalainen kirjakauppa epäili, onko sen merkkisiä kyniä ollut olemassakaan. Joku kolmas muisteli, että sellaisia on ennen vanhaan nähty, Apollo 11:n lennon aikaan 1969.

 

 

RUNOT KIRJOITETAAN käytet­tyihin kirjekuoriin, aiheettomien kar­hukirjeiden takapuolel­le tai johonkin muuhun tilapäiseen pa­pe­riin. Toi­seen kertaan ne kirjoitetaan ruudulliseen lehtiöön. Hidas kynä ja huo­koinen paperi ovat tarpeen, jottei liukas pin­ta veisi kieltä men­nessään.

                Sen jälkeen runot kirjoitetaan neljänteen, viidenteen ja kuudenteen kertaan ja niin edelleen. Jossain vaiheessa ne siirre­tään mikrolle, ja 30-50 versiota on hyvä nyrkkisääntö, mutta siinä täy­tyy kyllä varoa, ettei hio kirjoi­tuksen kuperaa, suu­rentavaa pintaa puhki. 

                Paras runo syntyy Tessar-periaatteella. Tessar on Paul Ru­dolphin Zeissille 1902 patentoima anastigmaattinen lins­si, sama kuin Leitzin vanha Elmar. Epämääräisyydet ja aberraatiot kar­kot­taa lins­sin sijasta elementtien välissä lasin tavoin käyttäytyvä ilmara­ko. Heijastuneet lau­seet ovat kevyitä, huokeita, taloudel­lisia ja piirrol­taan ja toistoltaan sellai­sia kuin pitääkin.

 

 

VIRKAMIES tarvitsee kuulakynän, jolla voi kirjoittaa seinää vas­ten, koska virkamies jou­tuu vähän väliä seinää vasten. Normaali kuulakynä hengästyy parin sanan jälkeen, koska muste valuu omia aikojaan kuten ilma rakennuksissa, joissa koneellisen ilmas­toin­nin puutetta eli ikkunavetoa sanotaan myyntikielellä pai­novoi­mai­seksi il­mas­toinniksi.

                Fisherin kynässä, jota ei saa periaatteessa mistään, muste­patruuna on paineistettu. Niinpä kynällä voi kirjoittaa vaikka makuullaan, mikä tosin on virkamiehelle sopimatonta. Sillä voi kir­joittaa muistiin ilmoitustaululle kiinnitettyjä uhkauk­sia, kutsuja, kehotuksia, kieltoja, nimityksiä ja määräyksiä. Sillä voi lisäillä eri puolille kiin­teistöä liimattuihin kel­taisiin viestilappuihin täydennyksiä, muu­tok­sia ja aforistisia kääntei­tä. 

                Itse asiassa Pikkuroballa oli ennen liike, joka oli kuin Dickensin romaanista, ja sitten kävi ilmi, että se oli­kin Dickensiä - joulutarinoita keskellä kesää. Selvitin naapurus­tos­ta, mihin liike on siirtynyt, ja kyselin kynää uudesta osoit­teesta. Puhelinsoitto­ni johdos­ta joku hyvä ihminen otti asi­ani omakseen ja kaivoi esiin sen ainoan paikan Suomes­sa, mis­tä noita mainioita kyniä ja niiden patruunoita saa, ja selvitti sitten työ­paikal­tani ko­ti­numeroni. Virkamiesura ei siis ole vie­lä lo­pus­sa, vaikka mustepat­ruu­na loppui. 

                Kun saan tilaa­miani pat­ruunoita ensi viikolla lisää, säästän viimeisen patruunan itsel­leni, sillä kirjallisuuden perinne edellyttää sitä.

&&, Raamattu 04-08,jkmpp,kulttuuri

 

 

SANA TULI LIHAKSI

 

Maailman kaksi kulmakiveä ovat raamattu ja lakikirja. Kolman­nessakin kulmaki­vessä on kirjoitusta, rahassa. Se neljäs taas ei kuulu aiheeseen.

                Maailman neljään nurkkaan mahtuu kuhunkin kahdeksan ih­mistä. Vanhan uskomuksen mukaan maailma säästyy tuholta niin kauan kuin on elossa 36 oi­keamielistä.

                Jotkut menneiden aikojen oikeamielisistä miehistä ja naisista ovat jättäneet muiston itsestään Raamattuun: Esra ja Ruut, Job ja Daavid, Je­saja ja Jeremia, Sa­lomo ja Saban kuningatar. Uusi tes­tamentti on kirja Jeesuksesta kolmena rinnak­kaiskertomuksena ja neljäntenä, joka poik­keaa hiukan synoptisista evankeliu­meista. Uuden uskonnon ensim­mäinen ministeri Paavali kirjoitti kuului­sat kirjeen­sä.

                Kielemme ja tapamme ajatella on Raamatun varassa. Nekin jot­ka ei­vät ole lukeneet sitä, ja ne, jotka eivät välitä siitä, ovat sen varassa, koska se on määrän­nyt puheen, kerronnan, draaman, runouden, proo­san, yleistyksen ta­son, kielikuvien, lauseraken­teen, vertauksien ja me­taforan keinot ja ymmärrettä­vyyden.

 

 

Vuoden 1992 raamatunkäännös on nyt kirkoissa ja kaupoissa. Sitä tar­kastellessa tajuaa, ettei kysymys ole käännöksestä ja ettei keskusteluun "kääntämisestä" tee mieli osallistua. Kukin puhuu Jumalalle itsestään ja maailmastaan siten kuin kieli antaa myöten. Käännösten muuttaminen on välttämätöntä, koska Pyhä henki on perimän mukaan innoittanut hepreaa ja kreikkaa käyttäneitä muistiin merkitsijöitä ja Pyhä Hiero­nomysta, joka käänsi Raama­tun latinaksi. Myöhemmät kääntäjä - Lut­heria lukuun ottamatta - näkyvät jääneen tätä apua vaille.

                Raamattu on kirjallinen teos. Sen nimi tarkoittaa useimmissa kielissä "kirjaa". Koska se on samalla kirjan nimi, sen voi kirjoit­taa isolla alku­kirjaimella, ellei sitä käytä käsitteenä. 

                Juuttuneiden suuttumusta uuteen Raamattuun ei ole vaikea kuvitella. Ih­misissä istuu syvällä loitsimisen usko. Taika menee toteen vain jos sanat menevät. 

                Raamatun käännöshanke ei tuntunut alkujaan kovin tärkeältä. Kun uutta ja vanhaa Raamattua vertaa, huomaa kuitenkin, että työ oli tär­keä. Lisäksi se on erinomaisen hyvin tehty. 

                Vuoden 1939 suomi ja vuoden 1992 suomi ovat koko lailla eri kieliä. Sitä hämmästyy, miten suureksi ero on venähtänyt. Ero ei ole pelkkää sanojen merki­tystä eikä niin sanottua tyyliä, vaan myös lauseraken­netta. Joku saisi kernaasti laskea, miten paljon suomen kielen keski­määräinen virke on lyhentynyt tällä vuosisa­dalla. Sanoisin että paljon. Niinpä uudessa käännöksessä kieltä on ryhdis­tetty onnistuneesti juuri punnituilla lauserakenteilla, ei­kä hinta tunnu ylettömältä, koska tajut­tavuus on kohentunut. Hyväksytyssä versiossa on myös varottu yletön­tä nykykielisyyttä. Erityistä mieltymystä herättää vanhojen itä-suoma­laisten sana­jär­jestysten säilyttäminen. "Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoi­seen, kiertää kiertämistään ja samalle kierrolleen tuuli palaa." Vanhassa käännöksessä oli "samalle kierrollensa tuuli palajaa". Predi­kaatti on kielenvastaisesti lauseen lopus­sa, koska rytmi vaatii sen sin­ne.

                Tunnetut ja rakkaat, sananparsimaiset rakenteet ovat ennallaan:" Aika on syntyä ja aika on kuolla." Eräät kohdat ovat erittäin sel­viä paran­nuksia:" Jumala etsii jälleen sen, mikä on mennyttä" - "Jumala tuo esiin sen, minkä aika on vie­nyt."

                                 Sitäkin on kiitettävä, että kirkkohallitus järjesti uuden Raama­tun levityksen mallikelpoisesti. Perusratkaisu oli myydä julkaisuoikeut­ta halukkaille, ja Raamattuja tulee monilta kustan­tajilta. Mukana ovat perinteiset hengelliset kustan­tajat, kuten Kir­japaja, suuret kaupalliset, kuten WSOY ja Otava, ja järjestöt, ku­ten Suomen Pipliaseura. Luvassa on Raamattu äänikirjana ja elekt­ronisena tietokanta­na.

 

ALUSSA

 

Kerronta alkaa parhaiten suoraan asiasta. Monien romaanien aloitus on tietoisesti tai tietämättä kirjoitettu luomiskertomuksen mallin, sillä hyvä romaani on taval­laan luomiskertomus. Aika, paikka ja toiminta on osoitettava, jotta toiminta pää­sisi alkuun.

 

 

1.Moos. VANHA: Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sa­noi:" Tulkoon valkeus!" Ja val­keus tuli. Ja Jumala näki, että valkeus oli hyvä; ja Jumala erotti valkeuden pimeydestä.

 

UUSI: Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti sy­vyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Juma­la sanoi:" Tulkoon valo!" ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä.

 

Jh.1. VANHA: Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala.

 

UUSI: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.

 

Jh.1.14. VANHA: Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselim­me hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokai­sella Pojalla on Isäl­tä; ja hän oli täynnä armoa ja to­tuutta. 

 

UUSI: Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsel­la hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka isä ainoalle pojal­leen antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.

 

Englantilaisessa kirkkoraamatussa maa oli ennen luomista without form and void. Se on kauniisti sanottu. Se on kuin ahdis­tuneen ihmi­sen maailma, vailla muotoa ja merkitystä. Lutherin saksannoksen mu­kaan maa oli wüst und leer

                Johanneksen evankeliumin Sana, joka oli alussa, on Kristus. Mutta voi kuvitella, ettei se sana ollutkaan nimi eikä lainkaan substantiivi, vaan verbi. In principio erat Verbum.

                Tässä kohdin auttaa historiallinen kielioppi. Eräs roomalaisen oikeu­den tutkija osoitti, että aikaisemmat laintutkijat olivat ereh­tyneet löy­tämään lähteistä liikaa tietynlaisia substantiiveja. "Ostan" ja "maksan" ovat varhaisia ja konkreetti­sia. Olojen kehit­tyessä kieleen ilmestyvät ostaja, maksaja, syyttäjä ja monet muut tekijät ja toimijat. Myöhäisessä vaiheessa syntyvät abstraktiset käsitteet, kuten os­to, maksu ja syyte.

                Raamattu, joka on pitkän aja kuluessa syntynyt tekstivalikoima, on tavat­toman verbivoittoinen ja verevä. Jeesus paransi halvaan­tuneen. Lainopettajat sa­noivat silloin itsekseen:" Tuohan herjaa Jumalaa." Muta kansa pelästyi ja ylisti Jumalaa, joka oli antanut ihmisille sellaisen val­lan.

                Kerronta kulkee ja sana "ihme" jää lukijan tajuttavaksi. Sanoja käyte­tään väkevästi ja keskeisesti metaforina. "Minä olen ylös­nousemus ja elämä. Joka us­koo minuun, saa elää, vaikka kuo­leekin."

                Uuden testamentin tekstissä esiintyy 38 kertaa Vapahtaja tai "vapahtaa" mutta ei kertaakaan "vapahdus". "Nousta ylös" esiintyy 37 kertaa mutta "ylösnousemus 4 kertaa".

                Juuri tämä käsitys kielestä ja todellisuudesta esiintyy runoudes­sa, mutta harvoin verbit on osattu ladata näin täyteen merkitystä.

                Raamatun tapa kertoa on erikoinen ja hieno. Evankeliumien jaksot alkavat usein samalla "ja" tai "mutta". Se pitää vetoa yllä. Kääntäjät ovat kuitenkin tinki­neet tässä. Jouluevankeliumissa al­koi:" Ja tapahtui niinä päivinä..." Nyt se alkaa:" Siihen aikaan an­toi keisari Augustus käs­kyn..." Kärsimystarina - se josta Matteus-passio käynnistyy, alkaa ja-sa­nalla:" Ja kun Jeesus oli lopettanut kaikki nämä pu­heet..." Nyt se al­kaa:" Kun Jeesus oli puhunut kai­ken tämän, hän sanoi opetus­lapsil­leen:" Kahden päivän kuluttua, niin kuin tiedätte, on pääsiäinen. Sil­loin Ih­misen Poika luovute­taan ristiinnaulittavaksi."

                Lutherin Raamatussa on suorastaan silmiinpistävää, että lähes jo­kainen lause alkaa sanalla "kun", "mutta", "sillä", "silloin" tai "ja". Latinan ja kreikan kielissä konkordansseista alut ovat suorastaan yksitoikkoisia: tunc, cum, autem, tote, kai.

                Toisin sanoen uuden suomennoksen tekijät ovat kirjoittaneet tietoi­sesti kirjallisuutta ja pyrkineet tarinan jatkuvuuteen, etuno­jaan.

