3. marraskuuta 2019

Aro ja Venäjä




Arvelin jo päässeeni toistelemasta Tshehovin ainutlaatuisuutta tässä blogissani. Kävi kuitenkin ilmi että rosvo – epäilen tässäkin omia jälkeläisiäni – oli tuulettanut kirjastoani, jota joudun jatkuvasti täydentämään lisäostoksin.

Nyt oli kateissa neuvostoliittolaisen Ilja Ehrenburgin ”Tshehovia lukiessa” (1960). Hän oli maansa ja ehkä aikansa parhaita kirjallisuusmiehiä. Hankin ja luin pitkän ajan jälkeen. Toden totta asiantuntija ja ihailija Ehrenburg menee pää edellä Tshehovin ansaan.

Tshehov on niin suuri siksikin, ettei lukija yleensä huomaa, että kun kuvauksen kohteena on joku toivoton vetelys, vastenmielinen pullero jostain hämärästä kuvernementtikaupungista, kirjoittaja lukee siinä syvällistä ja itse asiassa aika murheellista kuvausta omasta itsestään. Tshehov näyttää peiliä, mutta koska hän on taikuri, uhri ei lainkaan huomaa peiliä.

Ehrenburg varmaan arveli välttäneensä neuvosto-liturgian mutta silti pilaa esityksensä juuri marxismi-leninismillä, jonka kiertelemiseksi hän näyttää nähneen paljon vaivaa. Tshehov ei ollut neuvostoaikaan mitenkään kielletty eikä hyljeksitty. Stalin ymmärsi lipputoimistojen tulot ja jopa tuki korkeaa kulttuuria, toisin kuin virkaveljensä Hitler. Moskovan taiteellinen teatteri pyöritti Tshehovia hienosti, ja novellit tulivat perässä. Niitä luettiin koulussa ja ne tunnettiin.

Mutta Ehrenburgin lankeemus on lukemista pahoin häiritsevä taipumus lisäillä sellaisia huomautuksia kuin ”kapitalismin oloissa” tai ”vaikka Tshehov itse ei ollut vallankumouksellinen” ja ”tehtaanomistajan ja työläisten sovittamaton ristiriita”.

Asia on niin, että asioiden ja ihmisten törmäyttäminen niin sanotun dialektisen periaatteen mukaan oli yksi niistä asioista, joita Tshehov vältti ja varoi. Hän näki ihmisen, ei jonkin keksityn ja kummallisen luokan edustajaa.

Sekä Tolstoilla että Dostojevskilla oli oma agenda eli joukko mieliajatuksia, joilla he pilasivat romaanejaan. Ajatelkaapa miten vähän Venäjä vie eteenpäin esimerkiksi ”Karamazovin veljeksiä” verrattuna siihen, miten loputtomasta kirjassa kuvataan Venäjää ja venäläisyyttä. Tulee mieleen Tolstoin nyt aika pöhköltä tuntuva vanhuuden vaiva julistaa omatekoista ja sangen lapsekasta ”tolstoilaisuuttaan”, vaikka hänen voimansa oli ihmisten ja tapahtumien kuvaus. Aatteen miesten pitäisi pysyä konttorin puolella määräilemässä muita. Isänmaallisista ihmisistä ei oikein ole taiteilijoiksi. Isänmaaton Joseph Conrad mahdutti taiteilijan tarinan teoksensa ”Pimeyden sydän” päähenkilön Kurtzin viimeiseen lauseeseen: ”The horror! The horror!” Noilla sanoilla Conrad kuvasi profeetallisesti nyt alkaneen 1900-luvun – ja Tshehov oli tehnyt saman kovin toisin keinoin ja ihan erilaisella äänellä.

”Arolla” on kertomus, miten nuorta Jegorushkaa viedään kärryillä kouluun yli ison aron. Matkalla on mukana kauppias Kuzhnetshov ja isä Hristofor, joilla ei ole erikoisempia ominaisuuksia, kuten ei päähenkilölläkään. Kyytimies on joku Deniska.

