11. joulukuuta 2021

Särvittää


 

 

Kyllä se särvittää, kun saa kiitosta. Aiheetonkin kiitos kelpaa. Nyt kysymyksessä oli Suomen kansallisbiografia, jota muuten todella käytän viikoittain ja joskus kiipeän niteen muhkeasta rivistöstä, vaikka minulle on kyllä sanottu, että antaa olla kiipeilemättä keittiön tikkailla.

 

Tuo erinomainen teos ei liene saanut rahaa todelliseen ajan tasalle saattamiseen, mutta hyvä näinkin. Päätoimittaminen oli varmaan aikoinaan tasapainoilua. Kun itsekin tunnen joitakin asioita, olen usein erityisen kiinnostunut sitä, mitä merkkihenkilöistä ei kerrota.

 

Ja meillä on muitakin käytännössä tuntemattomia suurmiehiä kuin Risto Ryti. Ja etenkin on loputtomasta kontakteja, jotka sivuutetaan. Esimerkiksi se henkilö, joka pelasti maantien ojaan hylätyn pikkuvauvan irtolaisnaisen jäljiltä, pani nimeksi Joel Lehtonen ja koulutti, oli ruustinna Wallenius, ja niinpä Lehtonen ja myöhempi kenraali K.M. Wallenius olivat kasvinkumppaneita ja ystäviä, kunnes ensin mainittu kyllästyi viimeksi mainittuun. Ja olihan Wallenius kenraalikunnassamme ylin välkky, vaikka hänellä, samoin kuin toisella valopäällä Paavo Talvelalla, luonne reistaili välillä.

 

Kuten tapanamme on, juttelimme puhelimessa nuoren ystäväni M. Kuisman kanssa, ja sivusimme taas kerran tätä Suomen tasavallan rahoitusta ennen ja nyt. Olemme samanmielisiä Markun kanssa siinäkin asiassa, että historian näkeminen jo tapahtuneen johdonmukaisena tuloksena on anteeksiantamaton virhe. Historia on täynnä sokeita risteyksiä, ja johtaako se mistään mihinkään on avonainen kysymys.

 

Ellei tätä koronaa olisi, voisi olla vaara, että panisin pystyyn huru-ukkojen keskustelukerhon. Ylimielisyyksissäni kuvittelen, että sellaisesta saisi vaikka kirjan. Pidot Tornissa… Voisi hankkiutua vaikka siihen kabinettiin, jossa Esa Pakarinen, Olavi Virta ja Reino Helismaa tapasivat lyödä korttia. Luulen että rahoittajankin saisi tällaiselle nanoajattelun akatemialle.

 

Toisaalta minulla on tämä blogi, jossa on tilaa sanoa esimerkiksi Saisioon liittyen, että oivallisia vaikkakin rakenteeltaan vanhakantaisempia historiallisia romaaneja on toki ollut. Jonkin Tatu Vaaskiven ylivoimaisen hourupäisen ”Yksinvaltiaan” edellä on esimerkiksi britti Robert Gravesin ”Minä Claudius” ja ”Claudius, jumala”. Olen samaa mieltä kuin P. Rajala. Siinä on Thomas Mannin Joosef-sarjan ohella Waltarin suoranainen esikuva, etten pahemmin sano.

 

Ja sitten tietysti Marguerite Yourcenarin ”Hadrianuksen muistelmat” vuodelta 1951.

 

Graves oli mainio kirjailija. Kierreltyäni I maailmansodan paikoilla, kuten Ypres’ssä, Passchendaelessa, Sommessa ja Verdunissa, yllätyin silti, että mukana olleet ja yllättäen henkiin jääneet olivat kirjoittaneet niin paljon hyvää tekstiä. Molemmin puolin rintamaa. Gravesilla muuten on herkullinen elämäkerta naisesta, joka todellisuudessa kirjoitti ”Odysseian”, ”Homeroksen tytär”. Ja ”Valtamarski Belisarius” olisi lysti lukea. Kova mies. Voitti vandaalit, ostrogootit ja hunnit ja koki keisarillisen kakkosmiehen kohtalon joutumalla Justinianuksen epäsuosioon.

