25. lokakuuta 2021

Riimut



 

Vain vanha riimu on nyt tallissa…

 

Riimu eli päitset on se nahkainen tai köysistä koppuroitu viritys, joka vedetään hevosen päähän, jotta sitä voi taluttaa. Ohjakset eli suitset on asia erikseen. Ja riimu on etenkin naapurimaissamme tuhat vuotta sitten käytetty kirjain, joka on omiaan puukolla veistettäväksi tai kiveen hakattavaksi, kun siinä ei ole kaaria eikä silmukota. 

 

Ja sana on sama kuin ”runo”. Ainakin ehkä.

 

Parin päivän takainen Prèvertin Isä meidän toi ilahduttavasti kommentteja.

 

Äitini luokkatoveri viritti junassa keskustelua tuntemattoman salkkuheran kanssa:” Anteeks, satutteko tuntemaan painija Huhtalaa. Vaasan Tovreista? – Mä oon sattumalta se sama mies.”

 

Olen sattumalta se sama mies, joka oli opetellut itse ranskaa ja eräitä muita kieliä, jota ei koulussamme lainkaan opetettu, ja istui sitten kesällä 1964 Boul’ Mich’in ja rue de la Hacheten kulman kuppilassa lukemassa sitä fyysisesti samaa Prèvettin kirjaa kerran toisensa jälkeen Lyijykynällä olen kirjoittanut sivun laittaan sanan ”cafard” kohtaan merkityksen ”jauhokoiso”. Gibert Jeunen kirjakaupassa kävin opiskelemassa sanakirjasta sellaisia arkisia puhuttelusanoja kuin ”salope” ja ”salaud” ja tietenkin ”vieux con”.

 

Olen sattumalta de sama mies, joka suomensi Saijonaalle kokonaisen lauluillan Oopperassa Juhlaviikoilla 1975, ja Arja aloitti tuolla ”Isä meidän” -runolla, lausumalla, ja siirtyi sitten laulamaan Orlando di Lasson huomattavan vanhaa ”Bonjour mon coeur” siirtyäkseen siitä Adam de la Halleen. Kekkonen oli kuuntelemassa ja sali täysi. Muistaakseni ”Muistathan, Barbara” ja ”Kuolleet lehdet” on painettu johonkin toivelaulukirjaan. Viimeksi mainittu suomennokseni on huono. Kuten Yves Montandin ihailijat tietävät, sekä teksti että sävel on vedetty viimeisten tavujen varaan. ”Meren laine huuhtoo hiekan jäljet, ja niin lähtee pois rakkaus.” Tuo ”us” on väärä korostus. Runon idea on tyypillinen. Kellastunut vaahteranlehti muistuttaa katkaistua kättä, joka muistuttaa mennyttä onnea. Terveisiä ruumishuoneelta!

 

Kommentoijat eivät maininneet Cambrain karkkeja, vaikka panin pussin kuvan juttuun. Niitä on valmistettu 1800-luvun alusta asti. Maistoin. En pahemmin pitänyt. Ihme sotkua. Äkkimakeaa. ”Betise” (hupsutus) on siis brändi.

 

Kommentoijilla haluaisin lisätä, että runon käännöksessä pääasia on kokonaisuus: miten teksti menee. Ihanteeni on italialainen ”Africa”, jonka nerokas J. Vainio muutti kokonaan suomennoksella ”Kuusamo”.

 

Kuten ehkä ette muista, samalla sävelellä on kautta aikojen laulettu milloin mitäkin, esimerkiksi Internationalea aikansa Marseljeesin nuotilla, ja erinäisiä vuosisataisia virsiä alkujaan jokseenkin sopimattomina lemmenlurituksina. 

 

Oma suosikkini runokäännösten maailmassa on Reino Helismaan ”Annie Mestariampuja”. Ei sulhasta nappaa se, ken voi miehen tappaa.

 

Mutta paras oli Ilkka Ryömä (Brecht – Eisler, Moldau), ja toiseksi paras Liisa Ryömä (muutamat laihasta vihosta Bellmanin lauluja eli Fredmanin lauluja ja espistoloita).

 

Salaisuus: runon suomentaminen on juuri sama tapahtumasarja kuin sävellyksen soittaminen (”tulkinta”) esimerkiksi pianolla. Sen on soitava kokonaan, alusta loppuun. Koko ajan.

9 kommenttia:

  1. Kaikkia runoja ei ole kirjoitettu laulettaviksi, ei edes Prevert:n (vaikka kokoelman nimi olisikin "sanoituksia") mutta soida niiden pitää. Moni hieno ja arvostettu laulun sanoitus on, ilman säveltä, oikeastaan aika surkeaa runoutta.
    Itse olen liiankin nopea lukija, en kuule sisäistä ääntä, joten runon/tekstin puherytmi menee hukkaan.
    Siksi pidänkin Viidasta ja Prevert:stä ja Heli Laaksosesta, tekstissä on koukkuja, joihin (nopea) lukija kompastuu.