                Jotenkin oudostuttaa, että monet vieraitten tai etäisten kulttuuri­en vanhat tarinat viehättävät ja niitä arvostetaan, kuten buddha­laisia le­gendoja tai viikinkien saagoja. Vanha testamentti ja Apostolien teot on täynnä huimaavaa kirjallisuutta, jota muuten ei juuri tunneta.

                Ilmiö on yleinen. Kulttuurimme on kristillinen, mutta ihmiset pelkää­vät uskontoa ja varsinkin Raamattua. Ainakin kirjallisuus­ihmisille se on häpeä, koska jokin Simson ja Delila tai Daavid ja Batsheba on tajuttu tarinan äideiksi muuallakin kuin Hollywoo­dissa.

 

HEIKOMPI ASTIA

 

Raamatun kääntäjillä on ollut erityisiä vaikeuksia Raamatun yh­teiskun­nallisen ja kulttuurisen todellisuuden kuvaamisessa. Yh­teen jakeeseen saattaa solmiutua historiallinen käsitys miehen ja naisen suhteesta ja metaforinen kuva uskovista Kristuksen ruu­miina.

 

Ef 5.22.VANHA: ...sillä mies on vaimon pää, niinkuin myös Kris­tus on seurakun­nan pää, hän, ruumiin vapahtaja...

 

UUSI:...sillä mies on vaimonsa pää, niinkuin Kristus on seura­kunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja.

 

VANHA: 1.Pt.3.1. Samoin te, vaimot, olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen vael­luksen kautta sanoittakin voitet­taisiin, kun he katselevat, kuinka te vaellatte puhtaina ja pelossa. 

 

UUSI: Samoin te vaimot, olkaa kuuliaisia miehellenne, jotta myös ne miehet, jotka ehkä eivät usko Jumalan sanaan, nyt vaimojensa elävällä esimerkillä ilman sano­jakin voitettaisiin, kun he näkevät teidän elävän jumalanpelossa puhdasta elämää.

 

Eettinen ohjaus yhdistettynä uskonnolliseen elämykseen löytää suorat ilmaisut.

 

VANHA: Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin­kuin omia ruumiitaan; joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ra­vitsee ja vaalii sitä, niinkuin Kristuksen seurakuntaa, niinkuin Kristuk­sen seurakuntaa, sillä me olemme hänen ruu­miinsa jäseniä. "Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vai­moonsa ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.

 

UUSI: Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan kuin omaa ruu­mistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän ku­kaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seu­rakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. "Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi."

 

Puhtaita tapasääntöjä perustellaan otollisuudella Jumalan edessä.

 

VANHA: Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hius­ten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä ko­reihin vaatteisiin pukeutumista, vaan se olkoon salassa oleva sy­dämen ihmi­nen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuu­dessa; tämä on Ju­malan silmissä kallis. 

 

UUSI: Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hius­laitteita, kultakoruja tai hienoja vaateita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoa­matonta; salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisar­voista.

 

VANHA: Samoin te, miehet, 

eläkää taidollisesti kukin vaimonne kanssa, 

niinkuin heikomman astian kanssa, 

ja osoittakaa heille kunnioitusta, 

koska he ovat elämän armon perillisiä niinkuin tekin; etteivät teidän rukouksenne estyisi. 

 

UUSI: Samoin te miehet, 

eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, 

muistaen, että hän on heikompi osapuoli. 

Osoittakaa hänelle kunnioitusta, 

sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen. 

Näin ei mikään tule esteeksi rukouksellenne.

 

VANHA: Älkää kostako pahaa pahalla, 

älkää herjausta herjauksella, 

vaan päinvastoin siunatkaa; 

sillä siihen te olette kutsututkin, 

että siunauksen perisitte. 

 

UUSI: Älkää vastatko pahaan pahalla 

älkääkä herjaukseen herjauksella, 

vaan päinvastoin siunatkaa. 

Siihen teidät on kutsuttukin, 

jotta perisitte siunauksen.

 

VANHA: Sillä: 

                "joka tahtoo rakastaa elämää 

                ja nähdä hyviä päiviä, 

                varjelkoon kielensä pahasta 

                ja huulensa vilppiä puhumasta, 

                kääntyköön pois pahasta 

                ja tehköön hyvää, 

                etsiköön rauhaa 

                ja pyrkiköön siihen. 

Sillä Herran silmät tarkkaavat 

                vanhurskaita

                ja hänen korvansa heidän rukouksiansa, 

                mutta Herran kasvot ovat 

                pahantekijöitä vastaan." 

Ja kuka on, joka voi teitä vahingoittaa, 

jos teillä on kiivaus hyvään? 

 

UUSI: Sillä

                se joka tahtoo rakastaa elämää

                ja haluaa nähdä hyviä päiviä,

                hillitköön kielensä pahoista sanoista

                ja huulensa valhetta puhumasta.

                Kääntyköön hän pois pahasta

                ja tehköön hyvää,

                etsiköön hän rauhaa ja pyrkiköön siihen.

Sillä Herran silmät katsovat

                hurskaiden puoleen,

                hänen korvansa kuulevat heidän rukouksena,

                mutta Herran kasvot kääntyvät

                pahantekijöitä vastaan

Kuka voi tehdä teille pahaa,

jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää?

 

ENKELEITÄ

 

Kristillinen perimä on täynnä nimityksiä, joista poikkeaminen voisi olla kohtalo­kasta. Enkeli on "sanansaattaja" ja enkelin hah­mossa on tunne­tusti sekä kristinus­koa vanhempaa persialaista kuvastoa että sitä myö­hempää gnostilaista vaikutusta.

 

VANHA: Hb.1.7. Ja enkeleistä hän sanoo: 

"Hän tekee enkelinsä tuuliksi 

ja palvelijansa tulen liekiksi."

 

UUSI: Enkeleistä hän sanoo näin:

- hän tekee enkelinsä tuuliksi,

palvelijansa tulenliekeiksi.

 

Eräin kohdin teksti tihenee ulkoa opittaviksi elämänohjeiksi, jot­ka on kirjoitettu kuin sydämellä kannettaviksi.

 

VANHA: Hb.11.1. Mutta usko on luja luottamus siihen, 

mitä toivotaan, 

ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. 

 

UUSI: Usko on sen todellisuutta, 

mitä toivotaan,

sen näkemistä, mitä ei nähdä.

 

 

 

KUPARI JA KUMISTIN

 

Raamatun tekstillä on samoja ominaisuuksia kuin musiikissa rytmillä ja kol­misoinnuilla. Taidekäsityksemme tulee sieltä. Raa­mattu on täynnä runoutta - muutakin kuin Korkea veisu eli ny­kyisin Laulujen laulu, ja Saarnaaja. 

 

VANHA: 1Kr.13.1. Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta mi­nulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. 

 

UUSI: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä 

mutta minulta puuttuisi rakkaus, 

olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali.

 

VANHA: Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni 

köyhäin ravinnoksi, 

ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, 

mutta minulla ei olisi rakkautta, 

ei se minua mitään hyödyttäisi. 

 

UUSI: Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni 

nälkää näkeville

ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa

mutta minulta puuttuisi rakkaus,

en olisi mitään.

 

VANHA: Rakkaus on pitkämielinen, 

rakkaus on lempeä; 

rakkaus ei kadehdi, 

ei kerskaa, ei pöyhkeile, 

ei käyttäydy sopimattomasti, 

ei etsi omaansa, 

ei katkeroidu, 

ei muistele kärsimäänsä pahaa, 

ei iloitse vääryydestä, 

vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; 

kaikki se peittää, 

kaikki se uskoo, 

kaikki se toivoo, 

kaikki se kärsii. 

 

 

UUSI: Rakkaus on kärsivällinen, 

rakkaus on lempeä.

Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, 

ei pöyhkeile,

ei käyttäydy sopimattomasti, 

ei etsi omaa etuaan,

ei katkeroidu, 

ei muistele kärsimäänsä pahaa,

ei iloitse vääryydestä,

vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Kaiken se kestää,

kaikessa uskoo,

kaikessa toivoo,

kaiken se kärsii.

 

 

VANHA: Rakkaus ei koskaan häviä; 

mutta profetoiminen, se katoaa, 

ja kielillä puhuminen lakkaa, 

ja tieto katoaa. 

 

UUSI: Rakkaus ei koskaan katoa.

Mutta profetoiminen vaikenee,

kielillä puhuminen lakkaa,

tieto käy turhaksi.

 

VANHA: Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, 

arvoituksen tavoin, 

mutta silloin kasvoista kasvoihin; 

 

UUSI: Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, 

kuin arvoitusta,

mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin

 

VANHA: Nyt minä tunnen vajavaisesti, 

mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, 

niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. 

Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; 

mutta suurin niistä on rakkaus. 

 

UUSI: Nyt tietoni on vielä vajavaista,

mutta kerran se on täydellistä

niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme; usko, toivo rakkaus.

Mutta suurin niistä on rakkaus.

 

PIIKKI LIHASSA

 

Tiettävästi Raamatun ja runokielen keskeinen metonymia liha as­kar­rutti pitkään uuden Raamatun tekijöitä. Hyvä että he säilyttivät sen. Kieli on täynnä ilmauksia, jossa osa kuvaa kokonaisuutta. Piiska on poliisiauto (antenni) ja pamppu vartija. Raamatun liha on kaikki elolli­nen. Joissakin paikoissa teksti tulee todemmaksi vaihtamalla liha ihmi­seen 

VANHA 1Pt.1.24. 

Sillä: 

                "kaikki liha on kuin ruoho, 

ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; 

ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, 

mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti.

 

UUSI: Sillä

                ihminen on kuin ruoho,

                ihmisen kauneus kuin kedon kukka.

                Ruoho kuivuu, kukka lakastuu.

                mutta Herran sana pysyy iäti.

 

Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä on valtava nousu. 

 

VANHA: "Kuolema on nielty

ja voitto saatu."

"Kuolema, missä on sinun voittosi?

Kuolema, missä on sinun otasi?"

Mutta kuoleman ota on synti,

ja synnin voima on laki.

 

UUSI: Kuolema on nielty

ja voitto saatu.

Missä on voittosi, kuolema?

                Missä on pistimesi, kuolema?

                Kuoleman pistin on synti, 

                ja synnin voimana on laki.

 

Piikki lihassa on stimulus, kentron, piikkipäinen keppi jolla juh­taa ah­distettiin. Nykymaailmassa piikki tuo edelleen stimulanssia - ja kuole­man.

 

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,08-02,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KÖYHÄT KUVA-ATERIAT

 

TELEVISION AHDINKO on ollut kotvan tiedossa ja nyt se myös nä­kyy. Kanavat ja toimi­tukset kilpailevat, kuka ylittää kenet tyh­jänpäiväisyydessä. Tuote- ja tulosvastuun periaate on sama kuin helppoheikeillä: "Jos ei kelpaa, niin pannaan pois." Kuva-ateri­at ovat run­saan näköisiä mutta sisällöltään puppua, joka pöhöt­tää mutta ei tyydytä nälkää.

 

TEOLLISUUS JA KAUPPA tarjoavat runsaat esimerkit siitä, ettei hyvä tuote ole aina kallis keksiä eikä vaikea valmistaa. Se voi olla vaikka Suomi-konepistoolin pellistä prässätty uis­tin. 

                Hyvä televisio-ohjelma kieltämättä yleensä on kallis, kuten englantilaisten Jeeves, jossa lavasteet ja näyttelijät ovat sa­maa tasoa.

                Ruotsalainen musiikkitietokilpailu Kontrapunkti ei taatusti ole kallis tehdä. Se on niin hyvä kulttuuri- ja viihdeohjelma, että ihmettelee, miten se on satuttukin tekstittämään suomeksi. Kulttuuria on musiikki ja viihdettä kilpailijoiden satumainen ja aito asiantunte­mus. Juontaja, Sixten Nordström, on verraton.

                Ruotsalainen Ulkoisen vaaran uhatessa vetää vertoja hyville englantilaisille ja ame­rikkalaisille jännärisarjoille ja sisäl­tää lisäksi runsaasti yhteispohjoismaista asiantuntemusta ja il­keyt­tä. Jan Gilloun kirjat, joihin sarja perustuu, ovat koh­dit­tain eri­nomaisia, kohdittain typeriä ja mahdottomia ja poikkeuk­sitta epätasaisia. Televisiosarja on kirjoja parempi. Se on har­vi­naista.

                Sarja ja kirjat onnistuvat siinä missä suomalaiset epäonnis­tuvat johdonmukaisesti, asiantuntemuksessa. Lukuun ottamatta Matti Yrjänä Joensuuta täällä ei juuri tehdä jännä­reitä, joissa ei olisi perustason mokauksia, kuten murhajuttua tutkivia nimis­miehiä tai amerikkalaismallisia asianajajia, jollaiset todelli­suudessa heitettäisiin käräjäsalista käytä­vään ja sakkolappu perässä.

 

SIMPSONIT on huippu. Aluksi tuntui, että Homer Simpson on Jaska Jokunen isona, mutta se oli väärä vaikutelma. Sarjan kirjoitta­jissa on varmaan mukana joku peloton psykoana­lyytikko, koska melkein jokainen jakso käsittelee ahdistavia ja pelottavia to­dellisuuden ai­heita työttömyydestä väkivaltaan, ydinvoimalaon­nettomuuksiin ja ympäristön saastumi­seen.

