28. maaliskuuta 2021

Muinaisuuden äänet


 

 

Usea on sanonut, että Pentti Haanpää kirjoitti aina hyvin. Se ei ole totta. Ihmettelen, miksi sellaista väitetäänkään. Esimerkiksi Koottujen teosten alussa on 30-luvun kirjoituksia, jotka ovat keskeneräisiä sekä ajatuksiltaan ja tarinoina. Ja sotien jälkeen hän oli väsynyt mies. Hän julkaisi loistoversioita kaskuista, jotka olivat olennaisesti peräisin 20-luvulta, eikä paljon muuta. Eikä sitä merkittävää romaania näkynyt eikä kuulunut – koska Haanpää ei oikein hallinnut dramaturgiaa eli tapahtumien viemistä eteenpäin ihmisjoukon puheilla.

 

Kommentoijakin huomautti, että useinkaan Haanpään henkilöitä ei tule tarpeeksi sääli, vaikka myötätunto on tarinan ensimmäinen tunnusmerkki. Katso tästä asiasta Gogol, Tshehov, Tolstoi – kaikki novellit.

 

Silloin tällöin esteeksi tulee Goethen ajatelmaksi tiivistämä ”Man merkt die Absciht und mani ist verstimmt”. Sitä huomaa tarkoitusperän ja pettyy.

 

Etenkin nykykirjallisuudessa tarkoitusperä eli agenda eli tendenssi vilkkuu kuin nuoruudessani polkupyörän sisäkumi. 

 

Lian usein kirjoittaja vihjaa oivaltaneensa jotain, mikä on tavallisen kuolevaisen tavoittamattomissa. Sanoisin että tuo on aika huono keino houkutella lukijaa riviltä kolme riville neljä ja riviltä neljä seuraavalle.

 

Ja tuo on kuitenkin tarinankertojan tärkein tehtävä. Hollhywood-kielessä se on ”what next”. Lukija haluaa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Minusta tuo on itämaisen sadunkertoja ongelma. Asianomainen seisoo langan laihana Bagdadin kadulla ja kertoo ihmeellisiä asioita siinä toivossa, että ihmiset pysähtyisivät kuuntelemaan ja viskaisivat kuka kolikon, kuka taatelin. Rehellinen elinkeino siis.

 

Televisio esitti dokumentin tippukiviluolista, ja tutkijat esittivät hurjan väitteen. Entä jos – huilun palasia löytäneet arkeologit sanoivat – entä jos muinaisihmiset olivat yhtä tyrmäävän hyviä ilmaisemaan itseään soitolla ja laululla kuin luolamaalauksilla.

 

Nuo viimeksi mainitut tunnemme, ja ne uhmaavat ymmärrystä. Tulee se tunne, ettei piirustuksessa ja maalaustaiteessa ole ainakaan edistytty 40 000 vuoteen.

 

Mutta että musiikkikin…? Huilujen lisäksi lienee ollut näppäiltäviä soittimia, joista ei ole tietenkään merkkejä, ja rummut, joista meillä on paljon tietoa. Tietenkin oli myös laulu ja vihellys. 

 

Televisio-ohjelman yksi asiantuntija, syvän kivikauden ääniä selvitellyt musiikintutkija, huomautti hyvin satuttavasti, että eihän musiikki ole edelleenkään tunteita. Musiikki on ääniä, jotka herättävät tunnemuistoja ja tunneodotuksia.

 

Erikoislaatuista on korvan suuri sopeutuvuus. Ohjelmassa nuori professori näytti, miten nopeasti korva tottuu pianon pahaan epävireisyyteen.

 

Onneksi tuo asia on oivallettu laajasti. Korvassa ei ole paskan tunnistinta. Korva kuulee, mitä se toinen ihminen halusi esittää, ja korjaa automaattisesti ”virheet” niin kuin mikrofonitkin nykyisin. Ikään kuin matkasauvaksi polulle television professori napautti äänirautaa ja muistutti, että A = 440 Hz on nuorempi keksintö kuin radio.