 

Bysantti eli Itä-Rooma. Suomessa joku runoilija on lukenut noin kaksi sivua Psellosta, mutta muuten tuo huikea valtakunta on jäänyt vähälle. ”Johannes Angeloskin” kertoo ”Kristuksen maailmanajan loppumisesta” eli Konstantinopolin kukistumisesta.

23 kommenttia:

  1. Blogistin kehujen ansiosta ostin eilen oikeasta kirjakaupasta Saision Passion äidilleni joululahjaksi. Taustalla on tietenkin myös se ajatus, että lainaan sen sitten joskus ensi vuonna äidiltäni, ja luen itsekin.

    VastaaPoista
  2. " ... että mukana olleet ja yllättäen henkiin jääneet olivat kirjoittaneet niin paljon hyvää tekstiä. ... " Väinö Linnan muisteluista käy selväksi sekin miten sattuman varassa oli hänen henkiin jäämisensä silloin kun granaatti tuli ("kuului vain humahdus") ja koko hänen ryhmänsä miehet kuolivat, paitsi hän.

    Ei kukaan koskaan olisi saanut tietää 'Pentinkulmalaisista' mitään, koska Linna olisi jäänyt itse yhdeksi 'Tuntemattomaksi sotilaaksi'.

    Tulee vain mieleen kuinka monta tuntemattomaksi jäävää (taiteilijaa/tieteilijää/yms.) jokaisessa sodassa menetetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veli todistaa oikein, ilman Linnaa käsityksemme 1900-luvun historiastamme olisi aika tavalla toisenlainen – etenkin sotiemme historiasta.

      Sitä vaan jaksan harmitella, ettei Linna kirjoittanut "suurta tehdasromaania". Eikä ole kukaan kirjoittanut vielä suurta romaania ruotsinsuomalaisistakaan.

      Linnoja syntyy niin harvoin.

      Poista
    2. Toivo Pekkanen ja Hannu Salama kirjoittivat, tehtaiden väestä. Ruotsinsuomalaisista en ole muuta lukenut kuin Susanna Alakosken Svinalängorna, Sikalat. Ei missään tiiliskivimitoissa, mutta hyvä. Ja Mikael Niemi nyt on Tornionjokilaakson näkökulmasta tietysti tuttu.

      Poista
  3. Alf Henrikson on kirjoittanut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Hyllystä löytyi "Byzantinsk historia"(Atlantis, 1988) joka on unohtunut lukematta. Saattaa olla vanhentunut kun lähi-idän arkeologiasta kuuluu jatkuvasti uutta ja mielenkiintoista vaikka tutkimus alueella taitaa nykyisin olla vaikeata.
    AW

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten on John Haldonin ’Bysantin historia’. Alkuteos vuosituhannen alun tienoilta.

      Poista
  4. Kuvitettujen Klassikoiten lukemisen lopetin samaan aikaan kuin Korkkareittenkin. Mutta: Eyvind Johnsonin "hänen armonsa aika". Ei mikään historiallinen romaani, vaan riukasti kiinni nykyajassa, toki senaikaisessa.

    Suomenkielisistä Tuure Vierros. "Lähellä kuolon rantaa" pitää lukea parin - kolmen vuoden välein-

    Helvetissä on kirjanpitokonttori niille, jotka eivät ole älynneet, että "Alastalon salissa" on dramatisoitua taloushistoriaa.

    Ja silloin kun sorrun lukemaan miekkajakilpipornoa niin sitte Bernard Cornwell.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alastalon salissa on runoelma. Olkoon sitten vaikka taloushistoriasta ja ihmissuhteista.