Matkaa sitten tehdään eikä mitään ihmeellistä tapahdu. Sitten tullaan perille kaupunkiin – lukijan mieleen voi tulla Kiova – ja poika saa majoituksen miellyttävän oloisen täti-ihmisen luota, eikä sitten muuta. Tarina loppuu.

Jegorushkan koulunkäynti ja myöhemmät vaiheet jäävät arvailujen varaan, eivätkä ne oikeastaan kiinnostakaan lukijaa. Kaikki pitkässä novellissa tapaamamme henkilöt ovat yllätyksettömiä ihmisiä, paitsi ehkä ainakin suomalaiselle nykylukijalle touhukas juutalaisperhe, joka pitää kievarin tapaista arolla ja siittää ja synnyttää lisää lapsia hankalaan maailmaan.

Pieni joukko liittyy suurempaan, kaupunkiin matkaavaan karavaaniin, joka kuljettaa myyntiin villoja. Tavataan äkkipäätä Varlamov, menestyvä ja tarmokas yrittäjä, joka totisesti tietää mitä tekee.

Joku aatelinen pistäytyy. Jegoroshka on nukkuvinaan, kun aatelisnainen sanoo häntä sieväksi pojaksi ja suutelee poskille Kreivitär Dranitskaja, asioillaan, ja majatalonpitäjä on katketa kolmeen kappaleeseen kumarrellessaan ja hänen veljensä, hulluksi tiedetty, sen kuin seisoo ja hymyilee ylimielistä mielipuolen hymyä.

Matkaajat viihdyttävät toisiaan kertomuksen pätkillä, kuten matkoilla on tapana. Muuan Konstantin kertoo vaimostaan, joka on ”sellainen harakka”, ja millainen työ oli voittaa hänet vaimoksi, kun itse on vanha, kohta kolmenkymmenen, ja ruma. ”Kaikki ymmärsivät, että siinä oli rakastunut ja onnellinen ihminen, tuskakseen… Nähdessään tuon onnellisen miehen, tuli kaikkien ikävä ja halu niin ikään kokea onnea…”

Muuan – Jemeljan – sanoo vesissä silmin kuun nousua yön arolla seurattaessa on laulettava jumalisia ja ryhtyy toimeen, puuskuttaa ja hengästyy eikä vain saa suustaan säveltä, kun ei osaa yhtään laulaa. Taivas aukeaa aivan kirjaimellisesti, kun nousee hirmuisen kova ukonilma. Maanpäällinen taivas kohdataan joella, jossa päästään kalastamaan paljain käsin kaloja sieppaamalla, ja sitten syödään, syödään.

Perilä iskee kuume ja tulee houreita, mutta pyhitetty öljy ja rukous auttavat. Aamulla poika tuntee itsensä terveeksi, tai ainakin melkein, eikä olo enää ole kuin villapaalin päällä ukkosessa. Edessä on elämää ja opiskelua. Leskiäidin poika saa eteensä matematiikkaa ja vieraita kieliä ja matkaseuralaiseltaan muistutuksen, ettei sitten kuitenkaan rupeaisi ylpeäksi ja tyhmempiään vähättelemään. Ja ihmiset ovat oikeastaan oikein hyviä, kukin tavallaan, ja ajallaan.

Novellin loputon aro hyvin niukkoine ja ankarine kasveineen ja samalla lailla kaikkeen alistuvine ihmisineen on Venäjä ja Venäjä on vähän niin kuin maailma. Se on liian suuri ja vaikea ellei mahdoton ymmärtää. Voi nousta ukkosia ja vankkurit kukaties särkyvät ja hevosetkin väsyvät. Mutta villoista saadaan hyvä hinta, ja setä mutristelee suutaan. Pappi sanoo itse olevansa vanha ja unohtaneensa melkein kaiken ennen oppimansa, mutta niinpä hän tjuo kuin tuokin pojalla valkoista leipää ja aivan sammen mätiä, joka on herkku.

