3. tammikuuta 2020

Ruokkija




Waltari ei tarvinnut muuta kuin erittäin laajan kansainvälisen hälinän Tutankhamonin haudan löytämisestä. Egypti oli ollut osa Euroopan mielikuvia kautta aikojen. Napoleonin käynti pyramideilla lisäsi mielenkiintoa ja Rosettan kiven avulla toteutettu munaiskielen avaaminen alkoi tuottaa tietoa.

Egyptiläisyys oli suurinta muotia 1920-luvulla. Helsingissä sen näkee suoraan Eduskuntatalon sivusisäänkäynnistä, jonka muoto ja mittasuhteet ovat Egyptiä. Mahtailu on ikuista.

Vaikka Waltari oli kirjoittanut faarao Ekhnatonista jo 30-luvun puolella, olen ollut levoton kysymyksestä, mitä perua ”Sinuhe” on. Henkilön nimi on tunnetusti ruotsalaisen Grimbergin kirjaan käännetystä kirjeestä, ja alan kirjallisuuttakin oli. Lisäksi Egypti oli tietysti kaikille tuttu Waltarin ikäluokassa ja omassakin sukupolvessani raamatunhistoriasta.

Lopulta en voinut vastustaa kiusausta. En ole koskaan villiintynyt Thomas Mannin tuotannosta, vaikka tietysti osaa arvostaa sitä. Neliosaisen Joosef-sarjan niteiden yli olen kävellyt usein ja korkeintaan ajatellut, ettei minun tarvitse tuotakaan lukea. Olen yksi niistä, joilta ”Kuolema Venetsiassa” ei ole vienyt jalkoja alta. Minulla on oma Venetsiani.

Saksalainen Marcel Reich-Ranicki oli Euroopan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko. Hän oli paavi, jollaisen asemasta Anhava ja Pekka Tarkka eivät uneksineet. Koskenniemi olisi ehkä uneksinut, mutta suotta.

Pitkäikäisen televisio-ohjelman ansiosta Reich-Ranicki oli julkkis Saksassa. Ja Saksassa kun oltiin,  oli lukevaa yleisöä, joka suhtautui totisesti heille esiteltyihin teoksiin. Jotkut siellä ajattelevat edelleen, että samalla tavalla kuin klassinen musiikki, ainakin korkea romaanikirjallisuus on saksalaisen kielialueen etevämmyyden todiste. Runous heiltä melkein kuoli toisen maailmansodan jälkeen.

Ja Reich-Ranicki opetti saksalaisille, että maailmankirjallisuuden kolme huippua ovat Homeroksen Ilias ja Odysseia ja Thomas Mannin Joosef-sarja.  Lähinnä tuosta sarjasta Mann sai kirjallisuuden Nobelin.

Minäpä hankin sen käsiini. Merkeistä päätellen olen ensimmäinen henkilö, joka on lainannut sen Kirkkonummen kirjastosta, johon se näkyy hankitun 1948. En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut sen.

Tiedättekö – mutta 1938 saksaksi ilmestynyt ”Joosef Egyptissä” on enemmän kuin Sinuhen esikuva. Ilkeä ja tietämätön ihminen voisi puhua plagiaatista. Ero on selvä. Mann on paljon parempi.

Itse olen välikädessä. Kirjoitan tällaista, vaikka olen vasta Theban kiihkoa kuvaavassa kohdassa. Samalla pidän rehellisenä sanoa lukijoilleni: älkää vain hankkiko tuota kirjaa, vaikka antikvariaatit ovat tulvillaan sitä ja saksankielisenä taskukirjana se on halpa, noin 10 europa kappale, ja Kindlenä koko hoito 30 euroa.

Hirvensalon suomennos on tavanomaisen luotettava, mutta aika vanhentunut, eikä hän ole pysynyt Thomas Mannin kyydissä, kun tämä väläyttelee saksan kielen pitkävirkkeisyydellä ja lisäksi vaihtaa kertojan näkökulmaa kuin obeliskin kiertäjä. (…jatkuu)

11 kommenttia:

  1. Thomas Mann sai Nobelin palkintonsa vuonna 1929. Joosef-sarja alkoi ilmestyä vuodesta 1933 lähtien.

    (En kuvittele olevani ainoa, joka tämän lapsuksen pani merkille.)

