29. heinäkuuta 2019

Lukulengas



Olemme perustaneet miesten lukupiirin. Elias (6 v.) ehdotti perehtymisen kohteeksi kirjaa, jonka mukaan ”r” on jotenkin vaarallinen ja ruma kirjain ja siksi korvattava ällällä. Olli (18 v.) pitää tarpeellisena, että ”Morelin keksintö”, kirj. Bioy Casares, sisällytettäisiin ohjelmaan. Itse (74 v.) olin sitä mieltä, että Tshehovin ”Karviaisia” olisi sopiva aloitus. Voisin lukea sen muille osallistujille ääneen venäjäksi. Kun Elias on ehtinyt tutustuttaa kaksi pikkusiskoaan Draculaan, sen jälkeen voitaisiin lukea Tshehovin ”Musta munkki”, joka on eräänlainen Draculan versio, ja lisäksi hyödyllinen muistutus siitä, että filosofian maisterin tutkinnon suorittaminen voi johtaa mielenvikaisuuteen.

Kukaan meistä ei tosin osaa venäjää, paitsi minä sen verran, että alan aavistaa, mistä kenkä puristaa.

Katson jokaisen sanan erikseen sanakirjasta ja mietin, puuskuttiko Kaspian seudulla aikaileva alkuperäisasukas väljissä housuissaan helteessä vai läähättikö hän.

Nykyisin hyvä teksti ei peitä näkyvistä Torx-ruuvin kantoja. Kuusiokolojakin pidetään välttämättöminä. Tshehovin kielessä ei ole mitään outoa, paitsi kaikki. Katselin kesällä yöllä järvelle, kun oli aika tyyntä. Oli tähtiä ja ne heijastuivat veteen ja kaikki liikkui vähän.

Musta meri on kiinnostavampi kuin Napoleon. Kuuntelin YouTubesta Ahmatovan pitkän runon samalla lailla kuin kuuntelen edelleen Bachin ”Die Kunst der Fugea”. Kysymyksessä saattaa olla viime kädessä sama teos. Vain hupsu kääntäisi Ahmatovaa ilman mittaa ja loppusointua. Merkityksen karkaaminen lisää tekstin voimaa. En minä rantakivillä seistessäni liioin kysy, mitä aallot tarkoittavat ja mitä tuuli. Silti tulee mieleen, että isomman selän rannan liplatusta voisi äänittää ja myydä kiinalaisille. Heidän runoistaan, joita muuten on ääneen luettuna verkossa todella runsaasti, päättelen alttiuden äänimaailmalle.

Olen esteetön kehumaan, koska ansio ei ole minun. Kun katson nyt vaikeasti löydettäviä tilastoja lukemisen eli kirjojen myynnin ja lainaamisen jatkuvasta vähentymisestä, mietin kuka meille opettaisi asiantuntijat.

Paljot puheet ”digitaalisesta mediasta” koulussa ja kotona peittävät näkyvistä todelliset kysymykset. Jälkeläiseni näyttävät lukevan jo alle 7-vuotiaina enemmän kuin keski-ikäiset kauppatieteen tohtorit.

Ja miksi pitäisi lukea? Koska lukemisesta tinkiminen on ympäristöongelma, ilmaston muutosta vakavampi. Tyytyminen sellaiseen viihteeseen, jolla esimerkiksi poliitikot ja surullisen suuri osa tiedemiehistä toimivat, on reduktionismia eli jo tunnettujen periaatteiden muuntelua ja siten niiden lisäämistä. Vastakohta on emergenssi, valppaus ja avoimuus nähdä yllättäviä asioita ja kaivautua niihin. Käytännössä hyvin moni asia, esimerkiksi molekyylibiologiassa, osoittautuu käsittämättömän monimutkaiseksi. Se on emergentti, mutkikkaiden asioiden täysin arvaamaaton tulos.

Perusesimerkki on elämä. Tiede e edelleenkään tiedä, mitä se on, mistä se on tullut ja voiko sitä saada aikaan esimerkiksi kemikaaleilla. Elämä ja siis kaikki kasvava (kasvaminen on sekin emergentti ilmiö) on ihme, ja ihmettä kantavat mukanaan elolliset olennot, jotka ovat siis arvokkainta, mitä meillä on. Ja ihmisen oudoin ominaisuus on kirjoittaminen ja kyky lukea. Se on myös suurin toivo ympäristön tuhoutumisen edessä. Ja parasta mitä voit tehdä hiilijalanjälkiesi keskellä on lukea. Perusta sinäkin lukulengas. 


