22. maaliskuuta 2021

Suomalainen Haanpää


 

 

Kuvan e-kirja on ihan hyvä. Sen taustalla näyttää olevan Kaleva-lehden yleisökilpailu. Niinpä valikoima on lehtiä lukevien, jytkähtävistä kaskuista pitävien ihmisten työtä.

 

Minulle Haanpää on niin arvokas, koska hänen työtään ei oikein voi edes selittää muille eurooppalaisille ja amerikkalaisille. Olen yrittänyt. En osaa.

 

Haanpää esiintyi tukkijätkänä, ja hänen käyttämänään sana ”jätkä” oli vielä korotuksen tarpeessa. Sellainen mies, joka ei ollut mitään ja joka kipristeli kahdella koivella kunnes oikaisi ne, oli ”jätkä”.

 

Hän tiesi hyvin, että tukkilaisuus ja kova työ tukkeja kaatamassa ja pölkkyjä kuorimassa oli lyhyt vaihe isänmaan ihmeellisillä kasvoilla. Ison talon omituisena poikana hän ei ollut toden edestä itse tehnyt metsätöitä, ja voi epäillä, että tukinuittokin oli hänelle tutumpaa Linnankosken ja Väinö Katajan romaaneista kuin todellisuudesta. 

 

Hän osui siihen suureen saumaan, jolloin maalais-suomalaisuus halkesi moneksi palaksi, ja hänen omaan elämäänsä vaikuttivat politiikka, maaseudulla aika harvan ennen harrastama asia, ja sota. Sota lienee ollut hänelle raunioittava kokemus. Wolf Halsti kertoo muistelmissaan tavanneensa Haanpään, joka oli Jatkosodan aikana jossain tehtävissä hevossairaalassa eli siis kohtalaisen kaukana linjoista. Halsti sanoo, että harva ihminen on herättänyt hänessä yhtä voimakkaan suojelemisen halun kuin Haanpää.

 

Ja talvisotaromaani ”Korpisotaa” on painajaismainen. Siitä saa kai päätellä, että taisteluihin osallistuneelle kirjailijalle tuo sota oli painajainen. 

 

Muuttunut aika on läsnä esimerkiksi ”Atomintutkijassa”, mutta teksti ei enää elä ainakaan samalla tavalla kuin sotien jälkeen ikään kuin paraatinumerona julkaistu ”Heta Raho korkeassa iässä” kertomuksineen huijarina liikkuvasta maantietädistä, joka kierteli helmat pölyä nostattaen koettelemassa ihmisten hyväuskoisuutta, jolla ei juurikaan ole rajoja. Paitsi että novellin ”Heta” isäntä, jota Heta yrittää saada puheliaaksi pimittääkseen äskettäin kuolleelta kumppaniltaan kavaltamansa varat, hän ei onnistu naruttamaan.

 

Novellien maisemassa ihmiset ovat keskimäärin pahanilkisiä ja hyvin kateellisia, etenkin niille, joiden voi pelätä vähänkin menestyneen. Toisin kuin kirjallisuudentutkijat, min en näe pappien, upseerien ja rikkaiden ökyisäntien pilkkaamisessa niinkään protestia kuin käsityksen ihmiskarsinoista.

 

Suomalaisuuden lisäksi Haanpää oli luonnonsuojelija. Hän ei haksahtanut itse siihen suosittuun ajatukseen, että esimerkiksi luonto on hyvä ja ihminen paha. Teksteissä usein esiintyvä tappava korpi ja hukuttava suo ovat Haanpään mystiikkaa.

 

Joillekin köyhyys ja siitä vapautuminen ja köyhyyden häpeä ja rikkauden raukeaminen ovat ne aiheet. Ajattelen Päätaloa, jota suuresti kunnioitan. Joillekin terävän näön alueella on itse elämä. Ajattelen Sillanpäätä, joka oli parhaimmillaan verraton. Haanpään useimpien tekstien aiheena on olemassaolo eli suunnilleen sama asia kuin korkeamman matematiikan tutkimuksen kohde. Ei se ole ihme – haaveellista tai uskonnollistakielenkäyttöä. Se on selittämätöntä, järjen ylittävää ja siten – loukkaus.

14 kommenttia:

  1. Kun tuoreempi luettava tekee välipään, menen kirjahyllyä tutkimaan, mitäs nyt lukisin.
    Ja kun ottaa Haanpäätä esille, aina innostuu, ja menee ilta tai kaksi mukavasti!