(TV 1 Historiaa: musiikin synty)

20 kommenttia:

  1. Hjoo, mitenkä se sanoikaan joku Haanpään hahmoista järjen valosta, että "pieni tuiju se on, jotta taidamme väistää vettä ja valkeaa". Tulee tässä kyllä mieleen. Kuka kele se on oikeuttanut ketään vaatimaan, että Haanpään olisi pitänyt aina "kirjoittaa hyvin". Haanpää kirjoitti ajoittain niin kuin ei kukaan tällä kielellä, mutta kootuissa teoksissa on väistämättä keskeneräistä, harjoitelmia, jne. Suotakoon se hänellekin,

    VastaaPoista
  2. Huomautamme sävyisästi, että samalla tavalla kuin korva normalisoi ääntä (ja mieli täydentää kuulemiamme sanoja), samoin silmämme, näköjuosteemme ja aivomme normalisoivat näköhavaintojamme siihen mittaan, että tarvittiin värifilmi osoittamaan meille ettei kaikki valo esitä näkymää ollenkaan samana, vaikka pitkään niin luulimme aina kuutamosta, päreestä, nuotiosta ja kaasuvalosta loisteputkeen ja hehkulamppuun asti, jotka kaikki näyttivät keinoauringoilta.

    Vasta värifilmi huomautti kainosti, että kynttilä on lämpimämpi (oranssinpunaisempi) kuin auringonpaiste -- asia jonka kyllä tiesimme mutta joka ei meille merkinnyt mitään, sillä tiesimme mikä oikein oli.

    Vastaava tapahtui myös täysin paskojen "energiansäästölamppujen" kanssa, jotka öiseltä pihalta sisään katsottuina hohtivat zombiemaista kalmanvihreyttä. Sisään mentyä kaikki näytti ihan tavalliselta. Vertauskuvani ei ole poliittinen.

    Epäilen lisäksi, että tajuntamme käyttää ihan vastaavia normalisaattoreita lähes kaikkeen havainnointiimme kirjan lukemisesta lämpötilan tajuamiseen ja poliittiseen kannanottoomme. Ei ole olemassa objektiivista dataa, kun ihmisestä puhutaan. Eläimistä en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eero Rauniolta hyvä pointti. Havaitsemme sen, mitä aikaisemman kokemuksemme mukaan osaamme odottaa näkevämme ja kuulevamme.

      Poista
    2. Kyllä kuvataiteilijat ovat jo paljon ennen värifilmiä tienneet että värit muuttuvat valon mukaan, ja että auringonvalokin on erilaista eri seuduilla ja eri aikoina.

      Se, että taiteilija-ateljeiden suuret ikkunat suunnataan pohjoiseen on hyvin tarkoituksenmukaista.

      Poista
    3. Päivänvalo on 6000 K.

      Poista
  3. Tosia seikkoja. Sittenpä sekin että harmonisista särömuodoista parittomat ovat miellyttäviä ja parilliset koetaan häiritseviksi. Putkisoundin ja transistorisoundin ero. Katkoäänten voidaan hyvin uskoa olevan häiritseviä, räsähdysten ollen risukossa hiipivän pedon merkki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menikö I. Hallantieltä nyt parittomat ja parilliset harmoniset säröt sekaisin?

      Poista
    2. Ei. Kielellis-humanistisesti: kerrannaiset aaltomuodot ovat ylimääräistä informaatiota joka värittää kalpeaa soundia.

      Pitkä takaisinkytkentä ei ole putkivahvistinten forté, sen tultua mahdolliseksi puolijohteilla huomattiin että musikaalisuus sai kipeää. Tämä sai aikaan tutkimuksen etenemisen lepokitkan muuttuessa liikekitkaksi ja asiaa tutkittin. Ratkaisevan löydön teki Tapio M. Köykkä. Matti Otala jatkoi työtä Harman & Kardonilla.

      Tutkimus jatkuu yhä. Moderni kuuloteoria ei osaa selittää juurikaan kuinka ihminen kuulee.

      Poista
    3. Vanhempi puutyöopemme ihmetteli ja inhosi sähkökitaraa (joku muistaakseni halusi tehdä sellaisen tunnilla) että miksi kaunis ääni pitää pilata särkemällä säröllä.

      Myöhemmin olen tajunnut että ihminen on muinaisista ajoista särkenyt ääntä, siinä on vetotoimaa.
      Me jo alakoulussa särettiin sitä viivoittimella jota paukutimme pulpetinkantta vasten. Ja intialaiset teki sitä muinaisuudesta asti sitarilla, siinäkin on särö. Itse soittelin peltistä lämmitintä vasten lapsena jousipyssyä ja makein ääni syntyi kun se nailon sirisi vastoin peltiä eli syntyi ääneen särö.

      Pellin, levyn tai pahvilaatikoiden paukutus on sivullisille häiritsevä mutta voi olla tekijöilleen mahtavaa musaa. Voimistavaa ja muille peloittavaa. Se on sen tarkoituskin? Voimanosoitusta ja yhteisöllisyyden tunnetta "heimolle".

