26. heinäkuuta 2020

Ihanuus



Ihanuusleipää saa eräästä myymälästä, josta olen kade kuin emäntä hillasuostaan. Sellaista ei kerrota parhaalle ystävällekään ja sinne mentäessä heitetään eksytyslenkkejä jäljestäjien harhauttamiseksi.

Luullakseni jotkut nimittävät sellaisia artesaanileiviksi. Tässä on pähkinän palasia ja luultavasti aprikoosia seassa ja muita maukkaita roskia, ja itse leipä on sitä mainioksi tunnettua campaillouta. Hakukoneella muuten näyttää löytyvän reseptejä ja ohjeita vaikka kuinka. En kajoa asiaan, koska en ymmärrä siitä paljon enkä ole alan ihminen.

Mutta kesän iloista on ollut muutaman kerran puhe – esimerkiksi siitä, että halvat lasitölkkiin pakatut Ahti ja Vesta ovat suurenmoisia sillinpaloja uuden perunan kanssa. Ja nyt on vielä se aika, että vähän joka paikasta saa poikkeuksellisen hyvää mansikkaa ja oivallisia vattuja, minkä lisäksi mustikkavuodesta lupaillaan hyvää ja viikon sensaatiokuva oli Hesarissa, hillasuo Pudasjärvellä. En ole nähnyt vastaavaa, vaikka on tullut soitakin tallatuksi pohjoisessa. Vaikka kasvoi se valokki Kauhavallakin.

Jos antaa Ruotsin kuuluisimman elokuvan johtaa itsensä harhaan, mansikkapaikka on muka maallisen onnen tyyssija. Nimi tarkoittaa ahomansikkaa (smultron) eikä puutarhamansikkaa (jordgubbe).

Tiedän muuten ihmisen, joka on käynyt Suonenjoella. Hän väitti, että kerran kauan sitten joku opettaja tuli hulluksi ja alkoi istuttaa Senga sengaa oikein urakalla peltoon. Kun maassamme on tapana, jo alle kymmenen vuoden kuluttua joku juovuspäissään murahti, että ehkä se ei sitten ihan hullu ollutkaan. Siinä vaiheessa puoli pitäjää viljeli mansikkaa, ja kauppa kävi. Itse lapsena ollessani mansikkaa oli ihmisillä rekoolissa eli kasvimaassa ehkä kymmenen, ehkä viisitoista, ja niitä ei saanut ottaa.

Salaojitus ja yleinen tapojen raaistuminen teki lopun marjasta joka saattaa olla kaikkein paras, mitä luonto tarjoaa: mesimarja, rubus arcticus. Äitini poimi sitä talteen kymmeniä litroja odottaessaan Pekkaa. Tai Mikkoa. Luultavasti ei Seppoa. Pakinoitsija Vaasan Jaakkoo osoitti sen lihavan miehen herkuksi. Kun menee selälleen ojaan, voi hankalasti kumartelematta poimia mesimarjoja suoraan suuhunsa. Eikö se ole onnea!

Mutta eilen teroitin veitseni, koska tuliaisiksi tuotiin salon sydämestä kahta lajia ruislimppua. Toinen oli sivistyneempää lajia, sekajauholla höystettyä. Toinen oli selvää pelkkää ruista. Ja saman päivän aamuna paistettua.

Tuon ihanuusherkun päälle ei pidä panna mitään. Sen kuin sipaisee liukastetta. Ja siivujen sopii olla ohuita. Sellaisten viiltelemiseen fileerausveitsi on paras väline. Ottava terä edellyttää pyyhkäisyä keraamisella puikolla.

Vaikka muuta väitetään, elämä on täynnä onnen hetkiä. Tuollainen ruislimpun pala ja vielä toinen päälle on hekumaa.

Nautinto tosin edellyttää, että syöjällä on hampaat. Kummallakin isoisälläni oli puukko pöydällä, koska leivän lisäksi lihaa oli sipullettava syötäväksi. Omin neuvoin sain selvitetyksi, miksi Venäjällä ja siis meilläkin miehellä piti olla muhkea parta ja viikset, siis tyyppiä K. Marx. Ja sitten ne katosivat maailmasta vuosikymmeniksi. Vastaus: huonot hampaat. Jo keisarin aikaan Venäjällä oli tavallista, että jopa suuriruhtinailla oli reikäiset ja pahan näköiset etuhampaat. Piilottamiseen tarvittiin viikset ja niitä kehystämään parta. Parranajo ja hammashoito ja tekohampaitten valmistustekniikka etenivät sitten samaa tahtia, Amerikasta käsin.