      Poista
    2. Purjehduksen ja kaupan lisääntyminen Suomen sodan jälkeen selittyy Krimin sotaa edeltäneinä kiihkeinä vuosina sekä Britannian helpotuksilla kauppapurjehdukseen ja tullaukseen.

      Olenkin pitkään miettinyt mihin aikakauteen Alastalon sali liityy. Ruotsi-itämaa -aikaan ei tietenkään.

      https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/167550/BH040_opt.pdf;jsessionid=99D4DD79DFC054B701B5E5A87245C350?sequence=1

      Poista
  5. Huomaan pitäneeni monistakin historiallisista romaaneista, Mannin Joosef-sarjasta suurestikin, tässä maainituista, ja "Johannes Angelos" oli mukaansa tempaava ja ilmeisesti historiallisesti hyvin paikkansa pitävä. "Hadrianuksen muistelmat" meni jotenkin sumussa, univelkaisena pikkulapsiaikana, voisi lukea uudelleen, mutta sen muurin, vallin olen nähnyt automatkalla Skotlantiin.

    Uudempiakin on, mm. erinomaisen John Williamsin osin hyvä "Augustus". Raija Orasenkin Ryti-kirja "Toinen mies" oli ihmeen hyvä, oli meillä lukupiirissäkin.

    Olen ihmetellyt, miten paljon Irlannissa on huomattavia kirjailijoita, ja koko ajan niitä tulee lisää. Robert Gravesin isäkin, runoilija, oli irlantilainen.

    Kerran tulin käyttäneeksi tässä blogissa Joel Lehtosen synnyttäjästä sanaa "loiseukko" ja sain joltain lukijalta kovasti moitteita. Sitten luin jostain Lehtosen omasta tekstistä tämän sanan siinä yhteydessä. Sieltä se varmaan oli peräisinkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irlannissa on huomattavia kirjailijoita siksi, että he kirjoittavat englanniksi. Jos he kirjoittaisivat iiriksi, heitä olisi vain vähän enemmän kuin huomattavia suomalaisia kirjailijoita.

      Poista
    2. "Loinen" on siis tilaton maatyöläinen joka asuu kulloisellakin työpaikallaan. Merkitys "parasiitti" on ilmeisesti liitetty sanaan myöhemmin samalla tavoin kuin monet muut abstraktit suomen kielen käsitteet, lainaamalla sana uuteen käyttöön.

      Poista
    3. Anonyymi on oikeassa. Loinen on johdos luo-sanasta ja tarkoittaa luona asuvaa tai olevaa.

      Poista
  6. Kahdessa kunnianarvoisessa projektissa olen ollut mukana, missä Markku taustoitti ja takasi.

    Toinen on Suomen historia (Siltala 2018), toinen Punapääoman linnake (Siltala 2021).

    Oheistoimijat (Anitra Komulainen ja juuri Pro Finlandialla palkittu muuan rääväsuinen lantikka-kuski) ovat täydentäneet kuvaa ja projektia tavalla,joka on kaikille osallisille kunniaksi.

    Huonojakin historioita olen lukenut, mutta mitä niistä.

    Pääasia on, että parhaat ovat oikeasti parhaita.

    Kirjat ovat hyllyssäni kahden kirjan välissä: Edwin Linkomies "Vaikea aika" ja Timo J Tuikka "Kekkosen takapiru".

    Jälkimmäisessä on sivulla 246 valokuva, jota tarkkaan katsomalla avautuu paljon asioita, joista vieläkin vaietaan.

