10. elokuuta 2023

Orwell


Jatkan kommentoijan ajatusta. Hän sanoi, että Olavi Paavolaisesta tulee hänellä mieleen George Orwell, syystä tai toisesta.

Huomautuksen tausta on kylmä sota eli 1946 - 1992. Tausta on siis USA ja sen hyvä ystävä UK (Englanti jne.) vastaan Neuvostoliitto ja sen enemmän tai vähemmän hyvät ystävät. 

Minun huomautukseni on, että Paavolainen oli kirjoittanut muutakin kuin “Synkän yksinpuhelun” ja Orwell muutakin kuin “Eläinten vallankumouksen” ja “Vuonna 1984”. Vuonna 1950 Paavolainen oli vaiennut ja Orwell kuoli.

Ymmärrän täysin ajatuksen mutta luulen, että tämän blogin lukijat eivät vahingoitu pienestä lisäyksestä.

Aikakauden “nimet” valikoituvat hyvin oudosti. Luulen että kirjoittamisen korkea taso vaikuttaa asiaan ja että teknisillä seikoilla, kuten tekstien laajuudella, on myös suuri vaikutus.

Esimerkiksi Ranskassa palvottu Sartre on jo unohtunut. Hänen merkittävimmät tekstinsä olivat näytelmiä ja romaani ja esseet ikäviä; Camusin kirjoittaminen on ikuinen esikuva kenelle vain, mutta hän pani lukijansa hyvin lujille. Saksassa Grass kirjoitti liian laajoja romaaneita ja Böll piilotti usein asiansa pelehtimiseen.

Paavolainen ja Orwell ovat siis ikään kuin ne kaksi, eurooppalainen ja suomalainen lipunkantaja.

Ehkä - ja heidän tekstinsä ja ajatuksensa olivat äärimmäisen jyrkästi toistensa vastakohtia. Paavolainen oli nykyajan etsijä, mutta hänellä ei ollut kulloiseenkaan nykyaikaan sen enempää sanottavaa. “Suursiivouksessa” hän ajoi sisään kavereittensa haukkumisen, mikä kyllä oli aiheellista.

Orwell kirjoitti itse, että viimeistään vuodesta 1936 aivan kaikki hänen kirjoituksensa, joka ainoa rivi, olivat poliittisia. Kirjailijan tehtävä oli hänelle löytää yhä parempia keinoja vastustaa yksinvaltaisuutta eli autoritarisuutta eli totalitaarisuutta. Viimeinen sysäys oli Espanjan sisällissota, johon hän osallistui Kataloniassa, ja näki, miten itsevaltaiset Hitler, Stalin ja Mussoliini syöttivät omia katalia puuhiaan muka aatteina ihmisille, ja ihmiset kärsivät ja kuolivat.

Hän katsoi, kun Moskovan kommunistit ampuivat spanjan kommunisteja kiväärillä selkään, ja Francon miehet istuivat ja panivat tupakaksi. Saatti silkkitupsu heilahdella suikan nokassa.

Neuvostoliitto, Saksa ja Italia siis sekaantuivat sisällissotaan tavalla jonka muisto on espanjalaisen Picasson taulu “Guernica”, kun taas esimerkiksi Ranska, Englanti ja Yhdysvallat vetäytyivät kuviosta ja valehtelivat, ettei niillä muka ollut halua puuttua “toisten asioihin”. Picasso liittyi sodan jälkeen kommunistipuolueeseen ja sain parin vuoden kuluttua kuulla edustavansa amerikkalaisperäistä, löyhkäävää rappiotaidetta. Samoin kuin Matisse.

Tuo essee “Kun ammuin norsun” on journalistisen selkeä kertomus,  joka muuttuu faabeliksi. Se on vertauskuvallinen satu ihmisten hallitsemisesta.

Vain lukemalla , mitä nämä kaksi ovat kirjoittaneet, näkee suuren kuvion. Jo Orwellin muistelma hienosta poikakoulusta, suomeksi nimellä “Armas aika”, sisältää kaiken hänelle oleellisen, ja jauhaa silpuksi englantia puhuvien vaistomaisen tavan pitää omaa menneisyyttään kaikkea muuta etevämpänä, ja mieltymyksiään epätavalisen mielyttävinä. Siksi heillä olisi jonkin väitetyn lggiikan mukaan oikeus määrätä toisten elämästä. Ja tietysti kuolemasta.

