14. elokuuta 2020

Omena kaapissa



Kun saa ihan omenan, se pannaan kaappiin talteen, eikä sitä saa syödä ennen kuin se on mennyt pahaksi.

Tuohon suuntaan olen joskus mukaillut vanhempieni sukupolven elämänasennetta. On hyvä pilkata, kun on itse samanlainen.

Muistan kyllä yhdenkin pienen tytön, joka sai setelin palkakseen oltuaan lapsenlikkana ansiokkaasti muutaman päivän tai kokonaisen viikon. Hän osti heti koko rahalla karamelleja, söi ne kaikki ja tuli kipeäksi. Mahtoiko lopulta kunnolla ehtiä edes ulkohuoneeseen, sitä en tiedä. Mutta muistan kiihkoisan ilmeen, kun asianomainen juoksi pitkin kylän raittia rapisevat karkkipussit kädessä. Euca Menthaa ja Eukalyptusta, ellei sitten ollut mukana myös Pectus-pastilleja.

Välillä löydän kirjojani, joiden viimeinen loppu on kirjanmerkin (Post It) mukaan lukematta.

Puhe on pihistämisestä, mikä on korttipelitermi. Kun katsotaan omia kortteja, niin varsinkin ventissä se viimeinen kortti kertoo, onko tulossa voitto vai menikö metsään. Siksi sitä korttia nostetaan hyvin hiljaa, pihistämällä. 

Todella hyvät kirjat tulivat mieleen, kun kommentaattori mainitsi, luultavasti ihan omia aikojaan, Isaac Bashevis Singerin ”Shoshan”.

Minulla on aina ollut, samoin kai kuin kaikilla muillakin, vaikeuksia lukea hyvin murheelliseksi kääntyviä kertomuksia. Jos kirja – tai elokuva tai sävellys tai herra nähköön vaikka Lapin vaellus – on oikein hyvä, jossain vaiheessa tulee tunne, että voi kun tämä ei loppuisi koskaan. Lukemisen hidastaminen pihistämistarkoituksessa voi tosiaan johtaa siihen, että se loppu unohtuu lukematta, koska elämässä on kaikkea, tai ellei kaikkea, ainakin kolme, nimittäin pientä, keskikokoa ja suurta (Anhava).

Mahdollisesti ruotsalainen Lagercrantz sanoi kukaties juuri Bashevis Singeristä kadehtivansa ihmisiä, joilla on vielä edessään Singeriin tutustuminen. Ja Singer itse tuli määritelleeksi itsensä televisiohaastattelussa, jossa ujosteleva toimittaja oli kysynyt, että tehän siis uskotte yliluonnollisiin ilmiöihin. Singer:” Uskon… Mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista…”

Luultavasti reportteri oli viitannut vilpittömän ja vilpillisen keskeiseen rooliin Singerin koko tuotannossa eli kykyyn sisällyttää samaan tarinaan kaikkein pyhimmät ihmeidentekijät, joiden maine kaikuu taivaan käytävissä tuhat vuotta, ja kaikkein vähäpätöisimmät pikkuhuijarit tai kaupustelijat.

Järki on peto. Ei pitäisi rientää erehtymään. Kuitenkin juuri epätavallisen lahjakkaat ihmiset tekevät tavallisimmin juuri sen. En ole epätavallisen lahjakas, mutta tein juuri sen ylioppilaskirjoituksissa, enkä ole vieläkään toipunut. Nähtyäni koetehtävät hiukan hämmästyin, että näinkin helpoilla jutuilla viitsitään vaivata – ja kirjoitin ainoan ei-laudaturin siitä aineesta kolmeen vuoteen. Niin… se oli approbatur. Ja se koe oli helppo, oikeasti.