    VastaaPoista
  7. Tuossa Klingen muistelmasarjan viimeisessä osassa (jonka rajattu kansikuva koristaa tämänkertaisen blogitekstin otsikkoa esitellen professori Klingen lomahousut kanneluurien koristaman pylväänrummun vieressä) muistelija kertoo mm. episodin siitä, miten hän Helsingin kaupungin uuden, vuoden 1945 jälkeistä aikaa kuvaavan historiasarjan historiatoimikunnan puheenjohtajana (?) kirjeitse joutui kovistelemaan kuudennen osan kirjoittajaa, "Hyvää Veljeä". Tämä näet oli jo niteensä alussa keskittynyt joidenkin natsi-Saksan innokkaina ystävinä sodan jälkeen kompromettuneiden ja eroamaan joutuneiden (mutta vähän myöhemmin Suomen akatemian jäsenyydellä palkittujen) korkeiden herrojen kovan kohtalon esittelyyn sen sijaan että olisi kertonut, miten tavalliset helsinkiläiset kokivat sodanjälkeisen kotikaupunkinsa koulu-, tiede- ja kulttuurimaailman. Olen joskus poiminut tuon kaupunkihistorian hajaosia jäännöserämyynnistä ja kuudetta osaa silmäilleenä olen täsmälleen samaa mieltä professori Klingen kanssa puheenalaisesta asiasta.

    Klingelle siis kuuluukin suuri kiitos ja kunnia Suomen kansallisbiografian päätoimittajana. Hänen alaisuudessaan työskenteli sarjan laatimisvaiheessa kolme muuta toimittajaa, joille kullekin oli läänitetty jokin Suomen historian pääaikakausista. Hankin aikoinaan itsekin tuon teossarjan, vaikkei se mikään halpa ollutkaan, ja sen artikkeleiden sporadinen lukeminen on "särvittänyt niin" tällaista tavallistakin simeonia. Ruotsin ajan ja ja Suuriruhtinaskunnan ajan artikkeleihin olen, tietenkin niiltä osin kuin niitä olen lukenut, erittäin tyytyväinen. Sen sijaan Tasavallan ajan eräissä artikkeleissa, mm. osion vastuutoimittajan kirjoittamissa, olen kohdittain ollut havaitsevinani historiankirjoitukselle vierasta voisiko sanoa "katsomuksellista huojuntaa". Ja tämä siis luonnollisesti vain tämän kirjoittajan mielestä. Lisäksi Tasavallan ajan toimittaja on antanut paljon toimeksiantoja historioitsijalle, jonka tilalle olisin suonut valittavan jonkun muun.

    Prof. Kemppinen puhui edellä biografiaan jääneistä katvealueista. En ole niin spesifeistä seikoista perillä että pystyisin kommentoimaan. Se kylläkin on esimerkin mainitakseni herättänyt minussa kummastusta, että Rytin - Rangellin sodanaikaisen regiimin mahtava poliittisen poliisin päällikkö A. Anthoni loistaa painetussa teoksessa huutomerkkinä poissaolollaan. (Mahdollisista täydennyksistä verkkoversiossa en ole tietoinen, koska en ole hankkinut enkä aio hankkiakaan lisenssiä.)

    Sen huomion olen tehnyt, että ilmeisesti 1950-luvulla valmistunut Heikinheimon (?) Suomen elämäkerrasto, jota 70-luvulla hyödynsin opiskelussa, muistikuvieni mukaan sisälsi artikkeleita sellaisista kiintoisista historian suomalaisista, jotka tästä paljon laajemmasta biografiasta kokonaan puuttuvat. Yhtä lailla tuon vanhan elämäkerraston (jonka nimi silloisen professorin usein toistamana toi hassusti mieleen 1960-luvun aikuisten yleisen joululahjan "kerraston") personalia-tiedot saattoivat paikoin olla täyteläisempiä ja "mehukkaampia" tähän loistolaitokseen verrattuna. Mutta joka tapauksessa Klingen päätoimittama Suomen kansallisbiografia 1 - 10 hakemistoineen kuuluu suomalaisen historiankirjoituksen kaikkien aikojen huippusaavutuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai hemmetti! "Lomahousut!" Kokonainen aikakausi palaa mieleen. Lomahousut kuuluivat lomapukuun joka siis oli pääpiirteittäin kuin farkkupuku mutta vaaleaa puuvillaa, ja vanhemmatkin miehet saattoivat moista käyttää.
      Nykymaailmassa lähes kaikki ne jotka eivät käytä farkkuja käyttävät lomahousuja eri värisinä ympäri vuoden, niillä on vain kaupassa eri nimi. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt jonkun kulkevan villaisissa prässihousuissa jotka eivät ole osa kokopukua.
      AW