Ja tiet eroavat. Tiet eroavat aina mutta pysyvät silti samanlaisina.

Nykyhetken lukija, suomalainen kumminkin, epäilee mielessään, että jod Anton Pavlovitsh Tshehov olisi saanut lukeakseen tulevaisuutta eli seuraavaa vuosisataa kuin kirjasta, hän ei olisi suuresti hämmästynyt. Suurta lokakuun vallankumousta hän olisi tuskin pitänyt mainittavana tapahtuma, koska mikään tuskin muuttui niin suuresti, ja aro on ennallaan nytkin, vaikka raharuhtinaat ajavat pyörillä ilman hevosia, mitä ajelevatkin. Junat eivät puuskuta, mutta ihmiset puuskuttavat. Ja suuri kirjailija on luonut kokonaisuuden, paljon enemmästä kuin kolmesta kappaleesta, ja lukija käsittää lukeneensa oman tarinansa ja nähneensä kuvana oman maailmansa, ja sen yllä välinpitämättömän kuun.

Lystikin loppuu aikanaan. Näkyvät kirkontornien sipulit ja joukko alkaa hajaantua. Joku ajomiehistä on kulkenut tuota monen viikon matkaa kaksikymmentä vuotta ja ajatellee, jos viitsiikään, hyvällä onnella tallustavansa vielä kauan villakuorman vierellä ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Se on sitä elämää…

Sellaista se on, ja sitten tulee kuolemakin, ja laitetaan ehkä puusta risti haudan päälle, ja sitten risti lahoaa ja kaatuu. Sellaista se on.

17 kommenttia:

  1. Tyhmä kysymys: luetteko Tshehovia suomeksi vai alkukielellä? Suomennokset ovat kai laadukkaita - itselleni ne ovat ainoa vaihtoehto.

    VastaaPoista
  2. Joskus luin tuon Ehrenburgin. En omista enkä paljoa siitä muista. Kiitos professorille. Peilivertauksesta tulee mieleen Kornei Tshukovskin (en löydä hattupäätä) sanoma: "Tshehovia lukiessa tuntuu, että hän kirjoittaa minusta."
    Tshehov luo arosta henkilön novelliinsa. Se on toista kuin esimerkiksi Turgenevin päälleliimattu estetismi, botanismi ja meteorologia. Luontokuvaajaksi ylistetyllä Turgenevilla on kyllä vahvuutensa, jotka esimerkiksi Hilja Riipinen on hyvin onnistunut välittämään suomen kieleen. Dostojevskin romaanit tapahtuvat sisätiloissa. Tolstoikaan ei ole luonnonkuvaaja luonteeltaan; hakkaa metsät kuin Venäjän armeija Kaukasuksella Hadzhi Muratissa. Jos Gogol kirjoittaa "K:n liejuisesta kauppalasta", siinä on koko Venäjä.
    Joku voi olla toista mieltä ja esittää vastaesimerkkejä. Nostan heti kädet pystyyn.
    Hyvä esimerkki luonnon ylikorostamisesta ja yksityiskohtaisesta botanistisesta päälleliimaamisesta on koko Amerikan kirjallisuus Thoreausta Steinbeckiin. Kuriositeettina mainita voi myös Mobergin. Siirtolaissuvuille uuden mantereen luonnossa kaikki oli uutta ja ihmeellistä, eikä perimätietoa ollut. Steinbeckille muutto itärannikolta Kaliforniaan lisäsi jännitystä. Luonto oli siellä Whitmanista alkaen kirjallisuuden Special Guest Star.
    Conradin pienoisromaanissa kiinnittää huomiota luontokuvauksen ohuus; merimatkan valjut maisemat ja jokivarren läpitunkemattomat tiheiköt vain vilahtelevat. Jopa alun Thamesin tunnelmia kuvataan konkreettisemmin. Unessahan siinä sen jälkeen oikeastaan ollaankin ja ihmisen sisäisessä elämässä.
    Että sellaista. Professorin lopetuksesta tulee mieleen Tolstoin Ivan Iljitshin kuoleman herättämät reaktiot hänen lähipiirissään.
    "Otti ja kuoli; minäpä en."

