4. elokuuta 2023

Takaviisas


Tulee helpoksi tämä kirjoittaminen, kun asiaa ei tarvita ja saa selittää, mitä eilen oikein tarkoitti ja mitä ei.

Matti Kurjensaaresta halusin sanoa, että hänen “muotokuvansa muistista” eli esseemuotoiset henkilöjutut miellyttivät minua nyt pitkän ajan jälkeen uudelleen luettuina suuresti. Arvioin että ne ovat kirjallisesti erittäin korkeatasoisia. Lisäksi ne ovat sitä historiaa, jota ei ole oikein kirjoitettu eikä tallennettu.

Kirjoittajan itsensä aina korostama “sivullisuus” osoittautuu oikeaksi arvioksi. Kurjensaari oli väärään aikaan oikeaa mieltä. Tästä on se Paasikiven verta hyytävä aforismi: ei pidä olla oikeassa ajattomalla ajalla.

Hyvällä kirjoittajalla on lukemattomia heikkouksia. Toisin sanoen niitä heikkouksia ei pidä lukea. Pakkopulla on keskeistä reseptioestetiikkaa. Jos haluaa kahvin, pitää ottaa myös se pulla.

Meillä oli aina pakastimessa, ja isäni kysyi joka kerta, ovatko emännän itsensä leipomia. Valehtelimme joka kerta, että ovat. Hän pani kahviin kolme palaa sokeria ja kermaa. Kaikeksi onneksi hän ei tiennyt, että muitten juodessa tavallisesti mukista hänen kauniit kahvikuppinsa olivat neuostovalmistetta. Niitä sai halvalla Koiton talosa Simonkadun ja Yrjönkadun kulmasta. Tuolla on hyllyssä, ja pohjassa on leima “Lomonosov”, ihan kuin Bukowskin huutokauppaluettelossa.

Tosin nykyisin ei enää käydä pullakahvilla. Itse pyydän tuomaan pullon punaita limunaati ja possumunkin, joka voidaan aina jakaa kahdelle. Kauklahdessa on vanhan kansan leipomo, jonka munkkeja ja lihapiirakoita saa täältä lähikaupastakin. Syöjä huumaantuu, samalla tavalla kuin Suur-Savon leipomon kalakukosta.

Kurjensaaren kirjasta “Loistava Paavolainen” olen hiukan eri kannalla kuin kommentoija. Kurjensaari oli kova poika ihailemaan, ja Paavolainen oli hänen suuri esikuvansa. Niinpä Kurjensaari ei koskaan hoksannut, että hän kirjoitti monin kohdin paremmin kuin Paavolainen.

Vastaavasti Paavolaisen ihailu, joka ryöpsähti 1960-luvun alussa Koottujen teosten ilmestymisestä Otavalta, on monin kohdin heikosti perusteltua.

Minulle “Nykyaikaa etsimässä” on edelleen ilmestys ja tavoittamaton esikuva. Vitsikästä, eikö olekin - kun olen huolella tutkinut, että Paavolaisen Pariisista löytämä ja Sveitsissä maailmansodan aikana orastanut “nykyaika” on hänen kuvaamanaan osittain vanhentunutta, osittain virheellilstä, osittain keksittyä. Kurjensaaren “Hyvä ja paha Pariisi” (1950) vaikutti minuun niin, että raahasin vielä nuoremmankin  viattoman poikani katsomaan, missä Tulenkantajat istuivat, näytin Kalastavan kissan kadun (Pariisin kapein katu, lähellä kirjakauppaa Shakespeare & Co).

Paavolaisen kuvaus pitkästä ja vaarallisesta  jalkamatkasta yöllä sodan takia pimennetyssä Pariisissa Montmartrelta Montparnasselle on suomalaisen kirjallisuuden huippua. Sota oli näet syttynyt hänen palaillessaan Kreikan kautta Neuvostoliitosta, jossa hän oli uskonut suunnilleen kaiken mitä näytettiin.

Ahkerat lukijani ehkä muistavat, että mielestäni myös J. Donnerilla oli kirjailijana kohtalokas puute - kirjallisen lahjakkuuden puute. Isä Kai Donner (“Siperialaiskertomuksia”) oli paljon parempi. Koulutoveri Christer Kihlman oli samanlainen - sellainen, joka viihtyy valehdellessaan.