                Joku on onnistunut tekemään hyvää viihdettä mahdottomista ja kielletyistä asiois­ta. Odotan jännittyneenä, milloin Homer tulee uskoon.

                Vaude! Kodikkuutta todellisuuden ehdoin eikä viihteen tavan­omaisin konstein, meikkaamalla kaikki epäilyttävä näkymättömiin.       Simpsonit ei edes horjahda taka­vuosien kuvakirjojen suo­sit­tuun "Se­dän kanssa sosiaalihuollossa"-viihteeseen, joka tappaa totisuudella ilon.

                Kuten tunnettua, taide-elokuvan ja korkeakirjallisuuden on­gelmahakuisuus eli sur­keudessa, pahuudessa ja viheliäi­syy­des­sä ry­pe­mi­nen on useim­miten teiniromantiikkaa tai muuta kes­ken­kas­vui­suut­ta.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-12,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

 

POHJANTÄHDEN RITARIKUNTA

 

VANHAT KIRJAT OVAT UUSIA, monesti uudempia kuin jokasyksyinen odelma. Vanha hieno kirja on nimittäin kuin oma lapsuutesi - historia jonka luulit tuntevasi, kunnes kek­sit, että suhteesi siihen muuttuu, kun itse muutut.

 

TÄÄLLÄ POHJANTÄHDEN ALLA -sarjan paras osa on sen kolmas nide, jossa Linna vaih­taa leveän tolstoilaisen otteensa vielä vaati­vammaksi, tshehovilaiseksi sisäisyydeksi.

                Kaksi ensimmäistä nidettä ovat kertomuksia oikeudettomuudesta ja laittomuudes­ta. Kolmannessa osassa käy ilmi, ettei laki yksin rii­tä. Pysähtyneen laillisuuskäsityksen miehiä ovat sekä rovasti Salpakari että tannerilainen sosialidemokraatti Janne Kivivuori, joilta molemmilta menee maailma käsistä.

                Pohjantähden naisista nähdään, että kohtaloa vastaan voi aut­taa vain hen­kilökoh­tainen, uusitestamentillinen oikeudentunto -se tunto joka van­hatestamentillisen kiivaalta ja velvollisuu­den­tun­toisel­ta A kse­li Koskelal­ta puuttui.

                Vilho Koskela oli tässä asiassa isänsä kaltainen, oikeutta kyselemä­tön velvollisuu­tensa täyttäjä viimeisen päälle.

 

LINNAN TEOS on passio. Tuo sana sisältää merkillisesti intohimon ja kärsimyksen käsit­teet ja vihjauksen, että nämä kaksi ovat yhtä. 

                Romaanin henkilöt jakautuvat kahteen ryhmään, niihin jotka halu­avat jotain, mitä heillä ei ole, ja toisiin, jotka ovat lii­an kuivia ja kuolleita edes halutakseen.

                Tämä on tajuttu virheellisesti poliittiseksi asetelmaksi.

 

ROMAANISSA on kummallisen paljon laulun katkelmia, jotka vaikut­tavat äkkiseltään tois­arvoisilta, vaikka jokainen sitaatti on painokas metafora, toisin kuin puheet ja saarnat, jotka ovat puhu­jansa kuvauksia.

                Ruotsinnoksessa Pohjantähden eri osien nimiksi on otettu ru­nojen ja laulujen al­kusäkeitä. "Högt bland Saarijärvis moar" aloittaa Saarijärven Paavon, "Upp trälär" on In­ternationalen alku ja "Söner av ett folk" Porilaisten marssin.

                Sotaan lähtijät laulavat: elo ihmisen huolineen ja murhei­neen, se on vain väliaikai­nen. Niin se oli Koskelan pojille.

                Räätäli Halme, vimmatun tietämisen himon ajama mies pysähty­neiden ja puolus­tautuvien talollisten maailmassa, viittaa pu­heessaan lauluun järvestä ja sanoo, että niin on myös köyhälis­tön kärsimys yhtä syvä kuin pitkä. Sama laulu on kir­jasarjan viimeisen si­vun viimeinen kappale, Elinan yksin kuuntelemana, kaiken jälkeen.

                "Pohjantähti" on meta­forinen ja yhteiskunnallinen ro­maani. Koskelan lipaston päällä ovat sukukalleudet, kunniamer­kit, kuten sururistit ja Vilhon vapaudenristi (joita itse asias­sa oli kak­si).

                

 

POHJANTÄHTI on hengellisessä laulussa taivaan vertauskuva, joka si­sältää viittauksen maailman kaikkeen kärsimykseen. 

                "Pohjantähti" on korkea ruotsalainen ritarikunta. 

                Linnasta on uskoteltu, ettei hänestä muka olisi sivistyneis­tön kuvaajaksi, vaikka hänen romaaninsa todistaa aivan toista. Hänen molempien suurromaaniensa, Pohjantäh­den ja Tuntemattoman, demo­kraattinen ja moraalinen paatos korottaa vähäväkiset ja hal­veksitut merkittäväksi ja ainutkertaisiksi juuri sillä kei­nolla, jolla vallasväki ja aateliset erottivat itsensä aikoinaan kan­sasta. 

                Linna myönsi kuvaamilleen kunniamerkin, Pohjantähden rita­riu­den.

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KUNNON VÄKEÄ

 

KLASSINEN ANTIIKKI ei tuntenut häpeää sanan nykykielisessä mer­kityksessä. Häpeäksi suo­mennetut sa­nat, kuten pudor, verecun­dia ja aidia tar­koittavat kovin erilaisia asioita. Häpy on se mitä tulee hävetä, skam, Scham, puden­dum. Hävytön taas ei ole kuohit­tu vaan häpeää tuntematon ihmi­nen.

                Julkinen häpeä on sama kuin armosta lankeaminen, englanniksi disgrace. Joka häpäisee itsensä menettää esimiehensä suosion, ja joka kunnostautuu saa ritarimerkin suo­sion osoituksena. Raamatun hyvä tahto, eudokia, oli vanhassa kään­nöksessä mieli­suosio. Si­viilioikeuden hyvä tahto eli vilpitön mieli on hyvä usko, bona fides, ja saksaksi usko ja luottamus, Treu und Glaube. Englannin "fair" on osoittautunut ihmisoikeussopi­muksissa kääntymättömäk­si. "Fair trial" on lähinnä "tasapuolinen oikeudenkäynti". Hyvi­en tapojen mukainen menettely tekijänoikeudessa on englanniksi "fair use".

 

SUOMEN KIRJA­KIELESTÄ puuttuu demo­krati­an ylin kiitosnimi­tys. Jos joku ihmi­nen on englanniksi "decent", hän ei ole kunnialli­nen eikä kun­nollinen eikä säädyllinen eikä mu­kava eikä rehelli­nen eikä rei­lu, vaan kaikkea tätä. Jos menet tapaamaan ihmis­tä, josta toinen sanoo, että hän on "decent", tämä tuskin vaanii vaateennaulakon alla leipäveitsi kä­dessä, vaan saattaapa tarjo­ta kupin teetä.

                Ruotsissa on sama ilmaus, "vanligt, hyggligt folk". Kieli on täynnä sanoja, joita voi käyttää motkottaessaan jätkille ja ham­puuseille, nämä kun käyvät "kunniallisten" ihmisten kimppuun - ordentlig, anständig, redlig. Sed on tapa mutta osedlig on epä­siveellinen. Eräässä laissa kielletään loukkaamasta "sukupuoli­ku­ria ja säädyl­lisyyttä", tukt och anstä­ndighet. Suku­puoli­kuria oppii kuri­tushuoneessa, tukthus.

 

HYVÄ VIRKAMIES, oli Länsi-Suomessa "alhainen". Rahvaanmies voi olla "läpit­te reilu". "Kunnon ihmi­nen" on luultavasti vat­sa­tautisen nä­köinen narisija. "Kunnolli­nen" mies on vasta kuol­tu­aan. Nor­maa­lipu­heessa kunnollisuus tar­koittaa vain sitä, ettei juo lii­kaa vii­naa eikä vehtaa vas­tak­kaisen su­kupuolen kanssa. "Nuhtee­ton" on ruumiillistunut ri­tari, joka ei polta tupakkaa.

                Hyvä mies ja hyvä nainen ovat eri asioita. "Ville oli hyvä mies. Villellä on hyvä nainen." Hyvä ihminen on sellainen, jota on helppo pettää. Amerikan katukielessä paha tar­koittaa hy­vää:"He's real bad."  "Vähän se on paha" tarkoittaa pikkupoikien kielessä että jokin on ker­ras­saan oivallista.

                Suomen tasavallan hallitusmuodon tuntemat virkaylennysperus­teet ovat kyky, taito ja koeteltu kansa­lais­kunto. Kyky ei tar­koita potenssia eikä taito viit­taa jonglöörin ammat­tiin.

                Ihmistä, joka ei tapa muita kuin tuttavia, kuvataan kahdek­sansylinte­risin termein, kuten "in­himilli­nen" tai "hu­maani" tai "sy­dämen sivistynyt".

 

SUOMESSAKIN on "esimerkin ihmisiä" mutta ei nimitystä heille. Van­ligt, hyggligt folk - jota ilman verettömät vallankumouk­set eivät onnistu.

 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

Jukka Kemppinen

MONTA LAULUJEN MIESTÄ

 

WALTON GRÖNROOS on rohkea mies. Ensin hän uskalsi vaihtaa vir­koja Jorma Hynnisen kanssa ja tulla oopperanjohtajaksi maassa, jossa maksetaan hirmuhintoja, jotta ihmiset saisivat voita lei­välleen, mutta jupistaan oopperasta, joka kuitenkin sekin on voita lei­väl­le, eli ei välttämätöntä, ei suurina mää­rinä ter­veellistäkään, mutta niin mieluisaa, että tuntuisi tahalliselta laihduttamiselta, ellei sitä olisi. Sitten hän uskalsi pitää Jorma Hynni­sen kanssa yhteisen konsertin.

                Tämän tehdessään Grönroos teki hyvin. Hän vaikuttaa ihmisenä hyvin harkitseval­ta ja tai­teilijana hän on ollut jollain tavoin väritön niin että hänen esityksistään tulee mie­leen Mauser-mitta eli työntötulkki. Kaik­ki on millin murto-osaa myöten paikallaan.

                Ei ihme, että hän on levyttänyt kuin Tom Krause, eli vaikka mitä ja missä tahansa, kenen hyvänsä seurassa. Hänessä on sitä ammattimaisuutta, jota ka­pellimestarit kiittävät ja josta le­vyn­tuottajat maksavat.

                Nyt hän meni sellaiseen saumaan, johon diivailija ei ikinä mene, ja suoriutui upe­asti. Hän esitti Sibeliuksen, Schubertin ja Wolffin ohella viisaasti oman bravuurinsa, Ture Rangströmin kunin­gas Eerik-laulut. Niissä on niin hyvät sanat, että pe­rin­teinen karjah­telu olisi rikkonut Frödingin runojen viri­tyksen. "Kung Johan och Gud, de hålla ihop..."

 

 

JORMA HYNNINEN puolestaan lauloi Sibeliuksen Säv, säv, susa ker­ran­kin niin, ettei Frödingin käsittämättömän hieno runo jäänyt sä­vel­lyksen jalkoihin.

                Hynninen on superstar, eikä yksinomaan Jumalan ar­mosta. Ar­moitettuja lau­lajia on ollut ja on. Kun nuori Caruso kiipesi salaa Puc­cinin puutarhan aidalle ja kiskaisi sieltä pahaa-aavis­tamat­to­malle säveltäjälle aarian, Puccini juoksi poru kurkussa kau­lai­lemaan tätä tuntematonta ihmettä.

                Tenoreissa ja bassoissa - samoin sopraanoissa ja kontra-al­toissa - esiintyy luonnon ihmetekoja. Baritoni eli keskimat­kojen mies voi luottaa ainoastaan perinpohjaiseen har­joitteluun.

                Hynnisen laulamisessa oli aikaisemmin se ongelma, ettei hä­nestä oikein ollut roiston rooleihin, kun hän on niin läpitte reilun oloinen mies. Esimerkiksi Mozartin Al­maviva ja Don Gio­vanni ovat roistoja ja Verdin Rigoletto on aika vastenmie­linen ihminen.

                Nyt sitä ongelmaa ei enää ole. Jostain on tullut syvyys. Jopa Kuulan ja Leinon Syystunnelma ja Tuijo­tin tulehen kauan tuntui­vat tosilta. Jahka Hynninen levyttää tois­tami­seen Sibeliuksen Kuller­von, hän saa siihen ehkä nyt samaa jär­kyttävyyttä kuin Usko Vii­tanen.

 

OOPPERAJUHLIEN kolmen tähden konsertti oli 30.6. Jos vastaavaa on luvas­sa tulevina vuo­sina, älköön tilaisuutta kukaan lai­min­lyökö. Lii­ankin tu­tuiksi luultujen laulujen ym­pärille oli punot­tu loiste­lias koko­naisuus, joka päättyi Kalevi Ollin kaanon-so­vitukseen sa­lanimel­lä "Perke­le" tunnetusta pohjalaislaulusta, josta on Erik Bergmanin upea mies­kuoroversio. Sekä Hynninen että Grönroos siis onnistuivat uskottelemaan yleisölle ole­vansa hur­jia ja tu­lossa hurjaakin hurjemmiksi.

