11. maaliskuuta 2022

Ryijy


 

Tämän ryijyn kopion olen näyttänyt ennenkin. Se on äitini vuonna 1953 tekemä. Mallina oli hänen Elli-äitinsä suvun ryijy vuodelta 1803. Tuo tapa ja taito oli Satakunnassa, tässä tapauksessa Tyrvään seudulla. Se alkuperäinen on tallella mutta aivan murentunut. Tämä kopio on hyvässä tallessa. Selvitimme veljeni kanssa aivan hiljan, miten sellainen pestään tai puhdistetaan. Ei pestä. Kaikkein paras keino on käyttää tällaista talvea ja levitellä ryijy vähäksi aikaa juuri sataneelle lumelle, joka on syytä pyyhkiä hyviin varovasti pois ennen kuin kudos tuodaan sisään.

 

Alla on ikonostaasi, jonka pääosa on edelleen äidillä palvelutalossa.

 

Todellisuus ei ole sellaisenaan sitä eikä tätä. Suvussamme todellisuus rakennettuna ja mielellään itse rakennettuna on tapa. Taata teki taloja. Äiti teki neuleita, joita on huolellisesti säilytettynä varmaan tuhat, pannulapuista iltapukuihin. Kirjoitan tämän muistuttaakseni itseäni, että ne olisi nyt hetki toimittaa Jyväskylään käsityömuseoon, jonka ihmiset kävivät katsomassa niitä ja ihastuivat kovastikin. Mutta sitten museoon tuli putkiremontti ja sitten tuli pandemia ja sitten ties mitä.

 

Tulkitsen että tuollainen kuvakudos on tekijänsä kertomus tulevaisuudesta. Taulu olisi nykyisyyttä ja suuri osa taiteesta menneisyyttä.

 

Noitarumpu auttaa psykoosiin pääsemiseen. Roomalaiset näkivät tulevia tapahtumia lintujen lennosta ja teurastetun eläimen maksan muodoista. Hyvin vanhaa kantaa ovat oraakkeliluut, joita lienee käytetty paljon. Kiinassa paistettiin kilpikonnia, joiden lohkeilevasta kuoresta luettiin ikään kuin kirjaimia eli siis tietoja siitä, mitä on tapahtuva.

 

Tapa ennustaa tähdistä on niin tunnettu, että se on moneen kertaan unohdettu. Horoskoopin lukijat eivät löydä Vesimiestä, joka on Pegasuksen alla Kotkan itäpuolella. Vaikka olisi Skepsis r.y.:n jäsen, on voinut syntyä onnellisten tähtien alla. Niin sanotaan. Minulle on epätietoista, mitä ne onnelliset tähdet ovat ja mihin päin avaruutta Zweig tähyili tutkiessaan Ihmiskunnan tähtihetkiä.

 

On muitakin tulkintateitä. Isäni mainitsi tastelulentäjien taikauskosta, jota tietenkin pidettiin vitsinä. Oli oltava kaulassa ohut huivi, mielelään tytöltä saatu. Minulla on hänestä valokuva pakkolaskun jälkeen. Asu ei ole kovin upseerimainen. Verkkarihousut, Friitalan lyhyt nahkatakki ja tosiaan se huivi.

 

Jopa Roope Ankalla on onnenraha. Sitäkin Karhukopla vaanii. Onnenrahojen kanssa voi nykyisin olla vähän niin ja näin. Kun lapset kysyivät minulta hiljan kolikkoa, ei minulla ollut. Ei tosin ollut seteliäkään.

 

Mutta juuri lapset ovat nyt palauttaneet mieleeni onnenesineet. Tietenkin mianonta vie myös alle kouluikäisiä, joten yksisarvinen pitää olla. Mutta hupaisaa, että keppihevonen on tullut takaisin tuossa muodossa. Leluilla on arvojärjestys, ja on hyvin tärkeää, kenen mikäkin lelu on.

 

Ja tunnen, nimiä mainitsematta, arvostelukykyisiä naisia, jotka vaalivat aarteena 60 vuoden takaista nukkea. Kauheaa kyllä, tätä kirjoittaessani muistin yhden Ritvan, joka antoi räsynukelle piiskaa.

 

Nukke oli ollut tuhma.

19 kommenttia:

  1. Kaapissani on anopin hyvin vanha nukke, mutta kaunis, vartalo kokonaan valkoista nahkaa ja puku kuin vallasnaisen juhlapuku joskus 1800-luvulla. Se pitäisi vain entisöidä, viedä nukketohtorille, että pääsisi esiin kaapista.

    Maaginen satueläin yksisarvinen sopii hyvin tyttöjen leikkeihin. Eilen luin Rilken runoja, ja siellä oli myös Yksisarvinen, Das Einhorn. Liisa Enwaldin suomennos oli todella kaunis, vaikka nouseva viisijambinen säerytmi ja riimi olivat varmasti rajoittaneet sanavalintaa; vieressä alkuteksti vertailtavana.