Nämä muuten melkein huomasivat Pohjoismaiden suurimman taiteilijan teena. Tuo suurin oli Ingmar Bergman ja teema oli suuri epäonnistuminen, monesti kuolema.

Lukuvihje ja analyysin ohje. Katsokaa, sopiiko tekstin alkuun näkymätön kappale:” Kuulkaa, todellisuudessa minä en ole mielenkiintoinen henkilö, mutta jos jaksat, voin kertoa, kun kerran tapasin…”

Nimeän tämän Tšehovin testiksi - kertomus lääkäristä, joka päätyy itse johtamaansa mielisairaalan ja joutuu siellä jatkuvasti entisen renkinsä mukiloimaksi. Mies joka huomaa että hänen suuri rakkautensa on tavallinen muija vain. Neito joka käsittää että tuo komea mies ajattelee hänen perintörahojaan ylistäessään hänen kiharoitaan ja kuultavaa ihoaan.

Luullakseni Bergman olisi allekirjoittanut Tšehovin teesin - Paavolainen ja Donner eivät, Kurjensaari kyllä - että ihminen, joka ei ole pettynyt katkerasti itseensä ja osaamattomuuteensa ainakin kahta - kolmea kertaa ja ryömimään näkösältä korvat luimussa ja housut tahraisina - ei ole aikuinen.


32 kommenttia:

  1. Se edellinen kirjoitus olikin vähän kryptinen - tarkoituksella?

    Kurjensaarella ja Paavolaisella oli yhteistä innostuminen. Muutamista Paavolaisen luonnonkuvauksista olen pitänyt suuresti ja ne Aunuksen harmaasilmä-talot olen nähnytkin, vieläkin sen maiseman tunnisti hänen teksteistään.

    Donnerin romaanit olivat aina pettymys, jotenkin hengettömiä, mutta muisteluissa oli aina siellä täällä jotain hauskaa tai terävää ja joskus koskettavaakin. Berliinin raportti oli uudentyyppinen ilmestyttyään mutta ei ollut kiinnostava myöhemmin luettuna. Vaikea isäsuhde ja vastoinkäymisetkö puristivat Bergmanista esiin suuren taiteilijan - jos nyt taas leikitään keittiöpsykologia. Monipuolinen lahjakkuus ja herkkyys tietysti taustalla. Uskomattoman hyvä kirjoittajakin.

    VastaaPoista
  2. Ryhtymättä kirjallisuuden asiantuntijaksi, mielestäni Donnerin kirjojen perimmäinen tarkoitus oli välittää ajankuvaa, ihmisten sisäistä ajattelua ja toisaalta raportoida poliittisia tilanteita ja hahmotella tulevaisuutta. Itse tekstinsä ei ollut aivan kuivaa mutta aika tasaista kuten junan puksutus Aasian aroilla. Olen joitakin kirjojansa lukenut myös alkukielellä ja silloin niissä on hiukan enemmän väriä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieleen on tullut, että ehkä Donnerin kielen, siis ruotsin, jonkinlainen steriiliys johtuu siitä, että hän oli itse asiassa hyvin kaksikielinen ja puhui suomea lapsuudestaan lähtien. Esimerkiksi Kjell Westön kieli on luontevan idiomaattista ehkä johtuen siitä, että hänen vanhempansa ja sukunsa olivat Pohjanmaalta. Helsingin ruotsi on värittömämpää. Tietysti Donner oli lukenut määrättömästi kirjallisuutta ja kaikenlaista asiatekstiä ja se näkyy hänen asiaproosassaan, mutta elävä, luova kieliympäristö on tärkeä kirjailijalle.

      Poista
  3. Origo kirjoitti loistavan pakinan nimeltään "Sivullisena syntynyt", muistaakseni. Kuitenkin otsikko ilmaisi selvästi kirjoituksen kohteen. Näyttämönä oli julkinen käymälä, josta poistuessaan "sivullinen" pudotti nenäliinansa. Kirjoittaja nosti sen ylös ja totesi sen olevan kyynelistä märkä. Matti Kurjensaari oli siitä lähtien luokiteltu mielessäni mieheksi, joka puhuessaan todellisuudesta valehtelee. Niin toki tekevät useimmat meistä. Mutta tekikö Jouni Lompolo ahlqvistit?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä meidän ei pitäisi niin kiihkeästi anaysoida toisiamme. Itsemme tutkistelu saattaisi olla aikaa myöten hedelmällisempää.Silloin olisi mahdollisuus kehittyä.