                Ralf Gothónin ei tarvinnut tähdentää sitä. Se tiedetään entuudesta. Lisäksi hän oli nyt mennyt Lisztin-Busonin-Godowskyn alueelle sovit­tamalla fantastisen kansanlaulusi­kermän kahdelle virtuoosil­le.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,08-06,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

HENKILÖIDEN TIEDOT

 

WSOY on julkaissut Nykysuomen tietosanakirjan ensimmäisen osan, jossa on lähes tuhat sivua eläviä ja kuolleita ihmisiä meiltä ja muualta. Henkilötiedot ovat keskimäärin muu­taman rivin mittaisia ja aakkoset sijoittavat hauskasti peräkkäin muinaisen Kreikan, Intian ja Kiinan viisaita miehiä ja oman aikamme sankareita, epäsankareita ja tyhjäntoimittajia.

                Teos on onnistunut. Se täydentää Otavan perinteistä Kuka Kukin On -teosta, jossa on vain eläviä ja toimivia suomalaisia. Tiedot ovat niin ajan tasalla, että jopa Toni Niemi­nen on mukana. Siinä on toimittu sähkön voimalla. Tiettävästi huolellisesti koottu tieto­kanta on siirretty lähes automaattisesti paperille ja kansiin.

                Biografinen hakuteos vaatii tavatonta ammattitaitoa koska valintojen ja ratkaisujen on oltava sekä johdonmukaisia että oivaltavia.

                Tämän hakemiston heikkouksia ovat silmiinpistävästi liikemiehet ja ammattijohta­jat, joita on vähän ja umpimähkäisesti, ja virkamiehet, jotka on valittu asiantuntematto­masti. Esimerkiksi juristit on poimittu jokseenkin suoraan valtiokalenterista ja sotien väli­sen ja sodan jälkeisen ajan sukupolvi on sivuutettu; myös henkilöiden luonnehdinnoissa on asiavirheitä. Kun aikalaisten henkilötiedot löytyvät muualtakin, muutaman vuosikym­menen takaisten laiminlyöminen ei ole perusteltua. Sitä vastoin uudet ja vanhat kirjailijat on esitetty tasapainoisesti ja populaarikulttuurin runsaus yllättää ja arveluttaakin.

 

KANSALLINEN ELÄMÄKERRASTO ilmestyi 30-luvun alussa, ja sen uutta laitosta haikail­laan silloin tällöin.  Valtion rahat on käytetty muihin projekteihin, joista esimerkiksi Snellmanin teokset on jokseenkin yllättävä. Sääli, sillä on vaikea keksiä kansallisempaa ja tärkeämpää hanketta kuin riittävän suuri ja seikkaperäinen kansallinen biografinen haku­teos Bo Joninpoika Gripistä Matti Nykäseen.

 

MIELLYTTÄVÄMPIÄ kuin kuuluisuudet ovat tavalliset ihmiset, mutta heidän elämänsä kertominen on onnistuessaan kirjallisuutta. 

                Studs Terkelin klassinen Working liikkuu taas Suomen kirjakaupoissa taskukirjana. Sen ilmestymisestä on jo kaksikymmentä vuotta mutta sen sisältö, tavallisten ja usein elämässä kolhiintuneiden ja arpeutuneiden amerikkalaisten kertomukset arjestaan, on unohtumatonta luettavaa ja lisäksi erinomaista kulttuurihistoriaa. Milloin on kertojana pi­karuokalan tarjoilija, milloin näyttelijä, bussinkuljettaja, jäteauton ajaja, poliisi tai kiinteis­tönvälittäjä. Kirjan alaotsikko on "Ihmiset kertovat mitä he tekevät päivät pitkät ja miltä se heistä tuntuu." Vahinko että Terkeliltä suomennettiin väärä kirja, Dreaming.

                Teoksesta tekee klassikon haastattelijan leppymätön myötätunto ihmisiä kohtaan. Vaikka Terkelin kirjassa ei ole paljastuksia eikä sensaatioita, se tuo mieleen viime vuosi­sadan Jakob A. Riisin hyväosaisia havahduttaneen reportaasin ja valokuvat siitä, miten toinen puoli ihmisistä elää New Yorkissa. "Asunut viisi vuotta kellarissa..."

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

KENRAALIEVERSTI JA LAKI

 

KENRAALIEVERSTI LAUSUI, "Tässä ovatkin päävaikeudet alkaneet. Ne ovat esiintyneet juridisessa muodossa, vaikka sisältö onkin ol­lut poliittinen. En kiellä, etteikö juridisiakin vaikeuksia ole ollut olemassa. Niitä oli silloin, kun oli kysymys uudesta lais­ta, jonka mu­kaan nämä pääsotarikolliset olisi tutkittava. Mutta ne eivät olleet päävaikeudet, vaan pää­vaikeudet ovat olleet luonteeltaan poliittisia, vaikka nekin ovat ilmenneet juridises­sa muodossa."

   "Mikäli siis on eroa kansainvälisen ja pohjoismaisen oikeus­käsi­tyksen välillä, niin se tässä asiassa on siis se, että poh­jois­mainen oikeuskäsitys osoittaa suurempaa suvaitsevai­suutta ja myötämielisyyttä sodanlietsojia, sodan järjestäjiä kohtaan kuin kansainvälinen."

   Myötämielisyys Zdanovia, Savonenkovia, Vyshins­kiä, Molo­tovia ja Stalinia kohtaan oli­kin suuri.

 

 

ZDANOVIN LAHJA SUOMEN OIKEUSTIETEELLE herättää kiitollisuutta. Lainaukset ovat puheesta, jonka hän piti kolmen suuren puolueen edustajille 30.11.1945 Helsingissä enti­sen Latvian entisessä suurlähetystörakennuksessa. Puheen merkitsi muistiin Hertta Kuu­sinen ja painoi kirjaansa Kommunisti sisäministerinä Yrjö Leino.

   Lopulta sotaansyylliset tuomittiin siitä, että he olivat kii­rehtineet sotaan eduskunnan mieltä kysymättä. 

 

HISTORIA jatkui niin, että Paasikivi ja Kekkonen syyllistyivät itse tekoihin, joista heidät olisi voitu tuomita valtakunnanoi­keudessa rangaistukseen.

   He painostivat sotasyyllisyysoikeuden ensin vangitse­maan ne syy­tetyt, jotka oli jutun käsittelyn alkaessa päästetty vapaalle jalalle, ja sen jälkeen korottamaan rangaistuksia Yh­distyneitä kansakuntia tyydyttäviksi.

   Hekin toimivat eduskuntaa kuulematta.

   Jos laki osoittautuu vaikeaksi tulkita, asiaan voivat puuttua eduskunta, joka muuttaa lakia, ja tuomioistuin, joka tulkitsee sitä. Ministerillä ei tuota oi­keutta ole.

   Saksalaisten kauttakulun sallinut ja Ribbentropin kans­sa heinä­kuussa 1944 neuvotellut Ryti, joka tuomittiin kuri­tushuoneeseen, menetteli siis toimivaltansa ylittäessään oikeu­del­lisesti arvioiden samalla tavalla kuin hänen lakimieskolle­gansa ja seuraajansa Paasikivi ja Kekko­nen sodan pää­tyttyä. On­neksi isänmaalle heiltä kaikilta puuttui kokemusta tuoma­rin toi­mesta.

   Jos Ryti rehabilioidaan ja sotasyyllisyysoikeuden tuo­mio ju­lis­tetaan oikeusmurhaksi, myös Paasikivi ja Kekkonen saavat an­teeksi. 

 

 

SOTASYYLLISYYSOIKEUDEN päätöksen purkua voidaan hakea Korkeim­malta oikeudelta oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n kaikkien neljän kohdan nojalla. Purkuhakemuksessa voisi viitata tuomiois­tuimen jäsenten rikolliseen menettelyyn, kuten tuomioistuimeen kuulumattomien kanssa käytyhihin neuvotteluihin lopputuloksesta, vääriin asia­kirjatodis­teisiin ja ilmeisesti väärään lain sovel­tamiseen.

J

ukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

TUOMARIT JA HEIDÄN SYYTTÄJÄNSÄ

 

LUURANKOJA riittää kaapin täydeltä. Entisen DDR:n oikeuden­käyn­neissä Nürnbergin vuoden 1948 periaat­teet tu­levat takaisin. Mi­niste­reitä, upseereita ­ja ase­velvolli­sia ra­ja­var­ti­oita pannaan syyt­tee­seen ja tuomitaan te­ois­ta, jot­ka ei­vät ol­leet heidän sil­loi­sen maan­sa lakien mu­kaan ran­gais­ta­via sil­loin kun ne tehtiin. Ihmi­syyttä vastaan tehdyt ri­kokset olivat nekin Saksan kol­man­nes­sa valta­kun­nassa luvalli­sia ja osittain pa­kol­li­sia. Silti niistä tuomit­tiin. Murhasta on parhaillaan Stuttgartissa syyt­tees­sä muu­an­kin Jo­sef Schwammber­ger, ikä 79 vuotta. Tarkemmin sanot­tuna 3377 mur­hasta.

                Berliinin kamarioikeuden päätöksellä on jo tuomittu kolmeksi ja puoleksi vuo­deksi vankeuteen rajamies Heinrich, joka yrittäessään ­am­pua rynnäkkökiväärillä jalkoi­hin muurin yli yrit­tävää Chris Gu­effro­yta surmasi hänet.

                

ASEKÄTKIJÄT tuomittiin Suomessa aseellisen toiminnan luvattoman val­mis­te­lun rankai­semisesta eräissä tapauksissa 24.1.1947 anne­tun lain no­jalla teoista, joihin he olivat ryhty­neet sodan jä­lkeen mutta en­nen lain sää­tämis­tä. Kor­kein oi­keus an­toi vii­mei­sen ase­kät­ken­tä­tuo­mi­onsa vasta 15.3.1950. Kaik­kiaan 1488 hen­ki­löä tuo­mit­tiin ran­gais­tuk­siin, jotka vaihte­livat yhden kuu­kau­den ehdol­li­sesta van­keu­desta kuu­teen vuoteen kuri­tushuo­netta. Tuomi­tut olivat kansakunnan valioita.

 

ASEKÄTKENTÄJUTTU oli puhtaasti ulkopoliittisen sotasyyl­li­syys­oi­keu­den­käyn­nin si­jas­ta suo­ma­lai­sen tuo­mioistuin­laitoksen suu­ri nöy­ryy­tys.

                Surkeus ei johtunut vain oikeusperiaatteen vastai­sesta lais­ta vaan myös syytteistä. Viime viikolla sanomalehdissä al­koi kiertää tie­to, josta on vanhastaan vaiettu. Ase­kätki­jöi­den saa­mat sotilaskäskyt oli annettu ja ne olivat tie­dossa, ­mut­ta nii­tä ei esi­tet­ty oi­keuden­käynnissä.

                Jos Mannerheim ja Airo "tiesivät" asekätkennästä, tuo­mi­tut 1488 hen­kilöä olivat tuskin syyllisiä. Vai eikö ole outoa, että esimerkiksi yleisesikuntaupseeri tuomitaan liike­kan­nal­le­pa­no­suunnitel­mien tekemisestä ja aseiden varmuusvaras­toin­nis­ta? Se­hän juuri on hänen työtään rauhan aikana. Jos kysymys on val­ta­kunnan turvallisuuden vaarantami­sesta, vastuussa ovat kenraa­lit eivät­kä everstit, majurit ja kapteenit.

                

SAKSAN MUURIMURHISSA sotilaat luulisi vapautettavan pakkotila­säännösten nojalla. On väärin edel­lyt­tää rajamiehen ratkaise­van si­tä, mikä on tuomarille­kin tu­ka­laa, eli kysymys­tä virkavel­vol­li­suuden nou­dat­tamisesta, kun päätös on tehtävä yös­sä, yksin ja äkkiä. Po­liittisten henkilöiden vastuu on poliittista, vaikka sitä käsiteltäisiin tuomioistuimessa.

 

MUURIMURHIA ja asekätkentää yhdistää taannehtivan lain luonnon­oikeudellinen kielto. Lisäksi kysymys oli molemmissa virkakäskyn noudattamisesta. Asia ei muutu muuksi sen vuoksi, että tapahtu­masarjoista toinen herättää moraalisesti inhoa, toinen ihailua.

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

TAKKI

 

TUOHESTA ei tule takkia eikä vanhasta pappia, vaikka olisi hiiri kissalla räätälinä. Pihas­sa juoksee pikkupoika maihinnousutakki päällä ja miliisin lakki päässä.

                Siviilimiehen takin pituus kertoi ennen, tekikö käyttäjä ruu­miil­lista työtä. Pomppa oli talonpoikainen vaate. Herrasmies käytti pitkää päällystakkia. Armeijassa päällys­tak­ki oli pitkä, lai­vastossa lyhyt. 

                Herran palttoo oli viitan johdannainen eli vaat­teena käytetty peite, tai manttelin tyyppinen kannettava teltta. Lyhyt pusakka liittyy koneiden maailmaan, autoihin ja len­tämi­seen.

                Miesten päällysvaatteet ovat sotaisia. "Trenssi" on trench-coat, ensimmäisen maa­ilmansodan juoksuhautatakki. Trenssi on tar­koitettu sateeseen ja lie­juun, kun taas mant­teli eli sinelli kuuluu pak­kaseen.