15 kommenttia:

  1. Kokeileppas Sillikonttorin matjessilliä varhaisperunoiden kanssa. Kaksi filettä vihreän muovin sisällä. Muutkin sillikonttorin sillit on hyviä, esim. artesaanisilli.

    VastaaPoista
  2. Vaalea leipä, siis itäinen, pietarilaisperäinen mutta alunperin ranskalaislähtöinen (kuten monikin kulttuurinen asia Venäjällä) uhkasi mennä aivan pilalle 60-luvulla. Syy oli muovipussi joka tuli kauppatuotteisiin, ja se söi rapean kuoren kosteaksi pehmoksi. Läntinen Suomi ei asiasta varsin välittänyt, koska siellä oli ennestään syöty pullavaa tavaraa ja heidän ruisleivälleen pussi teki vain hyvää.

    Äitini piti myös ruisleivän pussittamista suurena syntinä. Kunnonkuorisen ja hapannostatetun vaalean leivän teko on kaksinostatuksinen homma, ja tiiliuunissa pitää olla kostutustakin. Se tehtiin hosaamalla ennen leipomista tiilet vedessä pidetyssä katajavastalla. Näin saatiin aikaan leipä, joka säilyi kuivumatta kovan kuorensa ansiosta, kunhan sitä pidettiin leikattu pinta alaspäin laudalla.

    Kahdeksankymmenluvulla toimistollemme tuli lähetystö leipomosta, joka oli huolissaan leivästään. Sitä uhkasi myös muovipussi, ja syyksi osoitettiin ns. hyllyikää. Asiaa tutkittiin ja hoksattiin että paperipussi ajaisi tässä asiansa sekä että siihen pitäisi vain saada päällysmerkinnät. Sellainen, sekä asialle kevyt kampanja suunniteltiin ja leipomo piti maalaisleipänsä pinnalla.

    Heidän tullessaan tuomansa maistiaisleivän (joka oli iso) palasia napsin vielä parikin viikkoa myöhemmin avokaapista. Mutta siitä alkoi paperipussitrendi, jolla osoitettiin että maullakin on väliä.

    Toinen ongelma kokonaan on sitten valmiiksi paloiteltu ja muovipussitettu leipä yleensä, josta on makukin poistettu, koska sen pitää olla kuivaa hötöä kestääkseen hyllyssä pitkään.

    VastaaPoista
  3. Mustikkavuosi on hyvä. Olin eilen mustikassa ja varvut notkuivat sinisinään.

    VastaaPoista
  4. Juu ja metsäkämpillä sellaset julmat värkit olivat pöydänkulmassa naulalla kiinni, että sellasta sosialismintapaista väitetään olleen.

    VastaaPoista
  5. Opettaja Olavi Leskisellä oli iso perhe, jonka elättämiseen tarvittiin lisätuloja. Mansikka oli tässä mielessä mainio idea, mansikkamaan hoidossa ja marjojen poiminnassa työvoimaakin oli omasta takaa. Leskisen mansikanviljelyn aloituksesta on nyt kulunut noin sata vuotta ja hänen innostamanaan moni saa Suonenjoella vieläkin elantonsa tuosta marjasta.

    VastaaPoista
  6. Naapurin emäntä puhui jotain Senkasen kanasta ja kesti kotvan tajuta, että kyse oli mansikasta eikä leghornista.
    Näyttää siltä, että meillä on tulossa vuosituhannen marjasaalis, vasut mukaan ja metsään herkuttelemaan!

    Kesäänsä elää Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  7. Tänä vuonna on metsämarjoista ja mansikasta ilmeisesti laadullisesti ja määrällisesti oikein hyvä sato. Epäilen, että paljon puhuttu pölyttäjäkato on ainakin hetkellisesti helpottanut, koska ilman öttiäisiä satoa ei tule tai on määrältään pienempi.

    Vielä 70-luvulla oli pienissäkin kaupungeissa useita perheleipomoita. Sitten ne katosivat. Samalla tavalla kuin Elannon leipätehtaat.

    Setä kun on melkein slobo sukujuuriltaan, niin mihin katosi tuote nimeltä "Pietarin limpppu"? siantuntioiden mukaan kyseinen leipä oli lähin vastine venäjän ruislimpulle ja se oli kyllä hyvän makuista.