      Poista
    2. Itseanalysoin hiukan varpaankynsiäni. Hyvät nyt, voi mennä itseanalyyttiseen löylyyn, ja vihtoa (vastalla), kritiikittömästi. Ehkä kiihkeästi, saa nyt nähdä.

      Poista
  4. Saako punaista limonadia tosiaan jostain vielä?
    (erään kaupparyhmittymän omalla tuotemerkillä kyllä taitaa olla myös punaista limpskaa, so. veriappelsiinin makuista, mutta eihän se ole sama asia...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etiketissä lukee yllättävästi Limonadi. Jos se ei kelpaa niin kaatakaapa jotain kampparia ja suutaa puteliin ja pankaa silmät kiinni tai tehkää omat etiketit senkin snobit.

      Kuka ihmeen kumma oikeen jaksaa tämmösiä täinkengitystöiden työsuojeluvalvojia?

      Poista
  5. Jälleen kerran hyvää analyysiä. Panee aina ajattelemaan.

    VastaaPoista
  6. Paavolainen kirjoittaa tavalla, jota on helppo ja mukava lukea. Hänen pari matkakirjaansa natsi-Saksan kuohunnan vuosista ovat arvokkaita aikalaiskuvauksia, sillä ne on kirjoitettu 1936 ja 1938 - eli ilman jälkiviisautta.

    VastaaPoista
  7. Kurjensaari ylisti jossain kirjassaan hänkin Aarre Simosen loistavaa älyä - ja samalla tietenkin myös omaansa. Hänen käyttämänsä kielikuva nimittäin kuului, että Simosen kanssa keskustellessa oli tunne kuin heittelisivät kaksistaan toisilleen lumipalloja muiden ihmisten pää yli.

    Tässä blogissa lukijan ongelmana ei niinkään harvoin tunne on, että lumipallot viuhuvat korkealla oman pään yläpuolella - ja, mikä sanomattakin selvää, pelkästään yhdensuuntaisesti. (Joku mainitsikin kommentissaan "kryptisyydestä”.)

    Lienee kuitenkin yletön toivomus, että päivän tekstin loppuun olisi kulloinkin liitetty lyhyt "Mitä se on" -kapitteli, olkoonkin että sillä keinoin lukija välttyisi aina huomenissa olemasta katumapäin?

    VastaaPoista
  8. Kemmpinen: .."Mies joka huomaa että hänen suuri rakkautensa on tavallinen muija vain. "...

    Tämä lause osuu aika pahasti. Jonkun kerran on käynyt juuri näin. Nimittäin ilmeisesti järkyttävässä testosteronihuumassa, jota ei itse kykene tajuamaan eikä ainakaan hallitsemaan, on tullut saatua unelmien naisesta omassa päässä sadunhohtoisen kuvan, joka särkyy jossain vaiheessa niin, että lumous menee aivan palasiksi. Kyllä se on jälkeenpäin vaikeata sopeutua uuteen tilanteeseen. Se vanha lumous kummitelee sittenkin päässä vielä aika pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Toipila! Seuraavan kerran, kun joku tulee persuttamaan sinua täällä, minä lupaan rientää paikalle sanomaan, että älkää häkittäkö häntä tässä avarassa maailmassa.

      Sinähän olet aito romantikko.

      Poista
  9. Josko vielä tämä sallittaisiin?

    Pitkän häiriköintini syyn pystyn nyt ilmaisemaan suhteellisen selvästi. Arviot kirjailijoiden keskinäisistä suhteista ja niiden vaikutuksista käsityksiin omasta ja menneestä ajasta johdatti minut vihdoinkin etsimääni maaliin. Siis.

    Looginen filosofia käyttää termejä 'todellisuus', 'maailma' ja 'fenomeeni' ristiriitaisesti. Todellisuuden kuvaajana esimerkiksi 'kilogramma' ei ole riippuvainen semantiikasta kuten kaikki kolme edellä mainitsemaani. Niitä ei voi mitenkään jäädyttää loogisiksi merkeiksi semantiikan lausumattomuuden takia. Oma järkeni kuitenkin sanoo, että olion on oltava ennen ilmiötä. Noin ajattelee myös osa akateemisesta väestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kausaalisuus on tunnustettu periaate luonnontieteissä eli syy esiintyy ajallisesti ensin ja sitten vasta tulee seuraus. Tätä periaatetta testataan jatkuvasti fysiikassa mutta toistaiseksi ei ole käsittääkseni havaittu mainittavia poikkeamia jotka voitaisiin ottaa vakavasti.