    VastaaPoista
  3. Kuukausi sitten olin siunaustilaisuudessa, jossa tulevan uurnan paikka oli merkitty sirolla puuristillä vanhan hautakiven viereen. Kukat laskettiin siihen valmiiksi. Tilaisuuden jatkuessa lounaspöydässä nousi keskustelu lehden kuvasta, jossa suomalaisen sanamestarin poika kantaa isänsä uurnaa ulos siunaustilaisuudesta. Oli käytännöllistä tuhkata vainaja Helsingissä ja kuljettaa tuhka uurnassa Jämsänkoskelle siunattavaksi; ainakin rahtikulut jäivät pienemmiksi.
    Netistä havaitsin tänään, että piispa oli kiinnittänyt huomiota tapaukseen eikä pitänyt sitä suotavana. Saa nähdä, mihin kehitys johtaa tulevaisuudessa.

    Blogista kiittää Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  4. "Isänmaallisista ihmisistä ei oikein ole taiteilijoiksi."

    Ja nationalisteista vielä vähemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Adolf_Hitlerin_taiteilijanura
      https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Adolf_Hitlerin_taiteilijanura

      Poista
    2. Sinänsä jännä juttu että myös Kirkkomäki oli harrastajamaalari.

      Poista
    3. Hitler ei ollut harrastajamaalari vaan mielestään väärinymmärretty taiteellinen nero joka maalasi turisteille toritauluja postikortit malleinaan. Churchill oli tosiaankin harrastajamaalari, vaikka aikuisten oikeasti taiteellisia lahjoja oli paljon AH:ta enemmän. Mutta siinä yhteiskuntaluokassa hänen ei tarvinnut ajatella töiden myyntiä.

      Poista
  5. Blogisti: "Mutta Ehrenburgin lankeemus on lukemista pahoin häiritsevä taipumus lisäillä sellaisia huomautuksia kuin ”kapitalismin oloissa”

    Aivan näin. Kapitalismistahan emme tahdo lausua emmekä salli lausuttavan pahaa sanaa. Mitäpä siitä, jos joku pahainen sosiologiproffa Göran Therborn tai muistossa autuas Immanuel Wallerstein ovat saattaneetkin lipsautella näinikään:

    ”Kapitalistinen järjestelmä ei yksinkertaisesti enää toimi. Se ei tuota enää kapitalistille tarpeeksi voittoa.”

    Tyhjäpäät tuollaisia puhuvat.

    VastaaPoista
  6. Tshehovin ajan älymystön ajattelua hallitsi kehitysoptimismi. Stalinin ja Hitlerin tuleva totalitarismi oli heidän mielikuvituksensa ulkopuolella.
    Venäjän vallankumouksillisilla oli suomessa tukijoita. Mainittakoon kurisioteettina ,Aino Malmbergin, sosiaalivallankumouksellisen puolueen militanteille järjestämä tukipaikka Kirkkonummen Jorvaksessa.

    VastaaPoista
  7. Se on totta, että Tshehov asettaa peilin lukijan eteen. Minäkin löysin sieltä itseni, villapaalin päältä. Ei tuo aron ylitys ollut mitä tahansa yksitoikkoista matkantekoa päivätolkulla vaan sen nuoren pojan merkityksellinen tie kokonaan uuteen elämään, jossa kaikki tuttu jäi kerralla taakse, äiti ja koti, edessä tuntematon tulevaisuus algebroineen, vieraine kielineen ja ihmisineen. Outoja aikuisia, joiden toimia ei aina saattanut ymmärtää ja jotka saattoivat arastuttaakin maalaispoikaa. Yksin oli pärjättävä.