Orwell kuvasi omaa maailmaansa vähemmän tunnetussa kirjassaan “Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa”, jossa hän kertoo rauhallisesti muistojaan muun muassa hienojen hotellien keittiöistä, tiskaajan näkökulmasta, ja englantilaisuuden julmuudesta niitä kohtaan, jotka loukkaavat yleistä säädyllisyyttä olemalla rahattomia. Hän tavallaan kiteytti sen, minkä kuvaamiseen Charles Dickens oli käyttänyt tuhansia sivuja, kun aika oli vielä toinen.

Orwell kuvasi, toisin kuin Paavolainen, ihmisiä. Esimerkiksi siellä Pariisissa notkui todella mielenkiintoisia ihmisiä vaikka millaisista maista. Luulen hänen oppineen juuri Dickensiltä, että joukossa on aina myös joku Uriah Heep, kumarteleva teeskentelijä, joka sommittelee ja suorittaa tihutöitä iskemällä toisten ihmisten heikkouksiin. Etsiessän jotain todella ihmismäistä hän päätyi “Eläinten vallankumouksessa” sikoihin.

Neljä johtavaa kustantajaa kieltäytyi julkaisemasta tällaista kirjaa ja mm. T.S. Eliot luennoi hylkäävässä kirjeessään kirjoittajalle. Toinen maailmansota oli vasta päättymäisillään. Vuosi oli siis 1945. (Orwell halusi kuvata vuotta 1917 mutta tuli kuvanneeksi meneillään ollutta vuotta ja vuosikymmeniä siitä eteenpäin.)

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.


27 kommenttia:

  1. Toiset eläimet ovat saaliseläimiä ja toiset ovat saalistajia.

    Saalistajat pysyvät hengissä vain tappamalla saaliseläimiä ja syömällä niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama päteee ihmisiin. Toiset saalistavat kaikkea mitä muut ihmiset ovat saaneet aikaan ja pyrkivät nappaamaan ne kirkkaassa päivänvalossa. Sillä rintamalla esiintyy mitä erilaisinta saalistusta.

      Poista
    2. Ihminen on loiseläin. Sitä kaunistellaan sanaksi "toisenvarainen" koska emme yhteytä mutta niin se on (biologi tunnusti). Ihminen on myös apina ja Homo. Tieteellisesti.
      (Tavalla, tavoitteella ja yhteyksillä sitten ratkaistaan oikeudessa miten faktoillakin voidaan loukata rasistisesti. Faktallakin voi loukata kuten lihavat ja anorektikot tietää). Uskoviahan loukkaa jo se fakta että "ollaan apinoita aiemmista apinoista".

      M

      Poista
  2. Minulla on outo tunne siitä, että niin moni haluaa omistaa Orwellin.

    Hänellä on kannattajia kaikkien ideologisten ismien piireissä, mikä mielestäni ei oikein sovi siihen perussanomaan, joka ihan eksplikoitunakin löytyy "1984":sta. Tämä perussanoma on se, ettei totalitarismi ole minkään nimenomaisen ismin ominaisuus, vaan yhteisöllinen taantumailmiö, joka nimenomaan voi toteutua ihan minkänimisen aatteen kulisseissa tahansa.

    Kysymys on järjestelmän jäykistymiestä ja ajattelun muuttumisesta tunnustukselliseksi. Lopulta on kysymys raa'asta vallasta sen kaikkein alkukantaisimmassa muodossaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kemppisläiset poliittisena uskonlahkona.

      Poista
    2. Oikkoselta hyvä, oivaltava kommentti. Voi tosin aiheuttaa suuttumuksensekaista tunnetta niissä, joiden mielestä Orwellin kirjan (ja kirjojen) ainoa mahdollinen kärki osoittaa Neuvostoliittoon.

      Poista
    3. Eivät ainakaan blogin kommentoijat muodosta mitään uskonlahkoa, niin sekalaista joukkoa kun ovat. Eikä mitenkään Kemppinen itsekään.

      Poista
    4. Aate johon toiminta ja toimimattomuus perusttu on aina sama, mutta painotukset ovat erilaisia.

      Joskus pystytetään vankileirejä, joskus gettomaisia lähiöitä.

      Lopputulos on epäonnistunut yritys hallita toisia ihmisiä.

      Samoin pyrkimys saada irti luonnonvaroiltaan rajoitetulta planeetalta rajoittamaton voitto.

      .

      Poista
  3. Voi olla, että sadan vuoden kuluttua T. S. Eliot ja Kalevi Sorsa muistetaan lähinnä siitä, mitä teoksia he kustannustoimittajina hylkäsivät.

    VastaaPoista
  4. "Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa" on ollut lempikirjojani vuosikymmenestä toiseen. Erityisen hykerryttävä on loistohotellin ruokahissin kuiluun pudonneen kanapaistin tapaus.