10 kommenttia:

  1. »Minulla on alun perin ollut semmoinen ajatus, ettei kirjallisuudella saisi olla mitään näkyvää tarkoitusta, vaan että sen tulisi puhua puhuttavansa melkein sanattomasti, ikään kuin luokse hiipien. Minä en jaksa käsittää, että ihmisille tarvitsisi sormella osoittaa, että katso tuohon. Sen vuoksi minua on moitittu siitä, ettei minun kirjoistani tahdo löytää ydintä, vaikka sitä hakemalla hakee.» Uupuiko tendenssi ? Esimerkiksi fennomania tai hangonpiikeillä osoittelu kuisteilla ja saleissa viihdyttäytyviä kohtaan ? "ikään kuin luokse hiipien" varpaillaan Kauppis-Heikki Kirotussa työssä (1891) ihan ulossanoen ja sormella osoittaen äkkiä kuin tyhjästä huutaa kirjoittamaan opettamisen kirotuksi työksi.

    Stoori menee siten että alkavat kirjoitella velkakirjoja ilman vieraita miehiä eikä syrjänen tiedä mitä kylällä tapahtuu. Naimajärjestykset menevät sekaisin, perinnöimiset solmuun.

    Ja sitten kunniamurha, jolla sekasortoa koetetaan padota. Kyse on tietty sosiaalivallankumouksellisten eli innovaattoreiden ja koulutettujen tuottamasta kaaoksesta ja säädyttömyydestä, mitä myrkkyä vastaan käydään vastamyrkyllä. Lukeminen ei ollut pahasta, siis Kirjan mutta kun kirjoitus omasta päästä kihisee valeuutista rääviä ja lurjustelua, niin paha. Onneksi vielä alkuun lukeminen oli helppoa vaikka kirjoitustaito kovastikin vaikeampaa. Miksi muuten ?, E.A.

    Tätähän se Tatu Pekkarinenkin juoni Hotelli Huminassa -nyt Taivallahden kesäteatterissa. Outo ei-mauttomuuksin ei-nakuiluin etenevä monipolvinen juoninäytelmä. Siinäkin kirjoitetaan väärin, raha-arvan tai palkinto-obligaation numero. Asiana on alleviivata kuinka ihmiset hullaantuvat rahasta ja hänestä kellä sitä sattuu olemaan. Teatterikipaleessa aika monella, onnenkantamoisten ja kikkojen karusellissa. Tatu Pekkarinen ja teatteriseurue sormella sojottaen auttavat paitsi nauramaan myös honaamaan naurettavuutemme. Ei kuin baanalle ja kesäkulttuuriin.

    Oikea elämä sulaa hulluuteensa ja vielä pitäisi leikkiä sivilisaatiota. Talvella pimeässä leffasssa ja kesällä sokaisevassa auringossa. Kovaa on kulttuuri. Minua kauhistuttaa kun pakosta näkee lapsia pilattavan. Ei se ole iskien äiskien vika. Se on jo perinne ja sen kantaja on kulttuuri ihanassa vikautuneisuudessaan.

    Kauppinen suoritti kansakoulunopettajan tutkinnon Leppävirran yksityisessä seminaarissa. Että sellainen oli. Nykyisistä ei ole yksityistettäviksikään. Kuka niistä mitään maksaisi? Missä muka voisi suorittaa filosofian maisterin tutkinnon?Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauppisen suorittama "kansakoulunopettajan tutkinto" on kyllä aikamoista liioittelua. Leppävirran yksityinen "seminaari" on yksi lukuisista maassamme toimineista kierto- ja alakansakouluihin 1800-luvulla opettajia valmistaneista kursseista. Nämä kurssit olivat parhaimmillaan yksivuotisia, joskus vain muutaman viikon mittaisia.

      Syy siihen, että yksityisiä seminaareja oli olemassa, oli se, ettei alakansakoulun opettajan pätevyydestä ollut säädetty yhtään mitään. Näin ollen kuka hyvänsä sai ryhtyä työhön, ja kaikki koulutus oli pelkkää plussaa. Leppävirran "seminaarista" eli "Leppävirran Kurjalanrannan pikku- ja kiertokoulunopettajien valmistuskoulusta" ei ole säilynyt mitään muuta tietoa kuin maininnat parin sieltä valmistuneen ansioluetteloissa. Näiden seminaarien valmistamat opettajat työllistyivät maaseudulle joko seurakunnallisiin kiertokouluihin tai sitten kansakoulun alaluokille. Nämä seminaarit olivat joko ihan yksityisiä tai sitten ne nauttivat valtionapua. Erityisesti 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä valtio tuki alkukouluseminaareja aika avokätisesti. Vuoden 1879 asetuksen mukaan tällaisen kurssin käynyt alkuopettaja sai varsinaisen pätevyystodistuksensa sitten kansakoulutarkastajalta, joka arvioi opetusnäytteen, mutta myöhemmin seminaarin itsensäkin antamaa todistusta saatettiin pitää riittävänä.