      Kirjallisuudesta puhuttaessa, kirjoittajalla on ratkaistavanaan kolmivaiheinen kronologisuus. Hän kuvaa todellista tapahtumaa joka on ollut ja hän arvioi sitä omana hetkenään ja kirjoittaessaan siitä joutuu miettimään miltä se näyttää lukijan silmin myöhempinä, kenties kaukaisina, aikoina.

      Poista
  10. Jörn Donnerilla oli hyvä kielitaju, ja jo nuorena hän herätti sillä huomiota. Alaikäisenä hän solmi ystävyyssuhteet Olof Lagercrantziin, Åke Runnqvistiin, Tomas Tranströmeriin ja Sven Lindqvistiin. Jörn oli suomenruotsalaisen modernistirunoilijapiirin ystävä ja mesenaatti. Kriitikkona hänen foorumeitaan olivat Bonniers Litterära Magasin ja kultakauden Dagens Nyheter. Debatissa hän oli aina elementissään.

    Donner oli latinisti, ja se korosti lapidaarisuuden taipumusta. Toisaalta hän oli germanisti, ja yhdistelmä rikasti sanavarastoa.

    Kriitikkona Donner kuului niihin, jotka näkivät Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan arvon heti. Hän teki arvokasta työtä suomalaisen kirjallisuuden esittelijänä Ruotsissa.

    Minulla on Jerker A. Erikssonilta peritty kappale Jörnin kirjasta Sagt och gjort, ja siinä on omistuskirjoitus "Min huvud-värk".

    Hyviä kirjoja ovat myös I min fars fotspår ja Diktonius. Mammutissa on mahtavia jaksoja ja yksittäisiä väläyksiä, mutta onhan se epäkirja. Oma suosikkini on 16 volyymia sisältävä antologiaboksi Den finlandssvenska dikten, jossa Donner oli toimittaja-mesenaatti. Henkeäsalpaava on Airi Forssellin Åbo Akademis bibliotekille laatima Jörn Donners bibliografi 1948-2006. Donnerin laaja kirjeenvaihto on Åbo Akademin Brevsam-kokoelmassa digitoituna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Donnerista olisi pitänyt tulla kirjallisuudentutkija, professori, kun hän kirjoitti siitä niin oivaltavasti jo nuorella iällä. Diktonius oli oikein lukuelämys. Mutta nuorelle miehelle avautui monia muita kiehtovampia elämänaloja, ja tulihan siitä rikas kokonaisuus, kokonaistaideteos.

      Poista
    2. Eikä pidä unohtaa Donnerin filmiuraa. Hän lienee edelleen ainoa joa on saanut Oscarin työstään. Hän oli monessa mukana ja halusi etsiä ja selvittää asioita. Donnerin kirjoituksissa, vaikka omakohtaisia usein olivatkin, eivät olleet minä-minä-minä-kirjoituksia. Jos hetkittäin olivatkin, niin omien sivallusten säestäminä. Hän laittoi itsensä peliin.

      Poista
    3. Oskarin, että niin huono?

      Poista
  11. Ajautuvatko alkoholismiin keskimääräistä helpommin sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat paljastuksia aikalaisistaan, kuin sellaiset kirjailijat, joiden luomilla henkilöhahmoilla ei ole aivan suoraa vastinetta elävässä elämässä?

    VastaaPoista
  12. Ja vihonviimeinen.
    Kun syön yksinäni yöpalaksi yksiössäni Kivikylän herkullisen llhapullan, laskeutuuko vatsaani lihapullan ilmiö, vai 'das Ding an sich'?
    Hyvää yötä.

    VastaaPoista
  13. Donnerilla oli tavattoman huono editointikyky. Uusi Maammekirja ansaitsee kuitenkin arvostuksen siitä, että vain muutamia vuosia Kurjensaaren Päivän Sanomiin osallistumisensa jälkeen, ja jokseenkin heti Tannerin kuoleman jälkeen, Donner kirjoitti täydellisen arvostavan tulkinnan Tannerista. Hän muuten vaati siinä kirjassa Suomen liittymistä EEC:hen, vuonna 1967.