    Orwell kirjoitti myös mainion esseen teen valmistuksesta (A Nice Cup of Tea, 1946). Parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen päässee noudattamalla Orwellin yhtätoista "kultaista sääntöä". Viidennessä tähdennetään, että teen on oltava vahvaa, mutta teelehtien nielemistä on turha pelätä.

    Myöhemmin Douglas Adams implikoi aiheesta oman versionsa "Linnunradan käsikirjassa liftareille". Siinä aikaansaatu juoma on aina yhtä huonoa, tutkittiinpa asiakkaan makumieltymykset ja -nystyrät miten tarkkaan tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajankohtainen on vain Harry Martinson ja Aniara.

      Poista
    2. Mitä Adamsiin tulee, kirjassa Restaurant at the End of Universe kerrotaan, kuinka täydellisen teen valmistus sittenkin onnistuu. Vaikka se kaataakin avaruusaluksen tietojärjetelmän joksikin aikaa.

      Onnistuu, koska tee eri konnotaatioineen, ilmenemisineen, kulttuureineen ja kaikkineen tajutaan laajasti.

      Muistutamme lisäksi, että syntyvään nuoreen Suomeen lähetetty brittiläinen syöksyveneryhmä, kesällä 1919, teki lakon Suomeen lähtevällä laivalla, koska tarjottiin kahvia eikä teetä. Maidolla. Saatuaan teetä he saapuivat Koivistolle ja upottivat Kronstadtissa muutamia aluksia. Alueesta vastannut Josif "Stalin" ei koskaan unohtanut asiaa.

      Poista
  5. Oliko rasismi Orwellin tuotannossa esillä? Hänhän - Blairina siis - oli syntynyt Intiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On esillä. Orwell ei sitä harjoita, vaan kritisoi. Lue "Kun ammuin norsun" sekä kertomus teloituksesta.

      Poista
  6. Tällainen kirjoitus on syy siihen, miksi olen jo vuosia pyörinyt Kemppilän nurkissa. On niitä tietysti muitakin, mm. erinomaisia kommentteja.

    Kuten vaikkapa nyt Seppo O:n näkemys Orwellista. Tästä yhteisöllisestä taantumisesta kertoo sekin, miten meilläkin uuskieli, kielletyt sanat ja ajatusrikokset ovat jo valtavirtaa. Ja juuri kun vastaavasta ilmiöstä eli sisäisestä suomettumisesta päästiin.

    Onhan se surullista, mutta inhimillistä. Ihminen kun on laumaeläin.

    VastaaPoista
  7. "Vapaus on vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään, kaikki muu seuraa mukana". Näin päättelee totuusministeriön virkamies Winston Smith tunnetussa lauseessaan Georg Orwellin (oik. Eric Blair) romaanissa "Vuonna 1984". Teos ilmestyi kesäkuussa 1949, vain seitsemän kuukautta ennen hänen kuolemaansa.
    Kirja kuvaa painajaista nimeltä ymmärryksen hämärtyminen, ja lopulta totuusviraston Winston Smith piirtää aivan kuin huomaamattaan pölyiseen pöydänpintaan "2 + 2 = 5". Ihmisen sisimpää on päästy kovertamaan, muovaamaan mielen sisäistä totuutta. Raja totuuden ja epätotuuden välillä on sutattu siinä määrin, että ero on liudentunut. Sitten käy näin:
    teoksen alkuperäispainoksesta poiketen maaliskuussa 1950 julkaistussa 2. painoksessa summa eli numero 5 on pudonnut pois. On vain tyhjä lyöntiväli. Onko "totuusministeriö" epäonnistunut?, vai mistä on kysymys? Istuuko Winston aidalla?

    Asia on jäänyt mysterioksi, sitä on sanottu ihan "normaaliksi painovirheeksi". Tahattomaksi? Kas, että sattuikin juuri tuohon kohtaan. Sen jälkeen tämä "painovirhe" seurasi vuosikymmeniä eri käännöksissä ja painoksissa, niin myös Suomessa (Raija Mattila, suom. 1999). Vasta "juhlavuoden 1984" jälkeen "puuttuva vitonen" palautettin brittiläisiin painosversioihin. Mutta, kas vain, Yhdysvalloissa tämä kohta on ollut levityksessä alkuperäismuodossaan: 2 + 2 = 5. - Monen mielestä numeron puuttuminen on lohdullisempi vaihtoehto kuin "ohjattu" 5; välilyönti todistaisi, ettei virkamies Winston ole varauksitta alistunut Isoveljelle. "1984" -elokuvaversiossa ohjaaja Michael Redford (1984) on päätynyt tietoisesti tähän "toiveita antavaan" versioon, jossa kohta on tyhjä. - Mitä huomaammekaan: Orwellilla yksi näppäimen painallus vaikuttaa lähes ratkaisevasti koko teoksen tulkintaan, siis sen tarkoitteeseen!