    Itse menin 10-vuotiaana oppikouluun ja asuin viikot jonkun vieraan perheen luona lähikaupungissa. Oli pakko itsenäistyä varhain, eivät olleet vanhemmat neuvomassa. Muistan kyllä, että menin kirjakauppaan ostamaan kirjoja ja koulutarvikkeita, rahaa oli siis annettu mukaan, mutta silti sain kotimuistutuksen, kun kolmella ensimmäisellä maantiedon tunnilla ei ollut viivoitin mukana. Ei sitä kyllä tarvittukaan...Enkä sitten koskaan harrastanutkaan maantietoa... Enkä vieläkään tiedä maapallosta paljon mitään...

    Ruotsin opettajaa muistan pelänneeni ensimmäisellä luokalla, hän oli niin iso ja "musta" ja tyly ja puhui kummasti. "Hyvää päivää kirvesvartta," hän sanoi jollekin, enkä oikein tiennyt mitä se tarkoitti mutta ei hyvältä kuulostanut. Arvosana taisi olla aluksi viisi... Albumiin olin kirjoittanut luokkakuvan kohdalle: "Oltiin iloisia, kun tähän kuvaukseen meni osa ruotsin tuntia...

    Ystäviä sain kyllä heti ja aloin "näkyä" monissa aineissa ja esiintyä koulun juhlissa, mutta tietenkin olin maalaistyttönä ja nuorimpana aluksi jossain luokkahierarkian alapäässä, vaikka en sitä silloin mitenkään tajunnutkaan. Ikäerot vain kasvoivat, kun monet alkoivat jäädä luokalleen, isot tytöt saattoivat olla kaksi, kolmekin vuotta vanhempia, kävivät jo tansseissa ja komentelivat joskus meitä nuorempia kuin isot siskot konsanaan.

    Ehkä sitä oppi vähän liian itsenäiseksi, mutta ei tuo ole elämässä haitannut. Koti on siellä missä itse, ja maalaistalossa oli oppinut tarttumaan asioihin ja tekemään itsenäisesti pienestä pitäen. Paalin päältä alkoi ihan hyvä matka. Maanantaisin olin kyllä usein vähän pahoinvoipa koulussa. Äiti vei kunnanlääkärille, joka sanoi, että ne on vaan ne vatsahermot. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun piti kirjoittaa 200 kertaa "en koskaan unohda maantiedon kirjaa kotiin" ja käydä sitä näyttämässä opettajan kotona illalla klo 18. Matkaa edestakaisin kertyi kuusi kilometriä. Vuosi oli 1952.

      Poista
  8. Älä puhu paskaa. Et ole ikinä Conradin kirjoja nähnytkään.

    VastaaPoista
  9. Sitä Conrad ei kyllä kuvaa. Tuskin olet edes lukenut koko teosta. Ainakaan et ole ymmärtänyt lukemaasi.

    VastaaPoista
  10. Pitipä kaivaa hyllystä Tsehovia ja Aro. Inspiroiva blogi. Kiitos!

    VastaaPoista
  11. Igor Stravinsky johti muutaman konsertin Pietarissa ja Moskovassa vuonna 1962. Kun hän ei ollut käynyt Venäjällä sitten vuoden 1914, joitakuita haastattelijoita kiinnosti säveltäjän suhde Neuvostoliittoon. Hän kommentoi, että pietarilaiset ovat aina olleet kovia tekemään kaikenlaisia kumouksia.

    VastaaPoista
  12. Ja persu kommentoi netissä kateellisena kun ei viitsi lähteä edes pihalle koska "ei ota eteen".
    Netissäkin persu sitten vain toistelee vain mestarinsa typeryyksiä, kun ei osaa edes ajatella itse.

    VastaaPoista