    VastaaPoista
  2. Muistan lukeneeni että Günter Grass kerran kysyi Marcel Reich-Ranickilta - hän kun ei oikein tykännyt tästä, ja jotenkin hieman pilkalliseen sävyyn tivasi häneltä - että "onko hän puolalainen vai saksalainen?". Reich-Ranicki vastasi että "olen 50 % puolalainen ja 50 % saksalainen ja 100 % juutalainen". Tätä Grassa piti aivan hienona vastauksena.

    VastaaPoista
  3. Nobel tuli 1929, tetralogian ensimmäinen osa ilmestyi -33.

    VastaaPoista
  4. Ritva Haavikon toimittamassa Kirjailijan muistelmissa Waltari ei mainitse Joosefia, paljon muuta mainitsee esikuviksi ja lähteiksi. Ei hän tuota järkälettä olisi unohtanut. Sinuhe-myytti löytyi Egyptiska myter och sagor -kokoelmasta; onko Grimbergissä siis joku kirje. Mann kirjoitti Karl Kerenyille kesken Joosefin kirjoittamisen että "fascistisilta Dunkelmännereiltä pitää riistää psykologian keinoin myyttiaines ja muuntaa se humanismiksi" (allekirjoittamattoman suomennos). Joosefin ja Sinuhen taustalla oli siis natsismi molemmilla.

    VastaaPoista
  5. Minä en jostain syystä tahtonut saada "Sinuhea" luetuksi, vaikka yritin aika monta kertaa, eri vuosikymmenillä. Luovutin kai liian pian, 5 - 10 sivun jälkeen. Kun lopulta päätin suoriutua siitä tahdonvoimalla (niin kuin monesta muustakin asiasta elämässä), huomasin, että sehän olikin varsin viihdyttävä ja antoisakin.

    "Kuolema Venetsiassakin" jäi ensin vähän arvoitukseksi, toisella lukemalla luulin sitä kuitenkin vähän ymmärtäneeni ja arvostinkin. Yhteen aikaan Mann oli suosikkini, ja luin ne kaikki. "Taikavuori" on monien jumaloima, mutta minua se ei varsinaisesti lumonnut, vaikka siitä kovasti pidinkin, kielestä varsinkin. "Buddenbrookit" oli oikein koukuttava ja helppo romaani ja sen tyyli lempeine ironioineen miellyttävää. "Joosefia ja hänen veljiään" lukiessa sitten antauduin ehdoitta, muistan lukeneeni sitä kuin jännitysromaania, ja lopulta irtosi muutama kyynelkin, kun Joosef sanoi veljilleen: "Minä se olen, olen teidän veljenne Joosef." Sitä neljättä osaa en sitten taas oikein ymmärtänyt, oli kai liikaa symboliikkaa.

    VastaaPoista
  6. Odysseian luin juuri Saarikosken erinomaisena proosarunosuomennoksena, josta on otettu uusi painos.

    Mannin Joosef-sarjassa suurena erona Sinuheen on mielestäni asenne yliluonnolliseen. Sinuhen maailmassa ei yliluonnollista tai edes luonnollista ideaalista ei ole. Kaikki on loppujen lopuksi petosta tai itsepetosta, paitsi ehkä rakkaus ja Kaptahin maanläheinen elämänasenne, ja näitäkään Sinuhe ei koskaan tunnista ajoissa todellisiksi. Sinuhe on loppujen lopuksi moderni ihminen, joka kirjoittaa modernille lukijalle.