      Poista
  8. (1) "Tuossa Klingen muistelmasarjan" -anonyymikin voisi keksiä itselleen jonkun nasevan pikkuhauskan tai sitä itse tarkoittamatta koomisen mahtipontisen nimimerkin ja ruveta käyttämään sitä, kun kuitenkin kommentoi täällä säännöllisen epäsäännöllisesti, kuten sanotaan.
    (2) On ihan perseestä että puhuu jostain olemassaolevasta tai -olleesta ihmisestä - sama se puhuuko kiittävästi, huonosti kätketyn negatiivisesti, asiallisen kriittisesti vai suoraan haukkuen tai antaen ymmärtää että voisi nimittää ilkeästikin muttei viitsi - tämän nimeä mainitsematta silloin kun ei voi väittää ettei nimellä ole minkäänlaista merkitystä ja se varsin luonnollisesti monia lukijoita kiinnostaisi.
    (3) Lomapuku on toki minulle tuttu, mutta siviilissä vapaa-ajan tai vapaan pukeutumisen housut ovat aina olleet joko farkut tai niin sanotut chinot (tai chinokset jota muotoa en itse ikinä käytä), joita kumpiakaan isäni ei suostunut vetämään jalkaansa, housujen tuli olla siistit ja suorat silloin kun verkkarit eivät olleet sopiva asu.
    (4) Kiitokset "kerrastosta"! Sana on lapsuudesta ja vielä nuoruudestakin tuttu, jouluisin tiesi aina saavansa pehmeän paketin josta löytäisi vuosien saatossa kirjavakuosisemmaksi muuttuneen kerraston, jonka äiti oli käynyt ostamassa pikkuliikkeestä jonka nimeä en nyt muista tai Hakaniemen Centrumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihkäs se iteltäs nimi unehtu (tai nimimerkki) jos toisilta semmotisia vaadit?

      VEK

      Poista
    2. Ei tuo mitään lisäarvoa kirjoitella tänne nimimerkkejä. Vakiohörhöt tunnistaa muutenkin, jos joku niitä haluaa vahdata, eikä näitä kommentoijia ole mitään tarvetta yhdistää reaalimaailmaan.

      Kommentin sisältö on oleellinen, ei se kuka sen sanoo.

      Poista
    3. "Ei tuo mitään.."
      On siinä kuitenkin sellainen näkökulma että teksti on relaatiossa kirjoittajaan. Siksi kirjoittajan jonkinlainen identiteetti (edes uniikki nimimerkki) antaa viitteen ja taustoittaa heti. Nyt joutuu jokaisen Anon kommentin kohdalla sijoittamaan tekstinsä johonkin kohtaan avaruudessa ja ponnistelemaan ylimääräistä käsittääkseen perimmäisen tarkoituksen ja löytääkseen kenties kätketyt vivahteet joita ei aina sitten ilmeisesti olekaan. Irrallinen teksti voi jäädä vähälle tulkinnalle ja menettää lukijoitaan aiheetta. Tämä on eräs syy miksi kannatan oikeiden nimien käyttöä kommenteissa.

      Poista
  9. "Risto Ryti. Ja etenkin on loputtomasta kontakteja, jotka sivuutetaan. Esimerkiksi se henkilö, joka pelasti maantien ojaan hylätyn pikkuvauvan"

    Tää on kelvoton rinnastus: natsin paskaan astunut valtiojohtaja ja henkilökohtaisen uhrauksen tehnyt altruisti.

    VastaaPoista
  10. Gravesin mummon setä oli Leopold von Ranke, joten perhepiirissä oli kyllä historiansepittämisen perinnettä.

    VastaaPoista