      Poista
    4. Juuri justiinsa. Musiikki onkin melkein pelkkiä katkoääniä jotka katoavat pitkään takaisinkytkentään kuin juopunut hevoseton hevosmies suolle. Putkivahvistimen yliohjautuminen on musikaalinen sillä aaltomuoto leikkautuu pehmeämmin, Mesa Boogiet on esimerkki vastakkaisesta.
      Silti kauniimmin soipaa kuin Mark Knopflerin Once upon a time in the west saa hakea koko tovin, käytän vertailuun minkä vähältä jämäkuuloltani voin, myös muutamia muita joissa on hifin aateluutta, en kerro tietenkään mitä.
      Tässä on se syy miksi telkkarin ääni on kuvaa näkemättömille aina älyttömän kovalla :) taisin siteerata erästä tykkimiehenpahalaista, hupp! Hifi-opas, Tammi.

      Poista
  4. Eikös se ole ihan laillinen tapa edetä urallaan reittä pitkin? Ei kai siinä mitään todennettuja tutkintoja tarvita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsepähän tuon varmaan parhaiten tiedät.

      Poista
    2. Tarkoitukseni oli olla sarkastinen viimeaikaisiin julkisuudessa olleisiin tapahtumiin viitaten. Näköjään epäonnistuin jälleen kerran.

      Poista
    3. Pirustako te oikeen puhutte, aiheen kanssa tekemista mitä? Toinen väykyttää jotain joutavia, mitä tässä on lohdullista ja hyvää? No julkisuushan se.

      Poista
    4. Siis mitkä julkisuudessa esillä olleet tapahtumat?

      Poista
    5. VTV:ssä on tapahtunut kummallisia asioita.

      Poista
    6. Sinun pitää lisätä kirjoituksiisi teksti "Nyt seuraa sarkasmia" koska huonoa sarkasmia ei muuten huomaa. "Huumorille" voisit tehdä saman.

      Poista
  5. Hohler Felsin Venus ja mammutinluinen huilu dokumentoivat taiteellisen ilmaisun kehitysvaihetta 40.000 vuotta sitten. Michael Spitzeriltä ilmestyy tällä viikolla kirja The Musical Human: A History of Life on Earth, jossa hän väittää, että musiikki on kuulunut ihmisyyteen miljoona vuotta ennen kielen syntyä ja että se on alkuperäisintä ihmisyyttä. Mistä tulee mieleen, että kuulo on ensimmäinen ja viimeinen aistimme. Kuulemme jo kohdussa, ja vaikeasti dementoitunutkin, jonka kanssa muu kommunikaatio ei onnistu, voi iloita musiikista.

    VastaaPoista
  6. Haanpään novelleista en ole lukenut kuin osan ja romaaneistakin vain pari, eivätkä nekään kaikki ole olleet "hyviä", mutta teksti on kuitenkin aina merkinnyt jonkinlaista äidinkielen kielikylpyä. Aika uudessa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassa, jota serkunpoikakin on ollut toimittamassa, sanotaan, että Haanpään mestarillisuutta ei kukaan ole aikoihin kiistänyt, mutta "hänen tematiikkansa on toistuvasti julistettu vanhentuneeksi". Ihminen on kuitenkin aina sama, vaikka ympäristö muuttuu. Kirjan mukaan Haanpää oli ensin ekspressionisti, sitten realisti ja modernistikin. Lopulta ilmeisesti aikamoinen juoppo, Kiinan-matkallakin pari vuotta ennen kuolemaa piti päästä kaupungille yksin etsimään "pulloa", ja aina sellainen kauppa löytyi.

    Hämmästyttää muuten, miten paljon pohjoisessa on ollutkin kirjailijoita.

    Miksipä eivät muinaiset ihmisetkin olisi pystyneet aikaansaamaan jonkinlaista musiikkia, heidän kuulonsa oli varmasti herkkä tajuamaan ympäristön ääniä eikä silloin ollut liiallista meteliä, äänisaastetta. Oli heillä varmasti aihetta välillä rentoutuakin monenlaisten vaarojen ympäröiminä.

    VastaaPoista
  7. Yhdeksän miehen saappaat on mielestäni suomalaisen proosan paras teos, tosin lukeneisuuteni on vähäinen. Yhdeksän terävää henkilökuvaa kiteytetty niukkaan tekstimäärään kuitenkin ilman ahtauden tunnetta. Väljyyden tuo tekstiin esimerkiksi ranskalainen viiva repliikkeineen, lyhyehköt virkkeet ja tarvittaessa kolme pistettä lukijan omalle ajattelulle tilaa antaen. Henkilökuvien täyteyttä osoittaa se, että 1960-luvulla tuotettiin televisioon puolen tunnin filmi jokaisesta miehestä. – JRi

    VastaaPoista