    Mannin ihmiset eivät ole yhtä kyynisiä. Mann yrittää vakavasti kuvata esimodernin ihmisen ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa, jossa yliluonnolliset ilmiöt tulevat luonnollisiksi tai nousevat luonnollisista ilmiöistä. Esimerkiksi käy hyvin nuoren Joosefin pohdinta siitä, miten vuodessa on todellisuudessa 360 päivää, vaikka epätäydellisessä maailmassa niitä onkin muutama enemmän. Tai miten Laabanin luokse Rebekka hakemaan lähetetty Abrahamin palvelija ja Jaakobin nykyinen palvelija ovat sama mies, samoin Laaban, Raakelin ja Leean isä, sama mies kuin Laaban, Rebekan veli ja Betuelin poika, vaikka näiden välillä on useita sukupolvia. Se, onnistuuko Mann, on ihan eri asia, mutta mielestäni hän ja Waltari lähestyvät yhteistä ilmiötä aivan eri tavalla.

    Mielenkiintoisempaa olisi sen sijaan pohtia, miten Waltarin oma asenne vanhetessa muuttuu. Sinuhe on moderni ihminen valheiden täyttämässä maailmassa. Johannes Angelos on ei enää ole pelkästään etsijä; hän löytää lopuksi ihanteen, jonka puolesta kuolla. Turms kuolematon on etsijä maailmassa, jossa kartionmuotoiset jumalat tosiaan viettävät pitoja ihmisten kanssa ja hänkin kasvaa hyväksymään tämän. "Ihmiskunnan vihollisten" sankarit - tai antisankarit - ovat sen sijaan moderneja ihmisiä maailmassa, jossa unet käyvätkin toteen (Flaviuksesta tulee keisari, kuten Nukutus paikoillaan ennustaa surkeaa unikirjaa käyttämällä.) ja jossa sekä kristittyjen Jumala että brittien oudot maanalaiset jumalat tuntuvat vaikuttavan. He eivät oikeastaan koskaan hyväksy tätä, mutta sekä Marcus että Minutius toteavat loppujen lopuksi kristityn marttyyrikuoleman olevan selvempi ratkaisu kuin jatkuva itsensä nöyryyttäminen Itävaltaan edessä.

    Waltari siis kirjoittaa olenmaisesti saman romaanin kerta toisensa jälkeen ja päätyy vasta parissa viimeisessä teoksessaan Mannin kanssa samanlaiseen maailmankuvaan. Jos Waltari olisi kirjoittanut Sinuhen samassa hengessä kuin Turmsin ja Ihmiskunnan viholliset, hän olisi plagioinut Mannia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näköjään kännykän automaattikorjaus teki minulle taas kerran tepposet:
      *Nukutus p.o Minutius
      *Itävaltaan p.o itsevaltiaan

      Poista
  7. Egypti-vimma oli lyhytikäinen villitys, mutta Tampereen yliopiston Tietotalo on mielenkiintoinen jälkikaiku samasta aiheesta: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/2/28/Tampere_University_of_Technology_Tietotalo_Southwest.jpg

    Toinen erikoisuus on värillinen betoni, jota ei ole sittemminkään paljoa käytetty.

    VastaaPoista
  8. https://www.bbc.co.uk/programmes/b041ybj3

    Sinuhesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin.
      Tästä Sinuhen tarinasta teki egyptologiaa sivuaineena lukenut opiskelijatoverini kirjallisuustieteen seminaarinsa, ehkä gradunkin.

      Suomessa tiedetään vain (ymmärrettävästi) Waltarin Sinuhe, mutta muualla maailmassa tämä originaali lienee huomattavasti tunnetumpi. Tuskinpa kukaan ketään sen kummemmin plagioi, Waltari ja Mann niin sanotusti vain ammensivat samasta intertekstuaalisuuden lähteestä.

      Poista
  9. Olin varusmiehenä potilaana Keskussotilassairaala 2:ssa Lahdessa 70-luvun alussa.
    Osastolla oli kuulemani mukaan yksityispotilaana hoidettavana myös kirjailija Mika Waltari (appensa taisi ollut armeijan ylilääkäri?). Isäni kävi minua Pohjanmaalta katsomassa joulun alla tuoden lahjaksi partakoneen ja Waltarin pienoisromaanin Fine van Brooklyn. Hämmästyttävä sattuma! En kyllä nähnyt silloin siellä itse kuuluisaa kirjailjaa. Nuori rakuuna lueskeli samassa kerroksessa sairastavan suuren kirjailjan teosta...

    VastaaPoista