                Villatakki cardigan ja päällystakin hihan kuosi raglan ovat saaneet nimensä Krimin sodan marsalkoista, jotka olivat järjes­tämässä kaikkien aikojen päättömimpiin kuulunutta kevyen ratsu­väen hyökkäystä.

 

TAKIN KANKAISTA ulsterin nimi periytyy rauhanomaisesti Irlan­nis­sa ennen käy­tetystä tekstiilistä, ja popliini ei ole "pop", vaan papalino, paavin kaupungista Avignonista peräi­sin oleva tekstii­li. 

                Musta kuminen sadetakki kantaa Englannissa keksijänsä nimeä Macintosh, mut­ta itse vaate, poliisien ja palomiesten tunnus ja sukupuolisesti poikkeavien haave, on ka­donnut muovin tieltä. Mustasta sadetakista heleän keltaiseen sadeasuun on mielteiden maailmassa pitkä matka, mutta nappanahkainen takki on palannut vähän väliä muotiin, koska sen mielleyhteys tshekisteihin ja Saksan armeijaan ja Gestapoon on katkennut tai kätkeytynyt.

                Kaksi miespolvea varttui sotien jälkeen aikuisiksi käyttäen pelottoman eroottista turkis­vuorista "lentäjä­tak­kia". Sen sivii­li­version muodin loi Marlon Brando Alastomassa satamassa, ja sen tunnetuin ver­sio oli kumi­maista keinonahkaa muovikangasta. Kerni oli muo­tia 50-luvulla.

                Muoti ei tunne rajoja eikä kuulu puolueisiin. Avoimen soti­laallisesta maiharista tuli 70-luvulla univormuttomien univormu.

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

TAISTELU HISTORIASTA

 

HISTORIANKIRJAT menevät kokonaan uusiksi 1989 Euroopan suuren vallanku­mouksen vuoksi. Uusia tosiasioita menneis­tä tapahtumista tuli tie­toon. Taak­se jääneet tapahtuma­sarjat saivat uusia merki­tyksiä. Sekä vanho­jen että nuorten ihmisten sensibilitetti muut­tui. Hei­tä kiinnos­tavat nyt hiukan eri asiat kuin ennen. Heihin ve­dotaan toisella ta­valla kuin aikaisemmin. 

   Sen­sinibiliteetin muu­tosta seuraa ken­ties mentaliteetin muu­tos, ja se on seuraava val­lan­kumous.

   Näin oppisanojen käyttäminen on auttamatonta, koska suomeen ei ole vielä keksitty vastaavia käsitteitä. Sen­sibi­liteetti on ais­ti­miskyky + tuntemistapa + herkkyys. Mentali­teetti on tapa käsitellä ja kestää maailmaansa. Sokea arvovaltaan vetoaminen on sensi­biliteetin heiveröi­syyttä. Virkavaltaisuus on mentaliteet­ti.

 

 

KOULUKIRJAT JA POPULAARITEOKSET ovat historiassa ehkä vielä tär­keämpiä kuin hy­vät tutkimukset, koska ne lyövät lukkoon val­lit­sevan ja virallisen mielipiteen.

   Ongelma ei ole kirjoittajien. Koulukirjoihin pannaan vain se, minkä kouluhallitus sallii. Suurille markkinoille täh­dätyn teok­sen on täytettävä kustantajan asettamat tavanomaisuu­den vaati­mukset. Tiedon tulee olla normaalia ja normalisoitua.

 

 

KOLLEGANI Heikki Halila on kysynyt kirjoituksissaan ja keskuste­lussa, mitä tapahtuu runsaan kuukauden kuluttua, kun jatkosodan alkamisesta tulee viisikymmentä vuotta. Viimeistään Jokipiin tutkimus Jatkosodan synty on selvittänyt tapahtumat yksityiskoh­tia myöten. Tuleeko uusi tulkinta syrjäyttämään vanhan, jonka mukaan jatkosota päättyi sur­keasti koska se alkoi "vääryydellä", pienen piirin sopimalla hyökkäyksellä? 

   Syntyykö uusi romaani, joka oi­kaisisi Tuntemattoman soti­laan nokkapai­noisuuden. Tunte­maton loppuu hiipuen sotilaalliseen tap­pioon eikä siinä ole hiiskahdustakaan U-aseman taisteluista, joihin romaanin esikuva­na pidetty JR 8 osallistui.

   Jatkosota ei päättynyt sotilaalliseen voit­toon. Hyök­käys tor­jut­tiin Viipurinlahdella, Talis­sa ja Ihantalassa, Vuo­sal­mella ja U-asemassa Loimolan-Pitkärannan. Hyökkääjä jou­tui luopumaan itse il­moitta­mistaan tavoitteis­ta. Siltä jäi valtakun­nanra­ja saavut­tamatta muual­la paitsi Ilomantsissa, jossa hyök­kääjät tuhottiin. Neuvostoliitol­ta ei enää liien­nyt to­dellisia hyökkäys­joukkoja Valko-Venäjälle eikä kohti Ber­liiniä suunnatta­vaksi. Valio­joukot oli tapettu.

 

 

EN JUHLISI jatkosodan enkä minkään sodan alkamista. Juhlistelu ei tuntuisi hyvältäkään. En toisaalta yhtyisi kansalliseen, 50-vuotiseen itseruoskintaan. Siviili- ja rikosoikeudelli­sesti on vaikea puhua vastuusta, ellei toisintoimimismahdollisuutta ol­lut. Sitä ei ollut, kun tuli juhannus 1941.

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

NIMI ON MERKKI

 

ERÄS YSTÄVÄ osoittaa elegantisti senaattoriksi nimittä­mi­sensä vai­kutuksen sanomalla puhelimessa:"Kooär täällä, terve."      

                Virkamiehet käyt­tävät ini­tiaaleja etu- tai sukunimen si­jas­ta pu­huttelun ongel­man kiertääkseen. Tapa on tullut käytän­nös­tä merkitä toimitus­kirjo­jen konsepteihin ni­mien sijasta nimi­kir­jai­met. Nykyisin tapa ko­ros­taa kor­kean virka­miehen korkeutta. Ennen vanhaan osakuntatoverit katsoivat jossain vaihees­sa tulleensa niin ylhäisiksi, että rupesivat käyttämään toisistaan etunimien alkukirjai­mia:" Terve, Yypee!" "Peekoo on matkoilla."

                Yh­dysval­loissa ovat toimineet pre­sident­teinä muiden ohella Woodrow Wilson, Coolidge, FDR, Tru­man, Ike, JFK, LBJ. Ranskassa de Gaullea lukuun ottamalla ja Saksassa halli­tusherroilla on sukunimi ja usein myös etunimi. Diktatuurimaissa nimen korvaa kek­seliäs titteli, joka useimmiten tarkoittaa johtajaa - El Cau­dillo, Il Duce. Vanhoilla bolse­vikkijohta­jilla oli romant­tis­sointiset tai­teili­janimet, kuten Lenin, Trotski, Stalin. Kek­ko­nen tiettäväs­ti halusi olla UKK ja Karjalainen AKK, eikä sano­maleh­tien toi­mitus­sih­teereillä ol­lut mitään sitä vas­taan. EKV:­ksi mainittu henkilö ryhtyi viisaasti Eeva Kuuskoskeksi.

 

TAANILAN HANNU sanoo radiossa "Kek­kosen Urho", koska kukaan muu ei sano niin. Kirjoittamalla "Taa­nilan Hannu" viestitän, että tunnen hänet ja arvelen, että hän on mies siinä kuin muut­kin. Normaalisti tuo henkilö on "Taanila" ja asiallisessa yh­teydessä etu­nimi käy sukunimen edellä.

                Saarikosken Pena neuvoi pakinassaan antamaan vai­kutelman, että tuntee jonkun poliitikon, lausumalla tämän nimen yhdyssana­na etunimeä painottaen:"AARREsimonen." 

 

SAVOSSA on vallassa venäläinen perinne. Tutusta ihmisestä ei juurikaan käytetä allakan mukaista etunimeä, vaan Jaakko on Jas­si, Esko on Esukka ja Eero Ierikka. Jopa Lada-auto on "Latukka".

                Suuremmissa yhteyksissä pelkän lempinimen käyttämisestä voi jäädä kiinni. Oma kustantaja voi mainita "Väpin" asioista, mutta kaikki muut puhuvat Väinö Linnasta.

 

SILLANPÄÄ tähdensi nimien suhteellisuutta ja muuttuvuutta. "Mie­hen tien" päähenkilö on romaanin alussa isännyydestään huolimat­ta vielä "varsamainen", ja niinpä hän ei ole kylä­läisille Ahro­la, vaan Ahrolan Paavo.

                "Hurskaan kurjuuden" päähenkilön sukunimi vaihtuu romaanin aikana asuinpai­kan mukana kolme kertaa: Nikkilä, Tuorila, Toi­vo­la. Uittotöissä hän saa salanimen "Johan­nes Kastaja". Hänen etu­nimensä kertoo hänen yhteiskunnalliset vaiheensa. Kirja al­kaa:" Toivolan Jussi, Juha, Janne - kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika - oli vanha vastenmielisen näköinen äijän­rahjus."

                Kun "Johan" on alaikäinen tai narrattava, hän on Jukka tai Janne. Miehuudessaan hän Juho ja vanhuudessaan Juha.

                "Hurskaan kurjuuden" lopun teloituskohtauksessa "Juha" kannattelee verilam­mi­kossa vihe­liäisiä alushousujaan ja ilman mi­tään viimeistä aja­tusta kuole­man oloti­laan as­tuu "Jussi". Kuol­leeksi todetaan "Johan Abrahaminpoika".

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

SUORAMYYNTIÄ

 

EN ONNEKSENI OLE puhelinmyyjien listoilla. Postitse tulee kohtuulli­sesti osto- ja ti­laus­tarjouksia. Ovellemme eivät myyntimiehet ole syrjäisen si­jainnin vuoksi löy­täneet lain­kaan. En muutenkaan tunne olevani kuluttajana sen suojan tarpeessa, jota viranomaisilla on tarjolla. Hinnoittelulla rosvoaminen ei kuulu kuluttajansuojan piiriin.

                Kuluttajansuojaa, kuten posti- ja puhelinmyyntiä, oikeusapua, tasa-arvoa, tietosuo­jaa ynnä muita keskei­siä asioita koskevat lait ja valvontaelimet on pe­rustettu huo­mat­taval­la metelillä. Tässä ta­loudellisen ahdin­gon, moni­kansal­lisen väkivallan ja ri­kollisuu­den maailmassa ne epäi­lemättä ovatkin asioista tärkeim­piä, eikä lomautta­minen tai vir­kojen lakkautta­misen uhkaa tämän alan virkamiehiä.

                Tuhannet, kymmenet tuhannet marssivat kilometritehtaalle vailla käsitystä tulevai­suudesta. Viranomaiset keskittävät tar­monsa lupiin, käskyihin ja kieltoihin. Tuomioistuin tekee vaka­van harkinnan jälkeen ennakkopäätöksen jonkin helyn kieltämises­tä kirjan tai lehden tilaajalle annettavana kylkiäislahjana. Siihen meillä on organi­saatio ja miehitys; työ ja toimeentulo taas on jokaisen oma ongelma.

                Tarpeettomia organisaatioita voitaisiin perustaa lisää­kin!

 

 

KOULUTEKOHAMPAAT olisi oival­linen idea. Ne olisi saatava maksut­toman terveyden­hoidon piiriin. On joten­kin niin epäasial­lista mennä ekalle luo­kalle ilman etuham­paita. Vauvatekoham­paita voisi myös harkita.

                Todellinen joka kodin työturvallisuusidea olisi kätevä vauva­pakko­paita. Jos sellai­sen onnistuisi yh­dis­tämään syöttötuoliin, se säästäisi hintansa pelkkinä siivouskuluina käden kääntees­sä, hävitetyn irtaimiston arvosta puhumattakaan.

 

 

JUOPPOKYPÄRÄ on vielä toteuttamatta. Kevyt styroxrakenne voisi olla sopiva. 

                Ensin tuli kypäräpakko moottoripyöräilijöille ja sitten mo­poili­joille. Tuo­mioistui­met ovat miettineet otsa rypyssä, onko lu­vat­tomasti mopon kyy­dissä olevan käytettävä sakon uhalla kypä­rää. Polkupyöräilijän kypärät ovat jo aivan tavallisia, vaikkei käyt­tö­pakkoa ole, ja vauvaky­pä­rät ovat kovaa vauhtia yleistymäs­sä.

                Seuraava uhanalainen laji on juopot. Sosiaalihallitus, joka kantaa murhetta niin moninaisesta, voisi panna ajatuksen pyöri­mään. Kansantaloudellisia säästöjä vähempinä kallovammoina ja kuhmujen määrän romahtamisena! Kypäräpakko kaikille juopoille. Te­hoiskuja ja ratsioita perjantai-illan juniin ja linja-autoi­hin. Rikesakko auki jääneestä leuka­remmistä ja rangaistusmääräys suojavarusteen puuttumisesta.