      Varsinainen kansakoulunopettaja eli yläkansakoulunopettaja, joita valmistui valtion ylläpitämistä kansakoulunopettajaseminaareista, sai nelivuotisen koulutuksen. Nämä opettivat varsinaisissa kansakouluissa, joiden pääsyvaatimuksena oli 1800-luvun loppupuolella lukutaito. Ammatillisesti nämä varsinaiset kansakoulunopettajat ovat suoraan nykyisten luokanopettajiemme edeltäjiä ja muodostavat suomalaisen perusopetuksen toisen päätradition. Sen sijaan alkukoulujen pikakoulutetut, syrjäseuduilla vaatimatonta työtään tehneet opettajat ja heidän valmistuslaitoksensa ovat historiallinen umpikuja, jota ei paljoa ole muisteltu. Eli Kauppis-Heikki olisi ollut itsenäisyyden tultua kelpoinen opettamaan vain I ja II luokkaa, ja niitäkin vain omalla kotipaikkakunnallaan.

      Oppivelvollisuuden tultua alkuopettajat ja kiertokoulunopettajat säilyttivät siirtymäsäännösten perusteella pätevyytensä ja saivat jatkaa työtään kansakoulujen I-II luokilla. Alakansakoulunopettajien yksityinen valmistus valtiollistettiin vuosien 1920-26 välillä hiljakseen, ja lopulta pelkkien alakansakoulunopettajien opetus päättyi talvisotaan. Sen jälkeen alakansakoulunopettajaseminaareja ei enää käynnistetty. Sinänsä tämä on mielenkiintoista; vielä 1920-luvun alussa monet arvovaltaiset pedagogit olivat sitä mieltä, että alaluokkien opetus vaatii aivan erilaista persoonallisuutta ja lähestymistapaa kuin ylemmillä luokilla, minkä vuoksi alkuopettajat pitäisi kouluttaa erikseen. Ratkaisevaksi lienee tullut kaupunkien asenne; ne edellyttivät alaluokkienkin opettajilta kansakoulunopettajatutkintoa, mikä rajasi alakoulunopettajat maaseudun erikoisuudeksi.

      Asiaa kuvaa erinomaisesti Tuula Hyyrön väitöskirja Alakansakoulunopettajien valmistuksen kehitys Suomessa vuosina 1866-1939, josta minäkin nämä ajatukseni pitkälti poimin.

      Poista
  2. Juha Kauppisen "Monimuotoisuus" on yli puolessa välissä. Viiankiaavan kohtalo alkoi pelottaa. (kaivosyhtiö!)

    Kesälukijana Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  3. Huomautus siitä että itse elämä on tuntematon syntyjä on pitkään pyörinyt päässäni. Onko seikka universaali vai onko maapallo eräänlainen universumin syöpäpesäke? Miksi elämä ylipäätään rakentuu itsestään ja yrittää lähteä esimerkiksi Marsiin?

    VastaaPoista
  4. Tuo hiilijalanjälki (hiiri-) on konua kieltä. Ehdotan että ryhdymme suomeksi puhumaan lemusta, jota me ympärillemme levitämme. Vielä kun kerrotaan, että lemu tulee sanoista "light emitted micro units", niin johan kelpaa!

    Lemuava Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. "Mustassa munkissa" oli ihana puutarha, mutta ei se pelastanut maisteria hallusinaatioilta, vaikka luonnon sanotaan voivan helpottaa rasittunutta mieltä. Oikeastaan novellissa esitettiin aivan nykyaikainen ongelma, työuupumus, joka kuitenkin nytkähti liian pitkälle. Mutta puisto ei ollutkaan villiä luontoa kuten jossain "Arossa" vaan "hienostunutta rumuutta, luonnon vääristelyä" muotoon leikattuine puineen. Suuruudenhulluus antoi miehelle voimia, oli mukavaa olla rajattoman onnellinen, Jumalan valittu. Välillä vähän tervehdyttyään hän tunsi keskinkertaisuutensa, tavallisuutensa, hurmio ja innostus oli hoidettu pois ja työ rauhoitti, mutta elämä oli tylsää. Sitten taas nytkähdettyään rajan toiselle puolen mies, nyt professori, huusi puiston mäntyjä ja kukkia avukseen, mutta ei auttanut, veri jo valui suusta.

    Oliko siis kyse proosallisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä vai mistä? Olen nähnyt pari henkilöä maanisessa tilassa, ja toinen huusi: "Minä olen Hitler, olen kaikkivoipa!" Tai siitä, että on vaikeaa olla nero, - taiteilija? - kun muut eivät ymmärrä eikä itse sitä kestä? Vai sitäkö Tshehov vain haluaa sanoa, että ihmisen ei pidä luulla itsestään liikoja? Luonto ja aherrus sen parissa joka tapauksessa edustavat tasapainoisuutta.
    Hyvä novelli, kun ei ole ihan yksiselitteinen. EG

    VastaaPoista
  6. Kuuluuko siis kauppatiede, jonka tohtorit tuossa tulivat esiin, ylipäänsä sivistyksen ja kulttuurin piiriin? Ennen kyllä joskus puhuttiin liikesivistyksestä.

    VastaaPoista
  7. Kiveäki kiinnostaa liikuttuko vai olivatko juosten matkas

    VastaaPoista
  8. Ja miksi ei pitäisi lukea?
    sivilisaation oletuksen hylätessään ihminen kehittyy vastojaan käyttäväksi.

    VastaaPoista