Toinen kommentoija sanoi osuvasti runojen kääntämisestä, mikä on tietenkin joskus harvinaisen mahdotonta eikä vain mitasta ja loppusoinnusta kiinni, koska jopa Kailaan, Sarkian tai Jylhän tavaton taito tyhjensi joskus tekstin. Mielestäni tärkeintä on löytää ja välittää varaus, siis sähköinen vuorovaikutus, eli esimerkiksi lauseen plus- ja miinusnavat. Lausetta ei pidä piilottaa kaappiin nahistumaan. Se ja siis sähköisku on otettava vastaan heti, siltä seisomalta. Joskus kyllä nousee tukka pystyyn. (Lukijan ei tarvitsisi sitä tietää, mutta minulla on käännetty sydämen rytmi sairaalassa voimakkailla sähköiskuilla. Tuuli yltyy: nyt pitää elää (Valéry).

8 kommenttia:

  1. Aina kun pääsen jonkun "surullisen" (kummallinen määritelmä?) kirjan loppuun, ajattelen että "tämähän on vain kirjallisuutta". Se lohduttaa. Mutta sitten kun ajattelee - ja väkisin sitä ajattelee, ennemmin tai myöhemmin - että "fiktiotahan elämämme oikeastikin on, mitäs muuta muka?", niin siitä tulee inhottava olo. Sikainhottava. (kuten teinit ennen sanoivat. mutta ei ne nykyisin)

    Elokuvissa näköaisti sotkee asioita jonkin verran. de Sican "Polkupyörävaras" kokemuksena tekee kipeää mutta ei se surullinen ole, sekään, kun sentimentaalista töhnää siinä ei ole yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Italian neorealisteilla se "sentimentaalinen töhnä" oli juuri niissä pakahduttavan komeissa ja sydämeen käyvissä kuvissa. Mustavalkoista, kurjuutta glorifioivaa, ja niin tunteellista. Hyvin romantisoivaa, vaikka sitä nimitettiin "realismiksi". Aki Kaurismäki on perinteen täysverinen jatkaja. Ja samoja tuntemuksia taisivat hakea myös viimeisimmät pääoscarit voittaneen Parasiten korealaiset tekijät.

      Poista
    2. Aidoilla tunteilla ja sentimentalismilla ei tekemistä toistensa kanssa ole. Jos on toista mieltä, saa olla, tämä on vain oma mielipiteeni.

      Poista
  2. Kun olin nuorena töissä Ruotsissa, sain runoilijakutsumuksen ja aloin lukea suomalaisia klassikkoja - Leinoa, Kailasta, Sarkiaa, Jylhää, Hellaakoskea, Viitaa, Koskenniemeä, Mannista, Mustapäätä...

    Totesin äkkiä, että nämä ovat liian hyviä, liian taidokkaasti tehtyjä, ei tähän meikä pysty.

    Suomeen palattuani siirryin lukemaan 50- ja 60-luvun modernistejamme ja ilahduin ja järkytyin: no, tähän kyllä pystyy!

    PS. Olin tietysti väärässä.

    VastaaPoista
  3. Lapsena maistoin Pectutus-pastillia ja siinä oli luotaantyöntävän aikuismainen maku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Pectuskin lapsena kelpasi, ainakin Läkeroliin tai Tanskan kuninkaan rintapastilleihin (!) verrattuna. Pectus oli houkuttelevuudeltaan Figarolin veroista, jollei ylikin. Oli Jodi-Figaroliakin, mutta se oli pahaa. Kalifaxkin menetteli, parempaa kuin rauhanpastilli Pax.

      Poista
  4. Tuntuu, että todella hyvät kirjat on jo tullut luetuksi, ainakin kertaalleen. Salambo on kyllä lukematta ja samoin Nostromo, mutta en ole uskaltanut aloittaa jälkimmäistä pelosta, että se on huonompi kuin Pimeyden sydän. Ja Proust jäi kesken, neljänteen kirjaan. Pitäisi kai aloittaa alusta ja jatkaa yhtä soittoa, mutta väliin tulee aina kaikenlaista muuta.
    shoshaa ei voi lukea uudelleen, kun sen muistaa liian hyvin.

    VastaaPoista
  5. Eija G, Proustin voi aloittaa myös viimeisestä osasta. Se voi olla jopa paras tapa aloittaa.

    VastaaPoista