    VastaaPoista
  2. Cambrain hupsutuksia piti googlata. Taitaa olla aika olennaisesti samantapainen herkku kuin ruotsalaisten Polkagris. Suomessakin samanmuotoisia oli joskus kaupan mutta en kyllä muista millä nimellä. Maalaisliittolaiset olivat ovaalin muotoisia ja "jauhoisempia".
    Nillitykseni tytön alastomuudesta tuli siitä että mielestäni Prévertillä ei erotiikka ole koskaan kovin kaukana. Kokemus aiheesta on rajallinen, mutta "Dans ma maison" ja "Sanguine" lienevät alalla huippuja. Mutta mitä pitäisi ajatella tästä:
    Pour toi mon amour
    Je suis allé au marché aux oiseaux
    Et j'ai acheté des oiseaux
    Pour toi mon amour
    Je suis allé au marché aux fleurs
    Et j'ai acheté des fleurs
    Pour toi mon amour
    Je suis allé au marché à la ferraille
    Et j'ai acheté des chaines
    De lourdes chaines
    Pour toi mon amour
    Et puis je suis allé au marché aux esclaves
    Et je t'ai cherchée
    Mais je ne t'ai pas trouvée
    Mon amour

    AW

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eittämättä kuuntelisen arvoita.
      Ensiksi Prévert itse: https://www.youtube.com/watch?v=uyH4Z8qNu0Q
      ja
      https siten: https://www.youtube.com/watch?v=X_v3AbzMbqU

      Poista
  3. Lisää lohikäärmeitä maailmaan olisi lystikäs muillakin kielillä kuin tahdosta riippumattomaksi suomeksi, mutta on se kyllä lystikäs vaikka sen kääntäisi englanniksikin. Ei kys. runon louhikärmes ole kyllä kovin kohtelias, se on sanottava, mutta ellen erehdy sillä on nk. omaa kivaa.
    Satu Koskimies näitä toimitti kirjantäyden, Eläinrunojen kirja ja se onkin verraton, sisältäen myös äskettäin kuolleen Oiva Arvolan upeita runoja joiden tyyli on kuten Arimo Raesteen (ent. linnanvoudin), hyperbola l. lukijaa hikoiluttava.
    Hiki tulee naurun jälkeen, ollen siis nk. jähi elikkäs jälkihiki kuten asia on tapana ilmaista uudemmassa tehokielessä. Arvaattekin jo mikä on muhi ja mikä jahi ja ne muut hi -loppuiset? Asiasta runsaammin lähes kaikkiin auttaa -de. Okei, ei mude. Onkohan mokomaa edes, haisemisenestoainetta? Veikkaisin saippualisättyä vesiliuosta käyväksi hoitosuositukseksi, en tietenkään tiedä kenen etuja tässä poljetaan mutta enpä pahemmin haisekaan.
    Juicen runoista kirjassa on useita ja parhaasta päästä on:

    Lammas

    Lammas on aina lammas,
    sen pikku vammas-
    ta huolimatta:

    Oikea puoli on puolihimmeä,
    mutta
    vasenkin on matta.

    VastaaPoista
  4. Lapsuudessani päitset oli päitset tai pikemminkin "päitet" ja riimu oli sitten ihan jotain muuta, vahvaa kettinkiä, jolla saattoi jotain kiinnittää, vaikkapa jonkun eläimenkin. Vai kuvittelenko minä, onkohan sellaista lapsuutta ollut olemassakaan vai olenko joutunut vieraalle planeetalle, kun en hallitse kieltäkään.

    Riimukirjoitus on tietysti tuttua ja riimukivet, vaikka tulevatkin elämään myöhemmin.

    "Les feuilles mortes" ja Yves Montand, ehdottomasti, vain hän saa siihen kuuluvan kaihon lisäksi esiin myös sen surun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä: Yves Montand, Les feuilles Mortes, a cappella, kesken keskusteluohjelman
      https://www.youtube.com/watch?v=WFy9j5k89x0

      Poista
    2. Sama merkitys kuin EG:n muistama on minulla lapsuudestani muistoissa. Pohjois-Savossa riimu oli juuri kettinki, ja ne hevosen päähän laitettavat olivat päitet. Tai suitet, jos niissä oli kuolaimet. Muistelisin kyllä, ettei niitä rautoja suussa meidän hevosellamme useinkaan ollut, työajossakaan, rankametässä tai heinäpellolla. Olisko ollut se, että oli niin hyväluonteinen hevonen että totteli muutenkin.

      Poista
    3. "Vain vanha riimu on nyt tallissain" https://www.youtube.com/watch?v=8muy42pHZZc

      Poista
  5. Etymologisen sanakirjan mukaan on kaksi erilähtöistä riimu-sanaa. Ensinnäkin tuo hevosväline (joka voi tarkoittaa päitsiä, niiden vartta tai molempia) tulee muinaisnorjan naamiota tarkoittavasta sanasta. Viivaa ja piirtoa tarkoittava riimu, josta meidän riimukirjaimemme juontuu, on saman opuksen mukaan lohjennut sauvan muotoista riimukalenteria tarkoittavasta riimusauva-sanasta. Se taas on peräisin latinan primus-sanasta. Runo ei siis ole riimu, vaikka runo-sanamme tuleekin muinaisten skandinaavien riimukirjoitusta merkitsevästä sanasta.

    VastaaPoista