    VastaaPoista
  2. Haanpäätä kannattaa lukea, sanoi sisareni aikoinaan, "parasta suomalaista kirjallisuutta". kärkipäähän ne kuuluvat minunkin mielestäni, kielellisestikin. Puhuttiinkohan Piippolassa jotenkin erityisen ilmaisuvoimaista suomea? Haanpää lienee ollut jonkinlainen kielinero, kun oppi itse opiskellen englantiakin niin hyvin, että pystyi lukemaan Joycea ja Woolfia alkukielellä. Ei ole ihan helppoa oppia vieraita kieliä, jos ei ole saanut minkään kielen perusopetusta koulussa.

    Viimeksi luin Haanpäätä viime vuonna ilmestyneestä "Sylvin matkassa" -matkakirjasta,
    jossa Sylvi Kekkonen ja muutamat hänen seurueeseensa kuuluneet kertovat vaikutelmiaan ensimmäisestä kulttuurimatkasta 1953 Kiinaan, jossa heitä kuljetettiin yli kuukausi omalla junalla Pekingistä Shanghaihin, lahjoin ja kukin. "On tämä sakkia," Sylvi totesi yksityisessä päiväkirjassaan, juoppoja kirjailijoita ja tulenpalavia kommunisteja. Haanpäästä joku totesi, että hän osoitti kunnioitettavasti vieraiden kuntoa, kun kesti ja kesti isäntien täyttäessä lasia. Kirjan parasta kaunokirjallista osuutta ne Haanpään huomiot olivat.

    VastaaPoista
  3. Lukion äidinkielenopettaja luetutti usein Haanpään tekstejä. Lieneekö johtunut siitäkin, että olivat kumpikin kotoisin samoilta seuduilta Oulun eteläpuolelta.
    Keskikoulussa taas luettiin ja kuunneltiin paljon Huovisen sekä Steinbeckin ja Hemingwayn teoksia. Niillä kaikilla on ollut vaikutuksensa suhtautumiseeni kaunokirjallisuuteen.

    Olen joskus kuullut tai lukenut, että P.Väyrynen olisi Haanpäälle melko läheistä sukua; ehkä heissä on jotakin samaa ulkomuodossa?

    VastaaPoista
  4. Haanpää on Suomessa niin mystifioitu kirjailija (vuosikymmenten kustannuspanna, Eino Kauppisen tutkijanrooli "valkopesijänä ja salaajana"), että olen elämäni aikana nähnyt hänet usein ajellessani maamme maanteitä. Haanpää-niminen suuri ja tunnettu rekkafirma on kuljettanut siellä matalissa ja kirkkaan teräksisissä säiliöissä vaarallisia ja salaperäisiä teollisuuskemikaaleja tuntemattomiin kaukaisiin kohteisiin, yötä päivää...

    VastaaPoista
  5. Adjektiivit loppuivat kesken: nuo kemikaalit ovat tietenkin väkeviä ja syövyttäviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nosturifirma Helaakoski (yhdellä ällällä) nostaa haukia puuhun.

      Poista
    2. No juu-juu mut laulaaks ne mitä?

      Poista
  6. Tosi on, että "Atomintutkija" on aivan erilaista Haanpäätä kuin muu hänen tekstinsä. Aihepiiri on kirjailijalle ilmeisesti täysin outo, eikä hän saa siitä mitään otetta. Tuo blogistin sana "ihmiskarsinoista" on mielestäni siitä mainio, että sehän on kuin suoraan Haanpäältä.

    VastaaPoista
  7. Kirjoittelen tässä aikani kuluksi vähän "banaaleja"; ei tarvitse pelätä että olettaisin ketään kiinnostavan:

    Ei Haanpää aivan outo ole. Josku on tullut luetuksi Noitaympyrä, Isännät ja isäntien varjot sekä novellikokoelma Maantietä pitkin. En aivan haltioissani ole ollut. Esimerkiksi Pate Teikan tarinassa tuntui jotain omituista kerronnallista vierautta, joten mistään lukuelämyksestä oli turha puhua.

    Kauan melko sitten, varmaan 2000-luvun alkua, oli vielä paljon ns. halpakirjakauppoja, jossa myytiin painosten jäännöseriä huokeaan hintaan. Eräs sellainen lopetti, ja sieltä nostin koriini mm. Haanpään kootut 1-8 + Muistiinmerkintöjä yhtenäisessä, melko vaatimattomassa asussa (Otava 1989) à 1 euro, yht. siis 9.