                Kohtuullisesta korvauksesta olen valmis postittamaan asian­omaiselle ministeriölle tai keskusvirastolle edellä esitetyistä uudistuksista laatimani säädös­luonnoksen, jonka nimi on Esitys ehdotukseksi eräiden henkilö­kohtaisten suojalaitteiden käyt­töönottamisen te­hostamisesta.

                Luonnos on laadittu valtioneuvoston virallisohjeita ja syste­matiikkaa noudattaen. Tätä sanomalehtikirjoitusta voi tilata ku­luttajan­suojalain 6 luvussa määrättyä menettelyä noudattaen erikseen säädetylle Kuvailulehdelle tulostettuna kir­joittajalta. 

 

TÄNÄÄN MAANANTAINA

Jukka Kemppinen

 

 

KUIN SCHUBERTIA

 

Kun kuulee iloista musiikkia ja tulee surulliseksi, soitto on Schubertia. 

   Jos jonkun mielestä korea turhuus on "kuin Schubertia", se on erehdys. Schubertin väitetty vähäpätöisyys on ehtymättömyyttä. Hänen rakenteittensa epäilty harvuus on sitä, että kun laulu tulee valmiiksi, hän kertaa sen ja siirtyy viipymättä säveltämään seuraavaa laulua.

 

 

ISAAC BASHEVIS SINGER toimii kirjallisuudessa samalla tavoin kuin Schubert musiikissa helpon kauneuden ja keveyden keinoin. Geometrisen sommittelun ja kehittelyn tilalla on melodioita, ihmisyyttä, ihmisen asioita, leikkiä, oikkuja ja arvoituksia.

   Singer saa mieleensä hautaamisen. Hän ilmaisee sen mainitsemalla, että kadulle nietos­tunut lumi oli haudannut autot. Kymmenen sivun kuluttua joku kuolee.

   Jos aurinko toisi hänen mieleensä veren tai appelsiinin, hän ei sanoisi, että veren pu­naan laskeva aurinko oli kuin appelsiini. Hän kertoisi, että nainen leikkasi sormeensa kuoriessaan illalla appelsiinia.    

 

 

SCHUBERT kuulostaa enemmän maiseman väreiltä ja varjoilta kuin häntä vanhempi mu­siikki, jossa värit tulevat arkkitehtonisesti.  Nyt kun kaikkien käsketään 200-vuotisjuh­lan vuoksi päihtyä Mozartista, kannattaa maistaa Schubertia. Hän on aina nuori, hyvin kehittynyt ja hedelmäinen. 

   Hänen pianomusiikkinsa tarhureista taitavimmat ovat Brendel, Richter, Pollini ja Ru­binstein. Nykyisistä esiin pyrkii muuan Dalberto-niminen. 

   Nimet kannattaa muistaa, sillä myös pianomusiikki on yllätyksiä täynnä. Esimerkiksi Pollini soittaa turhaan Beethovenia. Beethoven ei vastaa.

 

 

OMIIN HAUTAJAISIINSA Schubert valmistautui lukemalla Fenimore Cooperin Viimeistä mohikaania.

 

Jukka Kemppinen

HATTU JA TUKKA

 

KAMPAUS JA PÄÄHINE eivät mahdu samaan päähän. Kun huimat kam­paukset ovat muodissa, kuten viime vuosisadan lo­pussa ja taas 1950-luvulta alkaen, hatut eivät ole muo­dissa.

                Miesten hiuksilla voi olla sama tehtävä kuin päähineel­lä, toimia sosiaalisena merkkinä. Lie­huvat hiuk­set ja yleinen pitkä­karvaisuus kertovat vastaantuli­joille, millai­ses­ta henki­löstä on kysymys. Viestin taiteellisesta henkilöstä voi välittää myös baskeri, joka baskeihin viittaavasta nimestään huo­li­matta muis­tuttaa hä­lyttävästi menneisyyden sääty­läisten ja oppineiden peh­meitä sisätilojen päähineitä.

 

HATTU kuului vain säätyläiselle. Rahvaanmiehet käyttivät lakkia, nei­dot hui­via ja naineet naiset myssyä. Vuosisadan alun knalli oli hampuusien ja jätkien suosiossa, koska se oli hattu ja hatun käyttäminen oli sakilaiselta röyhkeää säätyvallan anastamista. Täsmälleen sama ilmiö toistui 1950-luvun lättähattumuodissa. Nuoret ottivat käyttöön vanhempiensa asusteen ja murjoivat sitä.

                Ensin hattu oli vapaan ja huiman miehen symboli, niin että Ruotsin vapaudenai­kaista puoluetta kutsuttiin hatuiksi viisaiden ja varovaisten myssyjen vastakohtana. Rans­kan vallankumous keksi fryygialaismyssyn vapauden symboliksi. Bolsevismi pani hatun pan­naan, koska se oli taantumuksen muisto aivan kuten frakki ja iltapuku. Le­nin ja Mao esiintyivät aina lippalakissa. Trotski toi käyt­töön kauheita muistoja herättävän piippa­la­kin, joka lie­nee mon­golivaikutteinen mukaelma streltsien päähi­neistä. Sta­linin armeija käytti maailmansodan loppuvaiheessa suikkaa ja koppalak­kia. 

                Kop­palakki on samanlainen syväsymbolinen asuste kuin yli­oppi­las­lak­ki, tohtorin hattu, ranskalaisen polii­sin ja upseerien pyöreä lipallinen lakki ja eng­lan­ti­laisen poliisin kypärä. Kop­palakki oli Suomen armeijassa so­dan aikana silmiinpistävä, koska siihen oli oikeus vain esiup­see­rei­lla ja il­ma­voi­mien up­seereil­la. Taustalla häämöttävät aselajipäähi­neet, kuten Napole­onin vanhan kaartin hirvittävät karhunnahkalakit. Sitä vastoin karo­lii­nien ja Fredrik Suuren kolmikolkkahattu oli korostetun yksin­kertainen.

                Armeija lietsoo edelleen päähinevillitystä. Vihreät baretit saivat tietynlaisen mai­neen Vietnamissa ja mustat baretit Vil­nassa. Suomen armeijassa on vihreitä, mustia ja tummanpunaisia baret­teja, ja YK-joukoilla sinisiä.

 

KARVALAKKI on samanlainen tuplatukka kuin peruukki. Se oli vii­meinen epätarkoituk­senmukaisista päähineistä. Armeija kyllä kä­ytti venäläismallista karvalakkia, mutta siviiliin se tuli vasta kun miehet alkoivat 1970-luvulla uudelleen käyttää turkiksia. Aikaisemmin miehen­puolten oli tyytyminen suikan malliseen pus­kin-hattuun, joka oli siitä erikoinen talvipäähine, ettei se lämmittänyt mi­tään, tai yhtä hankalaan "mannerheimariin".

                Pipo oli alaikäisten ja urheilijoiden päähine, joka ei sopi­nut aikuisen miehen arvol­le, mutta nyt se on levinnyt naisilta miesten yleiskäyttöön pehmeiden arvojen sym­boliksi. Kustavilai­sen ajan puoluemiehet tuntisivat siinä merkkinsä, koska pipo on myssy.

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,30-03,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

PIIKKIIN PISTÄMISESTÄ

 

SUOMALAINEN OIKEUDENKÄYNTI kehittyy syyttä­jän asemaa tähdentä­väksi. Syyte voi­daan ylemmässä oikeudessa jopa hylätä, jos syy­tet­ty on tuo­mit­tu sel­lai­sen ker­to­muk­sen nojalla, jota hän itse ei ole ollut kuule­mas­sa oi­keu­des­sa.

                Periaate on oikea ja ihmisoikeussopimukset vaativat sitä. Se vain ei vielä oikein toteudu, koska syyttäjän ja puolustuksen toi­met ei­vät kohoa kovaksi dialogiksi eikä esi­merkiksi ris­tikuu­lus­telua esiinny juuri koskaan. Tuomioistuimet si­vuutta­vat to­dis­tusten ristiriitaisuudet panematta asianosaisia selvit­tä­mään niiden syytä. Vanha vuorolukuperin­ne pitää sitkeästi pintan­sa.

 

SYYTE ja siihen liittyvä lainvalinta ovat keskeisiä oikeusturva­kysymyksiä. Tässä asiassa oppivainen katse voitaisiin kääntää peräti Yhdysvaltoihin.

                Korkeimman oikeuden jäsen William O. Douglas selostaa muis­telmissaan "My Court Years 1938-1975" yksityiskohtaisesti, mil­laiseen mielivaltaan senaatin komiteat aja­utuivat muissakin asi­oissa kuin McCarthyn nimiin viedyissä "kommunistien" noita­vainoissa kylmän sodan sytyttyä. 

                Oikeus sai surmansa, kun syytetyiltä salattiin valtion edun nimessä todisteita eikä syytteitä kytketty lakiin vaan epämää­räisiin periaatteisiin, kuten "kumouksellisuus".

                Myöskään tuomioistuimet eivät selviytyneet. Rosenbergit te­loitettiin sähkötuolissa väärin rakennetun syytteen nojalla. Dou­glas an­toi täy­tän­töönpanon keskeytysmääräyksen, mutta täysi­lukuinen tuomioistuin ajoi sen nurin.

 

APOSTOLIEN TEKOJEN loppujakso on matkoineen, vainoineen ja vaa­roineen on ­kai­ken seik­kai­lu­kir­jal­li­suu­den malli ja täyn­nä ihas­tut­ta­via kie­liku­via. "Työ­läs on sinun pot­kia tut­kain­ta vas­taan." "Tut­kain" on sama juhtaa ohjaava piikki, kentron, kuin kuoleman "o­ta", jota Paa­va­li ky­syy ensimmäisessä korintto­laiskirjeessä.

                Samassa raamatun kohdassa lausutaan julki Yhdysvaltain perus­tus­lain vii­den­nen li­säyk­sen ­ja ny­kyi­sen ihmisoikeussopimuksen takaama oi­keuden­käyn­nin pe­rus­pe­ri­aate - suurin osa "moderneis­ta" ­pe­ri­aat­teis­ta löytyy sel­laisi­naan joko raa­ma­tusta tai keski­ajan isi­en kir­joi­tuksista.

                "Mutta minä vastasin heille: Ei ole roomalaisten tapa antaa ketään alttiiksi, ennen­kuin syytetty on asetettu vastakkain syyttäjäinsä kanssa ja on saanut puolustautua syy­töstä vastaan."

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

HYVÄÄ, VAPAATA KIELTÄ

 

VIRKAMIEHENÄ JOUTUU jatkuvasti miettimään, mikä on hyvää, va­paata kieltä, jollaista tulee käyt­tää viran­omai­sissa ja viras­toissa. 

   Virkakieltä on haluttu kohentaa opetuksella ja mietinnöin. Vaikka eräät lähtökohdat ovat jääneet epäselviksi, ainakin tuo­mi­oistuinten kielenkäyttö on parantunut nopeasti. Nykyistä kiel­tä vuosikymmenen - kahden takaiseen vertaillessa haluaisi puhua tehok­kaasta katumisesta.

   Virkamiehet pelkäävät suotta, että heiltä edellytettäisiin tyylillisiä ansioita. Sellaisiin ei pidä pyrkiä. Paras tyyli on niin näkymätöntä, ettei sitä hyväksi huomaakaan. Hyvä viran­omaisteksti on kuin turvallinen taksikyyti tai reittilento, joka vie varmasti päämäärään. Surmanajo ja taitolento, lennokkuus ja runoilu saavat kernaasti jäädä skribenttien ja kir­jailijoiden asiaksi.

 

 

TUOMIOISTUINTEN KIELTÄ on helppo haukkua, jos unohtaa, että sen kielen tarkkuus­vaatimukset ovat poikkeuk­selliset ja kohde hanka­la.

   Hyvää virkakieltä on esimerkiksi Helsingin raastuvanoikeu­den käy­t­tämä muutoksenha­kuohje. Siinä selitetään ilman sarvia ja ham­paita, mitä ih­misen on tehtävä, jos hän haluaa jat­kaa jut­tu­aan hovioikeu­dessa.

   Sellainen ohje on helppo kirjoittaa, kos­ka se osoitetaan vain maallikolle. 

   Tuomioistuinratkaisun laita on toinen. Joku joutuu maksamaan rahaa tai istumaan van­kilassa. Lopputuloksen on oltava lasinkir­kas - sille viran­omai­selle, joka panee päätöksen täytän­töön.

   Tuomioistuinratkaisun on kerrottava myös toiselle tuomiois­tuimel­le muutoksenhaun tai muiden samankaltaisten juttujen va­ralta, miten tähän tulokseen tultiin. Siinä on pakko käyttää kieli­kuvia, fraaseja ja ilmaisuja, jotka ovat va­kiintuneet. Au­tokor­jaamokin tilaa maahantuojalta kiilahihnan mut­ta il­moittaa asiakkaalle, että tuulettajan remmi oli rikki, ja ryyppy on kä­si­kirjassa rikastin. 

   Oikeuttaan hakeva kansalainen jää kolmanneksi. Hänen voi olla vaikea selvittää, miksi tuomio tuli.