    VastaaPoista
  8. Orwell aloitti kirjansa 1984 kirjoittamisen vuonna 1945 ja sai sen valmiiksi 1948 (se ilmestyi seuraavana vuonna). Kirjan nimi saatiin yksinkertaisesti vaihtamalla vuoden 1948 kaksi viimeistä numeroa. Vaikka siinä olikin joitain futuristisia elementtejä, sanelukirjoitin esim, ympäristö oli paljolti vuodelta 1948::hissit eivät toimi, gini ja tupakka olivat kehnoja.
    Orwell kuoli 1950 joten tekijänoikeudet ovat vapautuneet. Jostain syystä Gutenberg.org ei näytä sisältävän Orwellin kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Australian Gutenbergissä on hyvin Orwellia. Myös kanadalaisilla sivustoilla on joitain kirjailijoita paremmin saatavilla kuin pää-Gutenbergissä.

      Suosittelen myös Churchillistä ja Orwellista kirjoitettua kaksoiselämäkertaa. ( Thomas E. Ricks: "Churchill and Orwell: The Fight for Freedom")

      Poista
    2. Legenda kirjan nimen synnystä lienee vain Orwellin amerikkalaisen kustantajan huulenheittoa. Todellinen syntyhistoria on jäänyt hämärän peittoon; Orwellin itsensä käyttämä työnimi romaanilleen oli The Last Man in Europe.

      Brittiläinen elämäkerturi D.J. Taylor on kirjoittanut Orwellista jo kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 2003 (Orwell: The Life) ja toisen kerran tänä vuonna täydennettynä laitoksena (Orwell: The New Life).

      Taylor käy seikkaperäisesti läpi paitsi Orwellin henkilöhistoriaa myös tämän kirjojen, lehtikirjoitusten jne. syntyprosessit. Säilyneiden muistivihkojen perusteella hän ajoittaa ainakin monen 1984-teoksesta tutun idean ja teeman ajoittuvan ulottuvan paljon kauemmas kuin vuoteen 1945. Kirjoittaminen edistyi kuitenkin tuskallisen hitaasti: loppuvuonna 1945 valmiina oli vasta muutamia sivuja ja kesti vielä kaksi vuotta lisää ennenkuin kirjan ensimmäinenkään raakaversio valmistui.

      Poista
    3. Viikko sitten FT Weekendissä oli Jason Hardingin mielenkiintoinen essee George Orwellista kahden uuden kirjan pohjalta: tuo D. J. Taylorin Orwell: The New Life ja Anna Funderin Wifedom: Mrs. Orwell's Invisible Life. Eileen Orwell oli Georgen kallisarvoinen työtoveri. Uudessa elämäkerrassa pohditaan suvun vaurauden taustaa Länsi-Intian orjaplantaaseilla ja Intian oopiumkaupassa. Georgelle tämä oli raskas moraalinen taakka.

      https://www.ft.com/content/2bac2002-b9bd-4185-8283-2545e36d78d1

      Poista
    4. Viikon takainen FT Weekend on yhä myynnissä Suomessa, koska uusi numero tulee meille vasta tiistaina.

      Poista
    5. Molempia uusia kirjoja on käsitelty oikeastaan kaikissa mainittavissa brittilehdissä. Sellainenkin teoria on olemassa, että otsikko "1984" on esiintynyt ensin jossain Eileenin omassa kirjoituksessa. Jotkut muuten haluavat korostaa, että vuoden 1948 kirjan nimeen ei alun perin kuulunut numeroita. Se oli "Nineteen Eighty-four".

      Poista
  9. Ad Omnia: Orwellin koko tuotanto on verkossa. Katso Wikipedia, engl., lajan kirjoituksen lopussa "External links" eri vaihtoehdoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, helpointa lienee törmätä tähän:
      https://www.george-orwell.org/

      Poista
  10. @Kemppinen: Teit muutama vuosi sitten rikosilmoituksen blogisi kommentoijista. Onko päätös jo tullut? Millainen päätös se oli?

    VastaaPoista
  11. Kylmän sodan päätyttyä oli sellainen vaihe, että Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma tuntui ennustaneen tulevaisuutta paremmin. Nyt George Orwellin isoveliennustus on ajankohtaisempi. Nykyisen valvontayhteiskuntaan verrattuna aikaisemmat yritelmät olivat lastentarhatasoa.

    VastaaPoista
  12. Miten arvioisitte Orwellin kirjoista tehtyjä piirrosfilmejä?

    VastaaPoista