    Tennessee Williamsin "Lasisessa eläintarhassa" hauraalla tytöllä on eläinkokoelmassaan myös yksisarvinen, ja sen sulhanen pudottaa ja särkee. Käy monenlaisesta symbolista.

    Sisareni oli myös taitava käsistään. Yhtä villalangasta neulottua pikkumustaa olen pitänyt yhden miniäni kanssa vuorotellen! Nyt olen kyllä jättänyt sen hänelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina ihmetellyt miksei runokäännöksissä aina ole alkuperäisiä vieressä. Erinomainen poikkeus on Aale Tynnin Tuhat laulujen vuotta.

      Muistan ällistykseni nuorena, hyvin nuorena, kun huomasin kerran, että jonkun runoilijan alkuperäisiä mitallisia ja loppusointuisia runoja olikin käännetty suomeksi mitattomina ja ilman loppusointuja - modernisoitu toisin sanoen. Tunsin itseni huijatuksi.

      Ja suomi kun on kieli, jossa loppusoinnittelu sen taipuisuuden ansiosta on ehkä maailman helpointa ja luontevinta.

      Poista
    2. Kansakoulussa virkkasin yötä myöten tummansinistä pölyrättiä Liisa Enwaldin äidin luokalla. Tuli niin muotopuoli, että äitikin nauroi.
      Vielä on tallessa ensimmäiseltä luokalta turkoosi vohvelikankainen ruokaliina. Sen reunoja kehystävät punaiset ja valkoiset lankapujotelmat.
      Siihenpä ne elämäni tekstiilityöt jäivätkin. Saatanan ämmiksi taisi Kalle Holmberg kutsua opettajia, jotka näillä koulupoikia vaivasivat.

      Poista
    3. Tynnin käännökset ovat kyllä aika kehnoja, mutta koska ne on julkaistu, ei kukaan koskaan enää kustanna parempaakaan.
      Elina Vaaran mitaton Jumalainen Näytelmä maistuu minulle kylllä parermmalta kuin Leinon mitallinen.

      Poista
    4. Nykyajan kaupallistetussa ja karkkivärisessä yksisarvisessa ei kyllä ole jäljellä enää paljoakaan maagista - ellei sitten sen maaginen suosio.

      Suosiota lienee osaltaan kasvattanut myös globaali LGBT-yhteisö, joka on antanut yksisarviselle ihan omanlaisiaan merkityksiä. Niistä keppareilla ratsastavat pienet tytöt (tai pojat) eivät oletettavasti vielä tiedä mitään.

      Poista
    5. Toinen kaksosista ei millään oppinut virkkaamaan, kun oli vasenkätinen eikä opettaja ollut osannut neuvoa, miten se menee. Minä sitten ajattelin häntä opettaa mutta en myöskään osannut, lisäksi poika oli täysi teoreetikko ja avuton käytännön hommissa. Lopulta olimme molemmat niin tuskastuneita, että virkkaus lensi nurkkaan. Kaksosveli oli sitten käynyt salaa virkkaamassa lapun valmiiksi, ei kestänyt katsella sellaista ähräämistä. Seiska kuitenkin jäi pilaamaan todistusta - siinäkin liikaa.

      Siitä nukesta tulikin nyt mieleeni, että se oli varmaan Pietarista, jossa anoppi oli käynyt syntymässä. Hänen isänsä oli siellä menestynyt kultaseppänä, oli oikein "hovleverantör", mutta oli kuollut aika nuorena, ja leski oli palannut Helsinkiin viiden lapsensa kanssa. Omaisuutta oli kai ehtinyt kertyä hieman, kun hän koulutti kaikki lapsensa, sen nuorimman tytönkin, mutta vain opettajaksi, pojilla oli korkeampi tutkinto.

      Poista
    6. Tynnin käännöksiä on toki moitittu - mutta idea onkin siinä, että se alkuperäinen runo on vieressä. Voi itse verrata.

      Vähän kauhulla odotan Alastalon salin saksannosta, sillä ei sitä voi kääntää, koska se elää suomen kielessä. Muissa kielissä se kuolee.

      Poista
    7. Taruissa ja runoissa yksisarviset näyttävät olevan valkoisia tai vaaleanpunaisia, Rilken valkoisella turpa on punertavan harmaata untuvaa. Ne ovat ystävällisiä, viisaita ja kauniita, ja keskiajalla niihin alettiin liittää neitseellinen puhtaus. Rilken "Das Einhorn" -runossa (Uusia runoja) se on jopa "Der Heilige", Pyhimys, mutta ei kuitenkaan ikään Kristus-kuva, vaan jotain salaperäistä ja vaikeasti ilmaistavaa. "Soneteissa Orfeukselle" (II:IV) se on "ein reines Tier", puhdas eläin, joka meni neidon luo "ja jäi häneen" - ja kuitenkaan sitä ei ole olemassakaan. Liisa Enwald on tehnyt suuren työn Rilkeä tulkitessaan.