    Hyllyyn ovat kuitenkin jääneet pölyttymään, muutamaa satunnaista selailua lukuun ottamatta. Olen kuitenkin sen verran perässävedettävää tyyppiä, että Kemppisen kehu (viime vuonna tilasin antikv. kirjakaupasta kolme nidettä Tšehovia samasta syystä!) sai minut myöhään eilisiltana tarttumaan yhteen niteistä, kun asiatekstin lukeminen alkoi jo väsyttää. Vielä on liian aikaista arvailla, alkaako Haanpää teksti nyt niinsanotusti vetää, mutta alkuhuomio kiinnittyi nyt aivan uskomattoman hienoon kieleen fyysisen luonnon ja ihmisluonnon kuvauksessa (jälkimmäisistä esim. pikku lastu "Uskovaisia"). Jäin ihmettelemään: mistä ihmeestä tämä pohjoispohjalainen kolkkojen suoseutujen mies olikaan jo nuorella iällä omaksunut sellaisen sanavaraston ja taidon käyttää tuota varastoaan erehtymättömän osuvasti kuin kirveellä klapeja olisi halkonut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukemalla oppii kirjoittamaan. Ja jos syrjäkylän nuorella miehellä ei ole muuta tekemistä, on aikaa lukea.

      Poista
  8. Luin taannoin ”Tuntemattoman” ja jokin aika sen jälkeen Pentti Haanpään
    ”Yhdeksän miehen saappaat”, jonka ensimmäinen painos on ilmestynyt vuonna
    1945. En voi välttyä ajatukselta, että Linna on myös Haanpäänsä lukenut
    ja saanut sieltä kehiteltäviä ideoita omaan sotaromaaniinsa.

    Esimerkiksi poimin:
    (Vänrikki Koskela) Luutnantti Jopperi. Tuollaiset hetket näyttivät olevan
    hänelle elämä itse. Miehet pitivät hänestä. Oli kerrankin upseeri, josta
    päälle näki, että siinä tulee herra, mutta joka kuitenkin oli kuin yksi
    heistä...

    (Mäkilä) Kersantti Toivo Nirva. Niin kersantti Toivo Nirva, pataljoonan
    hevosaliupseeri, omaa tilaansa viljelevä talonpoika, rehellinen pohjalainen
    talonpoika, niinkuin hän itse rakasti sanoa, sai saappaat.
    Hän puuhaili talleissa ja huolehti hevosten oloista, heinistä ja kauroista,
    kengityksestä ja harjauksesta. Sillä vetoeläimen, totta jumalauta, piti saada
    hoitonsa, vaikka ihminen kävikin sotaa!

    (Rahikainen) Työvelvollinen Juhani Norppa. Paitsi mummoa, hän löysi täältä
    myöskin nuoren Tatjanan, jonka ystäväksi ja lohduttajaksi hän änkäytyi
    menestyksellisesti.

    Pentti Haanpää hukkui kalareisulla samana syksynä, kun ”Tuntematon” oli
    ilmestynyt mutta hänen hahmottelemansa sankarit nousivat lentoon.

    Lukemassa Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  9. Minua vieraannuttaa Haanpäässä se, että mielestäni hän ei pidä henkilöhahmojensa puolia vaan suhtautuu niihin jotenkin julmasti tai tunteettomasti, kuin kokoelmaan lävistettyihin hyönteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos elämästä romaanien henkilöt on otettuja, niin kuin Huanpiällä enimmäkseen, niin kirjailija olisi joka tapauksessa myöhässä puolestaolemisineen.

      Ei kenenkään elämää voi muuttaa kirjoittamalla se toiseksi.

      Kirjan toki voi(si).

      Poista
    2. Ei tosiaan voikaan. Tai, voisko? Reseptillä?

      Tälviisii, hehhe:

      - ajatellaan että on sitä kummiski mulukummittanen pätkä sisua
      - holautettaan tervavettä kiukaalle
      - hönkästään vähä
      - kömmitään rakeiseen hankeen ja kiroillaan kuin julkkis
      - siemastaan täyteläistä kossua ja etittään penkin alle viime ittenäisyyspäivänä pudonnu känny, iha hyvä vielä
      - päätettään että joutaa sen myöhemminki
      - lähetään kylille, jos vaikka peräprutku sattus toimimaan
      - pietään pikkanen tauko ja sitte vasta ostettaaki iso kassi olusia, kaekellaisia
      - tullaan täyttä faartia kotio hoilottaen ola virran hittejä
      - suoraan pötkölleen naama virneesä
      - aamusella kahen aikaan (i.p.) potslojotettaa, nii ja juuan kaljaa ja sitte myö syyvvään ku hiukoo pikkusen
      - viiänki verkot, joutaa ne soutaakki
      - nähhän merikotkapari
      - ja joku pehkutan hyle

      Sitt' onki jo aamu. Perkele että kelpaa olla. Iltaseksi on kirjallista seuraa tietekkii nii ja sitä kaljaa. Sitte soitettaa kaverille että täälä sinä oot näien sijintitietojen mukaa mutta kauako minun pittää tätä vekotinta hillota täälä, hä! Vähäkö sä ot pöliä, vaihettaa! Vaiha ny. Liputtaaaki ossaat kumminki. Uus lippu, ihan hyvä vielä vaikka on vanahaa mallia...

      Poista