    VastaaPoista
  14. Tulenkantajien (kuten Paavolaisen ja Kurjensaaren), suomenruotsalaisen älymystön ja elokuvakulttuurissa Projektion merkitys on mielestäni siinä, että he toimivat avaramman Suomen puolesta ensimmäisen tasavallan kaudella. Donner oli kaikkien näiden kolmen virtauksen jatkaja / edustaja koko ikänsä.

    Kansallisen heräämisen kaudella, itsenäistymiseen saakka, Suomella oli kuuma linja maailmankulttuurin valtavirtaan. Ateneumin Albert Edelfelt -näyttely on upea todistus tästä.

    Sotien välillä Suomi muuttui provinsiaaliseksi. Esimerkiksi modernin kirjallisuuden pääteokset ja amerikkalainen nykykirjallisuus saatiin suomeksi vasta sotien jälkeen.

    Tulisielut ovat harvinaisia, ja Olavi Paavolainen oli sellainen. Samoin Alvar Aalto (mm. Projektion puheenjohtaja) ja Jörn Donner.

    Matti Kurjensaari oli kai se, joka mynttäsi käsitteet "ensimmäinen ja toinen tasavalta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomi on uudelleen maatiaistumassa tekojenkkiläksi.

      Poista
    2. Käännösten puuttuminen johtui pääosin siitä että kouluissa ei juuri englannin kieltä luettu eikä sitä muutenkaan juuri harrastettu. Tärkein kieli lukioissa lienee ollut latina ja sen jälkeen ruotsi ja saksa. Tsaarinajalla venäjä tuli pakolliseksi lyseoissa mutta siitä osattiin lusmuta taitavasti. Ei siis ollut riittävästi osaavia kääntäjiä ja anglosaksinen kulttuurikaan ei ollut kovin hyvin tunnettua. Toinen maailmansota ja olympialaiset 1952 muuttivat kaiken kyhyessä ajassa.

      Poista
    3. Nyt taas ei osata kuin englantia. Näkökulmamme maailmaan on siis taas varsin kapea.

      Poista
  15. Jörn Donner oli myös yksi heistä, jotka julistautuivat neuvostovastaisiksi. Elokuvassaan Perkele! (1970) hän dokumentoi SMP:n jytkyn eduskuntavaaleissa. Vasemmisto joutui noissa vaaleissa pysyvään alamäkeen, josta se ei milloinkaan toipunut. Karjalan evakkojen pää-äänenkannattaja SMP profiloitui Kekkosen ulkopolitiikan päävastustajaksi ja myös neuvostovastaiseksi. Se olikin ainoa yhtymäkohta Donnerin ja Vennamon välillä. Vennamosta on Perkele!-elokuvassa mielenkiintoinen haastattelu. Suomessa oli myös vielä stalinisteja eli maolaiset, jotka tuomitsivat Neuvostoliiton ja Suomen muun vasemmiston, koska ne olivat tuominneet Stalinin rikokset. Kiina ja Neuvostoliitto olivat sotatilassa Ussurijoella.

    VastaaPoista
  16. Onko Kemppinen uskonsuunta, kaiken saaneiden kaljupäitten kiitorata vai paradiso vailla vertaa. Pyhinä ja ruhtinaina professorit, lääkärit ja tuomitsijat. Tuomittavina kansa ja demokraatit. Kertomus lääkäristä, joka päätyy itse johtamaansa mielisairaalan ja joutuu siellä jatkuvasti entisen renkinsä mukiloimaksi.

    VastaaPoista
  17. Pipi pieni ja kaarle suuri. Kunpi onpi parenpi. Eurooppa-aatteessa ja muuten vaan.

    VastaaPoista
  18. Minä jotenkin aina mielessäni niputan Paavolaisen ja George Orwellin samaan karsinaan, vaikka poliittisesti ja aihepiiriltään he erosivatkin toisistaan.

    Synkkää yksinpuhelua on syytetty jälkiviisaudesta. Siinä on kuitenkin selvä halu kertoa sodasta tuoreeltaan myös sitä mitä lukijat eivät halunneet lukea, toisin kuin vaikka Linnan romaani joka sortuu välillä lähes sotilasfarssiksi ja kertoo juuri ne asiat joita mukana ollut väki halusi muistaa.