 

YLIMMÄN OIKEUSASTEEN julkaisuissa näkee nykyisin paljon ratkai­suja, jotka on kirjoi­tettu erittäin hyvin. Esikuvallista asia­proosaa on korkeimman oikeuden tiedonanto 1989:73, jossa mahdol­li­simman monimutkainen asia - "vakaa hallintaoikeus" eräisiin Ah­venanmaan kruununluontoisiin luotoihin - selvitetään niin jär­keen­käyvästi, että ratkaisun luettuaan todella tuntee käsittä­vänsä, mitä "kruununluontoinen" maa on nykyisessä maa­ilmassa, ja ymmärtää, miksi sellaiseen maahan ei kuitenkaan voi myöntää lain­huutoa.

   Sekä ratkaisussa että presidentti Olssonin eriävässä mielipi­teessä otetaan avoimesti kantaa lain hämäryyteen, lainsäätäjän tarkoitukseen ja tuomioistuinten tehtävään ja tulkin­tamahdolli­suuksiin. Perusteita esitetään puolesta ja vastaan ja tekstistä tulee sama tunne kuin hyvästä asiaproosasta aina - jotenkin no­lostunut: näinhän se asia on, kun se selvästi sanotaan!

&&,tänään maanantaina,hs,ku,x,x,25-05,jkmpp,kolumni

 

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

 

RAUTATOHVELIT

 

TURKULAISTEN viime viikonlopun Tolkien-seminaarissa tohtori Vappu Viemerö kertoi psykologina viihteen väkivallasta. Aihe on ongelmana pelottava muun muassa siksi, että jokaisella tuntuu olevan siitä valmiit mielipiteet. Nyt kuultiin painavia tulkintoja.

                Yhdet vastustavat kaikkia väkivallan kuvauksia paitsi televisiouutisia. Heitä esiin­tyy eduskunnassa. Toiset eivät pidä tätä asiaa länsimaisen kulttuurin kohtalonkysymyk­senä etenkään verrattuna siihen, mitä länsimaiden reuna-alueilla tapahtuu tänään todelli­suudessa. Kolmannet luikertelevat kysymyksestä latelemalla sovinnaisia latteuksia.

                Mahtikäskyllä kieltäminen ja pään pensaaseen paneminen ovat vaivattomimpia ratkaisuja. Paha vain, etteivät ne ole ratkaisuja.

 

TUTKIJA sanoi, että hän kannattaa esimerkiksi Grimmin satuja kaikkine hehkuvine rauta­tohveleineen, joissa paha äitipuoli sai tanssia itsensä hengiltä. Hän vastusti ja kauhistui television väkivaltaa.

                Selitys: kirjaa lukiessaan nuorikin ihminen luo omassa päässään omat kauhuku­vansa. Televisiota katsoessaan hän joutuu osalliseksi toisten kuvitelmista. Kylmän väkival­taviihteen kuvat ovat ihmismielen kolonialisoimista. Jokin kaupallinen valloittaja tulee ja ryöstää mielemme raaka-aineet ja maksaa niistä lasihelmiä.

 

UNIIN TUNKEUTUJAT eivät ole aina kaupallisia. Jotkut ovat poliittisia. Jotkut ovat hyvän­tekeväisiä maailmanparantajia. Ei siitä ole niin kauan kun "asiantuntijat" halusivat kirjoit­taa kynä savuten vanhoja satuja uusiksi. Lumikki ja äitipuoli havaitsivat molemminpuoli­set väärinkäsityksensä, sopivat ja ryhtyivät yhdessä viettämään rakentavaa ja vastuullista elämää. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

 

SENSUURIA JA SÄÄTELYÄ ajatellen yksi ongelma on keksityn erottaminen todesta. Nuo­ret jotka kiduttavat tovereitaan viihteen kaavoin viiltelemällä eivät ehkä ole oppineet, että tuo toinen vahingoittuu ja kärsii. Toisilta puuttuu oivallus: samalla tavalla kuin minuun sattuu, toisiinkin sattuu.

                He yrittävät käyttää "rautatohveleita" käsittämättä, että ne ovat satua eivätkä todel­lisuutta.

                Joitakin lapsia ei ole narrattu tarpeeksi. Ennen vanhaan sadun kertominen ja lap­sen hyväntahtoinen narraaminen kulkivat käsi kädessä. Lapsi oppi erottamaan luun lihas­ta, kananmunan makkarasta.

 

YKSITYISEN ja henkilökohtaisen väkivaltansa ihminen tarvitsee samalla tavalla kuin hä­nen unensa ovat kauhuineen osa häntä itseään ja hänen mielensä toimintaa.

                Eräs kuollut runoilija - Maila Pylkkönen - oli hyvin erikoinen ja oivaltava ihminen. Hänen ajatuksenkulkunsa ei auennut läheskään aina ensi yrittämällä. Kerran hän selitti, miksi hän ei voi nukkua samassa huoneessa toisen ihmisen kanssa. Se oli hänelle mah­dotonta.

                "Voisin vahingossa nähdä toisen ihmisen unia."

 

50 kommenttia:

  1. Maa on ensimmäistä kertaa elinaikanamme vajonnut sota- ja oikeistopropagandaan, ja meitä hallitaan pelottelulla, roskamedialla, amerikkalaisuudella, uskomuksilla ja järjettömillä väitteillä. Lapsilta ja nuorilta on tarkoituksellisesti viety lukutaito, ja heille opetettiin yhteistyön ja luottamuksen tilalle kilpailu. Kirjan sijasta heidän käteensä annettiin kännykkä.

    Näissä keskustelevissa ja ymmärrystä lisäävissä kolumneissa muistutetaan, että voisi olla toisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. > "Maa on ensimmäistä kertaa elinaikanamme vajonnut sota- ja oikeistopropagandaan"

      Kyllä. Juuri noin.

      Keväällä 2022 oltiin sydäntyvinään hirmuisesti, kun eräs kansanedustaja, järkimies, luonnehti meillä vallitsevaa mielialaa "sotapsykoosiksi". "Omaishoitajaa" ja "lepositeitäkin" jo vilautettiin ojennukseksi. Nyt ollaan sitäkin syvemmällä: mieleen tulee luetusta, kuinka muuan herra huusi helmikuussa 1943 Berliinin urheilupalatsissa tuhatpäiselle yleisölleen: "Wollt ihr den totalen Krieg". Korvia huumaava vastaus kuului "Ja!"

      Jotain samaa on siinä uhossa, jota saa päivittäin lukea suomalaisten päivälehtien artikkeleista ja verkkosivuilta jälkimmäisten kommenttipalstojen yhdenmukaistetuista "kansan äänen ilmauksista" puhumatta. Näin ne jo menneisyydessä koetut syklit siis tuntuvat pyörivän - kuin ns. Faistoksen diskoksessa.

      Heti Ukrainan sodan alussa suuren päivälehden silloinen vs. vastaava päätoimittaja iloitsi siitä, että Paasikiven-Kekkosen linja oli vihdoinkin valmis viskattavaksi historian roskalavalle. Sen ansiosta tavallinen suomalainen kansa sai kuitenkin elää ulkoisesti täysin rauhassa 80 vuotta, mikä on pitkä aika historiassa. Nyt sitten elämme omasta mielestäni vaarallisen, "kiilusilmäisen" ulkopolitiikan aikaa, jota eräät piirit ilmeisesti jo pitkään olivat tavoitelleetkin. Mihin lopulta johtaneekaan - ken elää, näkee.

      Poista
    2. Maskuliinisen militarismin sijasta on nyt hyvä kääntyä äidin, naiseuden, maaäidin puoleen Faistoksen kiekon mukaisesti.

      Poista
  2. "RAUTATOHVELIT" havainnollistaa mutatis potandis, että nyt uudelleen julkaistut kolumnit ovat parantavia, katarttisia. Yhteisölle ja yksikölle.

    VastaaPoista
  3. Tuli sopivasti joulujen välillä, kun ehtii syventyä ja keskustella tästä perheenjäsenten kanssa. On kuin löytäisi aiemmin luettuja tuttuja kirjoja, koska on näitä nähnyt 1990-luvulla. Hesarista ei ole oikein hyvää käsitystä, mutta kulttuuriosasto oli nykyistä vahvempi. Oli hyviä nimekkäitä kirjoittajia, professoreita ja muita asiantuntijoita. Niin oli myös Uudessa Suomessa, joka meille tuli. Professori Kemppisen ajankuvat kuvastavat myös nykyaikaa. Kokonaisuus ja sen synty alkoi askarruttaa. Minä vuosina näitä kaikkiaan ilmestyi, ja onko julkaistu näitten alkamisesta, periaatteista ja loppumisesta jotakin, vaikka lehdistöhistoriassa ja alan selvityksissä tai kirjoittajan muistelmissa? Vissiin kirjoittajaa ei määräilty, mutta oliko hänellä aiheista ja niiden vuorottelusta oma suunnitelma? Aiheita ja asiantuntemusta riittää, käsitelty tulee eläväksi ja alkaa kiinnostaa. Esitys on selvää kuin pässin liha, ei selittelevää eikä yliolkaista. Asenne ei ole alaspäin katsova ja itseä korostava. Poikamme oli professori Kai Laitisen oppilaita ja kertoo Laitisen arvostaneen tätä tyyliä. Eikös Laitinenkin julkaissut Hesarissa. Myös minä aloitin humanistiset opinnot mutta siirryin toiselle alalle. Hyvä joululahja tämä on lukijoille, nyt kun enää harvoin saa lukemista jouluna. Selatessa mietin, onko näistä tiedotettu eri kanavilla ja lehdissä, syytä olisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimittajiakin tarvitaan, esimerkiksi kappalejakoa osaavia. Jos on.

      Poista
  4. Kolumnisti ei ole näissä kirjoituksissa pääasia, niin kuin nykyisin. Nyt toimittajat kirjoittavat itsestään, tunteistaan, kokemuksistaan pitkältä ajalta, lastensa saamasta tai näkemästä koulukiusasta ja siitä, miten rankkoja ja ilkeitä ovat omat muistisairaat vanhemmat. Olen kuullut 50-vuotispuheen, joka kokonaan käsitteli puhujan kävelyä Tampereella juhlapäivänä ja hänen ajatuksiaan ja muistojaan muista asioista kuin juhlakalusta.
    Toinen yllätys on, että kolumnisti ei tässä aineistossa kuvaile taustatyötään ja lähteitten hankkimista. Asiat ovat pääosassa. Joka tekstiä varten kolumnisti on perehtynyt niihin ja niiden taustoihin tiedemiesmäisen tarkoin mutta ei sano saati korosta sitä.
    Hyvä oppimateriaali nykyään toimiville ja nykyään opiskeleville tuleville toimittajille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolumnisti pysyy asiassa, mutta mikä se on.

      Poista
    2. Kolumnisti ei tosiaan ole näissä kirjoituksissa pääasia. Hyvä mentori ja guru ovat läpinäkyviä ja korostavat minuuttaan vain siten eli eivät ollenkaan.

      Poista
    3. Kemppinen blogissaan: "En halua kirjoittaa toisten asioista, varsinkaan terveydentilaa ja eräitä muita hyvin yksityisiä olosuhteita koskevia." Nyt joka toimittaja kirjoittaa toisten asioista. Useimmin mielestään häijyistä, typeristä ja tarpeettomista ihmisistä, kuten vanhuksista ja omista vanhemmistaan.

      Poista
  5. Narrataanko Kemppinen-blogissa lukijaa liikaa? Katso RAUTATOHVELIT.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Narrare ei ole narraamista vaan kertomista, jos olen ymmärtänyt oikein. Eli blogi ja kolumni ovat narraatiota, joskus kalastusta.

      Poista
  6. Kolumnien ja blogin kirjoittajat ovat samannimiset mutta tyystin erilaiset. Kumpi on oikea senniminen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä tarkoitat sanalla oikea?

      Poista
    2. Moni ei tiedä olevansa sepitetty.

      Poista
    3. Vaikea ajatella, varsinkaan toisin. Ja puhua, kirjoittaa.

      "Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?
      Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,
      puhe virtaa virtaavassa maailmassa
      ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki." P. Haavikko

      Poista
    4. P. Haavikolle: Kuka puhuu, kun me puhumme? Yllä hänen vastauksensa.

      Poista
    5. Moni asia vie ajatukset Turingin testiin (kysymykseen ns. "tekoälystä"), myös Paavo Haavikon runo. Lateraalinen ajattelu. Ajattelu on toisinajattelua. Paavo Haavikko lapsuuden oivallus oli "taju". Emme itsekään tiedä, mitä se on, vain sen, että se on.

      Poista
    6. Kummankin kirjoitukset ovat loistavia. Ne osoittavat sellaista asiantuntemusta, asennetta ja eettisyyttä, joita ei tänään ole juuri missään. Oudoksi hänet tekee se, että hän ei vainoa ketään.

      Poista
    7. "Taju", se jos on kankaalla makailemassa, voipi sitä rauhassa silloin tutkia.

      Eppäelen, että "taju" yksistään Haavikon oivallus olisi.

      Haavikko taisi vain jo varhain tajuta kuinka hänellä on tajullisia kykyjä saada sanallisella kikkailuilla mystiikkaan uskovien veret liikkeelle. Ja hänestä itsestään mystisimmistä mystisimmän sanasepän.

      Sanoja ja lauseita ken osaa peräkkäin paperille panna, osaa lahjakkaimmissa tapauksissa niiden paikkaa ja merkityksiä myös muutella ihmeelliselläkin tavalla.

      Ei silti, hyvä että Paavo tajusi. Niin moni muukin kirjailija. Mm. Kemppinen Jukka.