    VastaaPoista
  8. Viime päivinä on tullut käytyä metsissä eri puolilla, äsken juuri palasin Itäuudeltamaalta. Mustikoita oli paljon ja suuria. Nyt on todella hyvä mustikkakesä. Alkukesästä Lapissa käydessäni havaitsin hillan kukkivan todella hyvin ja sen tietää mitä siitä seuraa ja vähän sen suuntaisia kaikuja olen ollut kuulevinani. Joskus aiempina vuosina Lapissa on hilla ollut niin paljon ettei tiedä mitä sille voisi tehdä kun on vielä edessä pitkä reisu. Ei kun mättäälle istumaan ja syömään. Kolme litraa jaksaa ihminen syödä niitä kerralla ja toinen mokoma mukaan ja illalla paistaa ohukaisia ja siihen taas hillaa sokeroituna.

    VastaaPoista
  9. Ensimmäinen kappale osoittaa Kemppisen puutteelliset tiedot siitä, millaista on yrittäjän elämä. Fiksu asiakas kehuu kaikille tuntemilleen, kun jonkun hyvän tuotteen löytää. Pelkästään muutamalle Kemppiselle leipomalla kun ei mikään leipomo pysy pystyssä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, tuo leipomo ja firma on nimeltään Fazer. Mainitsemani rislimppu taas on nyt yli 50 vuotta toimineen oienemmn firman tuote. Mitä yrittäjän elämän tuntemukseen tulee, synnyin ja kasvoin yrittäjäperheessä - isoisäni oli kauppias ja äitini myymälänhoitaja. Ja yrittäjäeläkettä isäni ja veljeni maksoivat siitä alkaen kun se tuli. Häpeän että itse olen virkamies, siis eläkkeellä. Mlnissa suvuissa on mustia lampaita.

      Poista
    2. Tuntomerkit saattaisivat viitata Viipurilaiseen kotileipomoon Lahti-Jämsä-tien varrella Padasjoen eteläpuolella. Sitä reittiä kun tuli ajettua Savoon, kun viitostie on nyt tietöiden takia aika sumppuinen. Muuten olisin arvellut Siiskosta Mikkelin pohjoispuolella. Just niiden tietöiden kohdalla.

      Poista
  10. Ei kyllä mikään voita reikäleipää eikä rievää. (Eikä mustaamakkaraa.) Kaikkia näitä pitää saada just uunista tulleina. Haikeana aattelen matkojani Tampereelle ja siellä Tammelan torille.
    Marjoja rakastan kaikenlaisia. Eniten kuitenkin mustia viinimarjoja, karhunvatukoita ja tyrninmarjoja.
    Syksyisellä hammaslääkärikäynnilläni vaihdettiin poskihampaaseeni uusi kruunu. Se kruunu valmistettiin 3D-menetelmällä. Ensin kuvattiin kynäkameralla oikeanpuoleinen ala- ja yläleukani. Monitoorista katselin leukojani hampaineen kaikkineen.

    VastaaPoista
  11. Kuuma, juuri uunista tullut näkkileipä on maukas kokemus. Se on vanuvan pehmeää mutta maistuu silti näkkärille. Näkkileipätehtaalla sellaista sai.

    VastaaPoista
  12. Nämä luettuaan on ihan pakko päästä mustikkametsään. Enää en viitsi selkääni koukistaa niin paljon, että niitä säilöisinkin. Kaupasta saa kyllä vuoden mittaan joka päivälle smoothie-marjat, tyrnimarjojakin ihmeen halvalla pakasteena.

    Oli onni syntyä mesimarjavyöhykkeelle"Kuopion takana", niin jäi lapsuudesta hieno makumuisto, kun ojia vielä oli. Ei mesikoita paljon ollut silloinkaan, mutta monet mansikkapaikat ovat oikein lapsuuden (aina) lämpimien ja ihanien kesien symboli mielessäni. Ilokseni huomasin, että tälläkin tontilla kasvaa ahomansikoita. Herkkutatteja kuuluu nyt olevan runsaasti, olisi mentävä katsomaan.

    VastaaPoista
  13. Päivän kuvaan liittyen. Pirkka-Pekka Petelius veti ennen kansanedustajaksi siirtymistään YLE:n Luontoiltaa. Häneltä kysyttiin, että mikä oli vaikein tilanne kyseistä ohjelmaa tehdessä. Petelius vastasi, että se, kun eräs pikkutyttö esitti heleällä äänellä kysymyksen "Miksi vatussa on karvoja?". Petelius kertoi, että kaikilla luontoraadin jäsenillä oli suuria vaikeuksia pidättää nauruaan. Kasviasiantuntija Henry Väre pystyi kuitenkin vastaamaan vakavalla äänellä tytön kysymykseen.

    VastaaPoista