    VastaaPoista
  19. En ole varsinaisesti eri mieltä Synkästä yksinpuhelusta, mutta lukutaitoinen ei voi kuvitella, että Tuntematon sotilas kertoi sodasta sen, minkä kaikki halusivat lukea. Ei voi, ei edes alustavasti lukutaitoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhtä tai kahta totuutta ei kirjallisuuden tai kirjailijoiden suhteen ole olemassa. Lyhyissä kommenteissa voimme huitaista jotain ihan vain sanoaksemme jotain vaikka kyseessä olisi kirjailijan koko tuskainen elämäntyö tuhansine kirjojen sivuineen.

      Minäkin siis vain yritän huitaista kommentinpätkän aamupuuroa syödessäni ja katsellessani kun mökinikkunan takana peukaloinen perheineen kiipeilee halkopinon syrjällä. Silti osaan asettua paremmin tuon pikkuisen pystypyrstön huolehtimiseen jälkikasvunsa hyvinvoinnista ja elämään opettamiseen kuin yhdenkään lukemani tuhannen sivun tunnettuun kirjailijaan ja hänen mielenmaisemaansa. Saatika vakavissani olisin kun sanon mitä sanon niistä. Kuhan vuan huitaisen -jotain.

      Ajatuksenikin pomppivat kuin nuo pikkuiset pyrstökkäät tuolla pihalla. Ihan tunnen hassuksi itseni, kun vakavissani yritän sanoja tunnetun blogistin blogiin kommentiksi vääntää; nuo siivekkäät tuolla ovat paljon mielenkiintoisempia.

      Se on melkein kirjan kuin kirjan (kirjailijan) kohdalla niin, että viehtyminen, kiintyminen, lukukokemuksen järisyttävyys jne. riippuu lukijan iästä, lukukokemuksesta, kypsyydestä, historiatietoisuudesta, aivojen luontaisesta kapasiteetista jne. jne. jne. miten kuhunkin luettavaansa tykästyy.

      Teksti, johon 16 tai 20 tai 30 vuotiaana on hullaantunut tuntuu 64 vuotiaana kuin ABC-kirjan avaisi (en tarkoita ko. huoltamon pizzalistaa..., tai mikseipä niinkin).

      Omalla kohdallani jotain tiettyä historiallista ajankohtaa kuvaava dokumenttikirjallisuus tuntuu relevantilta luettavalta iästä riippumatta. Esimerkiksi holokaustikirjallisuus kun luettavana olevassa kirjassa faktat ovat kohdillaan ja paljon tietoa siitä, kuinka moinen hirvittävyys oli mahdollista toteutua. Se antaa nimittäin vertailukohtaa nykyiseen ilmapiiriin, jossa alkaa olla viitteitä ihmisen kykenevyyteen myös toistaa nuo samat hirvittävyydet vaikka kirjaimellisesti olisi keskityttävä maan palamisen ja vedenpaisumusten ehkäisyyn (ilmastonmuutos). Lajimme luonteeseenhan kuuluu, että mukavempaa on katsella, kun naapurin turvasta veri lentää, kerrostalot sortuvat ja tulipätsit reihuvat kranaatin tai ohjuksen osuessa kuin että jossain tylsät tulvat infraa särkevät tai jossain kaukana muutama saarivaltio palaa...

      Venäjän Suuren Isänmaallisen Teurastussodan riehuessa ja kun sitä näytetään reaaliajassa kaikkien katsella, tämän viehtymyksen huomaa varsinkin ammattisotilaiden ja muiden sotakiihkoilijoiden huudahtelusta esim. twitterissä.., anteeksi X-palvelussa.

      Väinö Linnaa en ole uusintalukenut Pohjantähden alla ja Tuntemattoman luennan jälkeen ja siitä on vierähtänyt jo pitempi tovi (50-60 v). Ehkä rokotevaikutus oli eliniän kestävää. Siihen lie taasen vaikuttanut omien sukujen tarinoiden tietynlainen yhteensopivuus luettuun tekstiin. Mm. isän sotakokemukset vaikka ei niistä paljoa teknisesti yhteensopivaa rintamaoloihin verrattuna ollut. Huumori, vehnästelyt ja yleensäkin kaverisuhteet kuitenkin eniten.

      VEK

      Poista