      "Nyt he kyllä ovat jo samaa mieltä kun takki on kääntänyt heidät."

      Poista
  7. Pitääköhän kirjoittajan väite oikeusoppineiden ja kunnan/valtion virkamiesten aseman eroista paikkansa. Heidän toimintansa vaikutukset näyttävät joka tapauksessa samansuuntaisilta. Onko oikeuslaitos olemassa valtion ja kansalaisen välissä, kansalaista puolustamassa, vai sahataanko kolumnissa lukijaa linssiin. Ehkä ei pidä luottaa kirjoitukseen vaan elävässä elämässä nähtyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässäpä kirjoitus joka on ollut jo aikoja ajankohtainen jonka juha on kuitenkin julkaissut vasta tänään:

      https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/juha-hartikka/lain-tulkinta-on-virkamiehen-laittomuus/

      Poista
    2. Tuossa edellä menevät tuomarit (joista Kemppinen oli kurjoittanut) ja oikeusoppineet sekaisin. Vain pieni osa oikeusoppineista on tuomareita.

      Ja Kemppiselle sellainen kommentti, että hallintovirkojakin on kovin monenlaisia. Läheskään aina esimiehellä ei ole kummoistakaan käskyvaltaa yksittäisessä asiassa, kun lakia kuitenkin on itsekunkin tarkoin noudatettava ja virkavastuu jää ratkaisevalle virkamiehelle. Näitä on kuntapuolellakin, siis sellaisia lakisääteisiä tehtäviä, joihin ei kunnanhallituskaan saa puuttua (kuten Nauvossa äsken).

      Poista
    3. Ovatko tuomarit ja oikeusoppineet sekaisin?

      Poista
  8. Pyyntö

    Millään ei löydy mistään linkkiä sivuille, joissa on Kemppisen kuvia ja runoja, ellei niiden lisäksi romaanikin. Linkki on ollut tässä blogissa, mutta nyt se ei nouse esille. Se on ollut tallella monessa muussa paikassa, mutta se on kadonnut.


    Kun saimme arvokkaat kolumnit, pyydän hyväntaihtoisesti ja kauniisti, että saisimme uudelleen luettavaksi myös kaunokirjallisen materiaalin.

    Kemppinen kirjoittaa blogissa: "Kirjallisuutta ei pidä kirjoittaa, ellei ole pakko." Toivon hänen ottavan huomioon, että sitä on pakko lukeakin, ja antavan siihen avaimet. Emme käytä niitä väärin. Mikä olisikaan niiden väärinkäyttöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sokrates on oikeassa. Taidokas mutta hullu runoilija ei menesty. Onnistua voi vain heikko ja tahraton sielu, jossa jumalat herättävät kiihkon oodeihin ja joka voi siten vaikuttaa tuleviin sukupolviin. Mutta hänen on ihailtava esi-isien urotekoja. Vain jumalista peräisin oleva hulluus innoittaa suureen runouteen. Silloin järki ja puhdas tieto yhdessä auttavat näkemään ei vain ilmiöiden vaan tosiolevan ytimeen. Järki ja hulluus ovat hyvä yhdistelmä runoilijalle. Hänen on pakko kirjoittaa, ja lukijan pakko lukea. Siksi nämä on saatettava lukijan ulottuville.

      Poista
    2. Samaa kuin Sokrates, Rumi.

      Poista
  9. Tiäksää tuanoi lisää korkeantason dzhournalismia! Mieleen palaavat wanhat ajat, jolloin paperisia lehtiä ilmestyi monia ja niissä oli eteviä kynäilijöitä. Chapeau! Kiitos maestrolle!

    VastaaPoista
  10. Jännä yksityiskohta timpurinkynässä on sen leveys ½ englannintuumaa ja sivusta katsoen ¼ tuumaa. Millietreinä 12,7 ja 6,35.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä jännää tuossa on?

      Poista
    2. Riippuu minkä vuoden englannintuuman. Amerikan ja Englannin tuumat olivat hieman eri mittaiset vuoteen 1933 asti, ja kumpikaan ei ollut 25,4 mm. Amerikassa kaikki oli isompaa, niinpä tuumakin oli 25.4000508 mm kun se Englannissa oli 25.399977 mm koska metrikepin pituus mitattiin eri lämpötiloissa.

      Poista
    3. Jospa nuo ovatkin Venäjän tuumia.

      Poista
    4. Tuumasta toimeen sanoi Pikku Tappinen. (Duumastakin olisi voinut sanoa...)

      Poista
  11. Näitä tekstejä on hyvä esitellä, sillä kokonaisuutena ne ovat varsin tarkka- ja kaukonäköisiä. Ehkä EY:tä koskevissa teksteissä on eniten ristiriitaa toteutuneen historian kanssa:
    1) Toisin kuin blogi-isäntämme epäili, EU ei vaikuttanut epäkaupallisiin julkisyhteisöihin juuri lainkaan. Kaupalliset julkisyhteisöt ja liikelaitokset kokivat valtavan mullistuksen, mutta ne julkisyhteisöt, joilla ei ollut kaupallista tehtävää, saivat säilyä EU:n puolesta ennallaan. Uusiakin julkisyhteisöjä on ongelmitta tämän jälkeen luotu. Meillä ei 1990-luvun alussa tajuttu, miten valtavan monimuotoinen EU:n jäsenmaiden hallintokulttuuri oli. Ei unionissa ollut kenelläkään halua tai kykyä alkaa yhtenäistää sitä, kunhan sisämarkkinat toimivat. Vielä vähemmän haluttiin puuttua julkisen vallan ja kirkkojen suhteeseen, joka on melkein kaikkialla vähän erilainen, ja pitkän historiallisen kehityksen tulos. Asialla ei ole merkitystä sisämarkkinoiden toimivuudelle, joten se on saanut jäädä jäsenvaltioiden omaksi asiaksi.
    2) Blogisti tajusi vahvasti sen, että EU:hun liittyminen sisälsi ristiriidan perustuslakimme suvereniteettiperiaatteen ja perinteisen normihierarkiakäsitteen kanssa. Tosiasiassa asialla ei ole hirveästi ollut väliä, koska asia on niin tärkeä. Kukaan ei uskalla tosissaan joutua tilanteeseen, jossa jäsenmaan perustuslaki ja EU-velvoitteet olisivat ristiriidassa. Puola on sellaisessa tilanteessa, mutta sielläkin asia ratkennee, kun komissio kuittaa riidan kohteena olevat sakot muista Puolalle menevistä maksatuksista ja Puola protestoi. Todellista kriisiä tästäkään ei synny.
    3) Venäjän vankiloita koskeva huoli oli aiheellinen, mutta ei ole osoittautunut merkittäväksi. Yhtään suomalaista ei ole luovutettu Venäjälle oikeudenkäyntiä varten eikä sellaista ole kukaan tainnut edes ehdottaa, koska Venäjä ei ole missään vaiheessa tehnyt tosissaan yhteistyötä rikosasioissa.

    VastaaPoista
  12. Ei tullut tuohesta takkia mutta takista tuli hyvä juttu. Ei noiden kaikkien sanojen alkuperää ole tullut ajatelleeksikaan. Nykyisin ei tarvita monia eri takkeja, ellei käytä jotain univormua tai liiku seurapiireissä. Kevytuntuvatakki on riittänyt useimmille viime vuosina, lyhyt tai pitkä. Kevät/syystakkia ei taida kukaan käyttää arkisin.

    Nyt talvi näyttää kuitenkin hätyyttelevän sen verran, että on kaivettava esiin paksumpi pomppa mutta ei sentään turkkia, elleivät ne karvat ole piilossa sisäpuolella. 60-luvulla kollegalla oli puoliturkki oselotin nahkaa, kadehdittavan kaunis. Silloin ei vielä puhuttu harvinaisten lajien kadosta. 80-luvulla oppilaat kävivät jo koulun vahtimestarin kimppuun, noin sanallisesti, kun hänellä oli puoliturkki minkistä. Eräs opettaja taas puolustautui hyi-huutoja vastaan, että hänen kultalammasturkkinsa on tavallisesta tuotantoeläimestä. Olivathan ne turkit lämpimiä silloisissa pakkasissa mutta raskaita.

    Ilman aasinsiltaa on pakko vielä mainita NRK-TV:n uusi sarja "Valta", "Makta". Katsoin sen Areenasta parina päivänä ja ilahduin, että jatkoa on jo tulossa tammikuun alussa, ainakin Norjassa. Minusta hyvä satiiri, vaikka 70-luvun poliitikko-äijiä pantiinkin aika halvalla, mutta jännite säilyi. Totta vai tarua, voi tietysti kysyä. Molempia, mutta todellisten henkilöiden esittämisessä on tietysti sudenkuoppansa. Arbeiderpartietin veteraanit ovatkin protestoineet, mutta Gro Harlem Brundtland sanoo tunnistavansa itsensä. Hänet esitetäänkin lähes täydellisenä, mutta jatkossa tulee kuraakin. Ja oikeiston johtajakin on mukana. Hyvän aiheen ovat keksineet, GHB:llä on ollut pitkä ura, aiheita riittää. Norjassa sarja on ollut "seersuksess" ja valittiinhan se Cannesissa parhaaksi TV-sarjaksi.

    VastaaPoista
  13. Rikoksen tunnusmerkit täyttyvät selvimmin orjien (työttömät, dosentit, omaishoitajat ja vanhukset) toiminnassa. He työskentelevät ilmaiseksi eivätkä maksa siitä lahja- ja muita veroja. Tämä tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja veronmaksajille ja koska tästä ei käydä oikeutta, juristeille ja oikeuslaitokselle. Sama koskee assistenttien ja yliassistenttien suurta korvauksetonta ylityömäärää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, osuvaa läppää. Mutta oikeuslaitokselle jokainen todellinenkin asiakas on vahva nettomeno. Asiakkailta (siis edes jotenkin maksukykyisiltä) valtiolle perittävät pienet vakiomaksut ovat vain pisara kuluista. Ja veroistahan se rahoitus tulee, mutta ei usein riitäkään. Jos "juristeilla" tarkoitetaan asianajajia, rahaliikenne onkin sitten aivan toisentasoista.

      Poista
    2. Nyt ymmärrän että työttömän dosentin omaishoitajavanhuksen tuomiot ja rangaistukset ovat yhteinen hyvä, heidänkin. Mitäs ovat taparikollisia ei hyvä.

      Poista
  14. Lakimiesliiton nimenmuutos Juristiliitoksi aiheuttaa suurta sekaannusta. Monet samaistavat Juristiliiton Asianajajaliittoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Israelissa oikeusministeri syyttää tuomareita vallan anastamisesta. Onko tuomari se joka istuu lakituvassa jakelemassa tuomioita? Täytyy sanoa, että en ole huomannut nimitysten tai nimikkeiden useutta. Olisiko pieni selvennyt asiasta paikallaan, vai tietävätkö kaikki minua lukuunottamatta mistä on puhe. Lakimies, juristi, oikeusoppinut, asianajaja. Tarkasti miettiessä huomaa, että on jonkinlainen käsitys näiden sanojen tarkoitteesta, mutta ei varmasti kovin tarkka.

      Poista
    2. Asianajaja ei ole tuomari, tuomari ei ole asianajaja. Kummatkin ovat lakimiehiä eli oikeustutkinnon suorittaneita eli "oikeusoppineita". Lakimiestehtäviä on toki paljon muitakin, ja suurin osa ei ole sen enempää tuomareita kuin asianajajiakaan. Lakimiesliitossa on runsaasti enemmän jäseniä kuin Asianajajaliitossa, vaikka edellisessä jäsenyysprosentti onkin pienempi. Juristi on siitä hankala sana, että se periaatteessa viittaa koko lakimieskuntaan, kuten Lakimiesliiton uudessa nimessä, mutta kansan kielitajussa se usein viittaa asianajajiin (tai ns. lupalakimiehiin, jotka tekevät samantapaista työtä kuin asianajajat, olematta asianajajia). Oikeusoppinut-sanan käyttötaajuus taas on kai suurimmillaan oikeustieteen professorien kohdalla, siis mediassa ja tavallisessa puheessa.

      Poista
    3. Yhtä sekavaa kuin sotalaitoksen arvot.

      Poista
    4. Emme ole tuomareita, olkaamme siis asianajajia.

      Poista
    5. Jokainen on asianajaja paitsi tuomari. Hän ajaa muuta kuin asioita.

      Poista
    6. Asianaja-nimikkeellä on lain suojaama monopoli.

      Poista
  15. Israelin ministeri tarkoitti tuomareilla maan Korkeinta oikeutta. Ei siis siellä kollegiona istuvia yksittäisiä tuomareita henkilöinä. Arvosteli siis ylintä oikeusinstutuutiota. Aiheena oikeusvaltion ylläpito. Ei kovin outoa meilläkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joka maa katsoo olevansa oikeusvaltio.

      Poista
    2. Tuollahan siitä juuri on kova maata jakava riita.

      Poista
    3. "Joka maa katsoo olevansa oikeusvaltio." Tuollainem nihilistinen ajatus romuttaa koko asian. Siis että esimerkiksi Suomi ja Putinlandia ovat oikeusvaltioina yhtä hyviä. Väistämättä tarvitaan siis myös ulkoisia vahtikoiria.

      Poista