      Pikkutytöt saavat toki rakastaa söpöjä ponejaan ja yksisarvisiaan ja hankkia niitä, kun kaikilla muillakin on, niinhän se menee. Silloin päästään heti leikkiin käsiksi.

      Stefan Moster on kyllä taitava kääntäjä, jospa "Alastalo" olisikin onnistunut hänen käsissään, tulkintana, ei käännöksenä. Onhan se jo mennyt kaupaksi - saksalaiset rakastavat pitkiä lauseita.

      Poista
    8. En epäilisi hyvän kääntäjän mahdollisuuksia Alastalon suhteen. Suomeksikin on ainakin Kersti Juva kääntänyt onnistuneesti kirjoja joita ei voi kääntää, esimerkkinä Tristram Shandy. Ei Alastalon salissa kuitenkaan mikään Finnegan's Wake ole.

      Poista
    9. Shakespearen sonettien suomentajana Tynni on toistaiseksi ylivoimainen. Älkää edes mainitko vaihtoehtoja. Vielä parempaa tietysti odotellaan, koska tutkimus on onnistunut selvittämään eräitä vuoden 1609 laitoksen todennäköisiä painovirheitä.

      Poista
    10. Mainitsen nyt kuitenkin Kirsti Simonsuuren, kun olen hänen tarkoista ja rouheistakin käännöksistään niin nauttinut. Totta, että ne ovat jäykempiä verrattuna Tynniin, joka on laulavampi mutta myös jotenkin sievistelevä, tekstin sisältö soljuu helposti ohi. Shakespearen rytmistä ja riimistä voi nauttia alkutekstistä samalla sivulla. Lisäksi mukana on selitysosa, jos haluaa perehtyä tarkasti kielikuviin ja merkityksiin. Riimit ja metriikan Simonsuuri sanoo korvanneensa "alliteraatiolla, sanansisäisillä soinnuilla ja tauotuksella".

      Mutta molempi parempi, kuten sanotaan, voi lukea sitä mistä tykkää, vaikkapa vain sitä alkuperäistä Shakespearea, mutta silloin menee moni piilotajuinen merkitys ohi ainakin näin tavalliselta lukijalta.

      Sonetteja lienee mahdoton kääntää sanatarkasti suomeksi riimit ja metriikka säilyttäen. Esimerkiksi Liisa Enwald oli säilyttänyt tarkasti muodon mutta usein sisällön kustannuksella, mitä hän itsekin valittaa.

      Poista
  2. Kun kerran aihetta käsitellään, niin kirjavinkki: Kauheimmat koulukäsityöt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimi taisi olla kuitenkin Kauneimmat koulukäsityöt, mutta sisältö paikoin alkuperäisen viestin mukaista.

      Poista
    2. Karmeimmat koulumuistot: alimmilla luokilla langallisista käsitöistä ja ylemmillä puutöistä. Jos siis pakolliset toistuvasti kiduttavat laulunkokeet unohdetaan.

      Poista
    3. Varmasti oli karmeaa alakoulussa opetella, jos ei käsityökaluja ollut aikaisemmin käyttänyt.

      Löysin jostain pienen laatikon, jonka olin koulussa väkertänyt
      jotain kymmenvuotiaana. Kalanpyrstöliitoksin, joku senkkaus ensin väärin piirretty ja sahattu, sitten puunpalalla korjattu.

      Eihän sitä olisi koskaan oppinut jos ei olisi sitä ensimmäistäkään tehnyt.

      Pesäpalloon en tainnut osua koko kouluaikana kuin kolmisen kertaa.

      Poista
    4. Nuo ovat kaikki sellaisia, jotka joko osaa tai sitten ei. Mitään oikeaa opettamistahan noissa ns. harjoitusaineissa ei ollut.

      Poista
    5. "... sellaisia jotka joko osaa tai sitten ei..." Harjoittelemalla oppii. Ei kukaan ole mestari syntyessään.

      Poista
  3. Sen tiedän minäkin, että ryijy on eri kuin röijy, mutta mitä eroa ryijyllä on raanuun ja täkänään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Netistä löydät hyvät vastaukset, kuviakin. Raanu ja täkänä ovat sileitä kudonnaisia, ryijyyn on pujoteltu hapsuja. Raanu on kudottu räsymaton tapaan raidalliseksi, kudos usein villalangsta, täkänä on kaksivärinen ja kaksikerroksinen ja siinä on kuvioita, joiden väri on vaihtuu toisella puolella. Käytän yhtä sellaista isoa lapsuudenkodin lampaiden villasta kudottua musta-valkoista päiväunilla peittona! Raanuja käytettiin kai ennen vanhaan paitsi seinällä myös puusohvan päällä tai hevosen selässä, muistelen.

      Poista