29. lokakuuta 2018

Mokomat lukijat



Tämän blogin lukijoille on uuvuttavan selvää, että minusta kiinalainen T’ang -kauden runous noin 800-luvulta on parasta mitä maailmassa on koskaan nähty. Siellä täällä tuikkineen mielenkiinnon jälkeen vasta Ezra Pound ja etenkin ihan oikeasti kiinaa osannut suurmestari Arthur Waley toivat Li Pon yleisempään tietoon.

Suomeksikin kiinalaisia oli käännetty jokin hitunen ennen kuin Pertti Nieminen aloitti suuren urakkansa. Sen päätyttyä meillä on eurooppalaisittain vertaillen mainio Kiinan suuren kirjallisuuden valikoima käsillä, emmekä ole liioin vailla hyvin vanhoja perustekstejä. Kung Futsen ja Mung Tsin ohella voimme perehtyä vaikka mihin.

Tiedämme senkin, että Clausewitzillä oli idässä edeltäjiä ja sen, että Murasaki Shikibun Genjin tarina ehkä oli maailman ensimmäinen korkeatasoinen romaani (noin vuodelta 1000), mutta itse asiassa kiinalaiset olivat julkaisseet proosateoksia jo vuosisatoja, ja eräät niistä muuten muistuttavat hätkähdyttävästi Cervantesia.

Tuo vanha ja hyvin vanha perinne on voimissaan nyt elokuvana. Amerikassa nimellä ”Hero” somistettu historiallinen seikkailuelokuva kertoo riittävästi kiinalaisesta elokuvanteon taidosta, vaikka Intian elokuvatuotannon suuruutta ja monipuolisuutta ei voita paljon mikään.

Mutta olen siis suomennellut vanhoja kiinalaisia runoja minäkin, vaikka kykyni lukea helpotettuun muotoon (pinjin) muutettu kiinaa on käytännössä arvailua. Potkua sain siitä, että ranskalaisten uusi laaja Kiinan runouden antologia (arvokkaassa Plèiade -sarjassa) näyttä lähtevän samasta ajatuksesta, joka pyörii omassakin mielessäni. Niemisen ja ehkä Anhavan ”kuin uni ja varo” -tyyppinen runojen kääntäminen ei ehkä ole ainoa järkevä vaihtoehto.

Eli muuan kommentoija arvasin eilen heti yhteyden. Kun olen Kiina-friikki, etenkin T’ang -kauden taidetta (ja hallintoa) koskevissa asioissa, jokainen itseään kunnioittava suomalainen tuntee tuon maailman mahdollisesti hollantilaisen, todellisuudessa kai kiinalaisen Robert van Gulikin laajasti suomennetusta dekkarituotannosta.

Van Gulik oli pätevä Aasian kielten ja klassikkojen tuntija, joka käänsi englanniksi mahdollisesti 1700-luvulta olevan kiinalaisen dekkarin Tuomari Deen tutkimuksista, ja sen jälkeen kirjoitti pitkälti toistakymmentä romaania, joita on luettu siitä erin. Ne ikään kuin sijoittuvat T’ang -kaudelle, ja murhamysteereitä selvittävä Dee on korkeimman oikeuden esittelijä ja runouden tuntija.

Jos oli Dorothy L. Sayers Oxfordin maisteri ja hyvä keskiajan ja etenkin teologian tuntija ja käänsi Danten Jumalaisen näytelmän mittaan ja riimiin, niin tässä toinen esimerkki. Van Gulik toimi toistakymmentä vuotta Hollannin Japanin suurlähettiläänä ja lienee ollut arvostettu sinologi eli Kiinan kielen tuntija myös toisten vertaistensa joukossa.

Se että hän mukaili kiinalaista perinnettä eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle lukijalle hiukan helpommaksi, esimerkiksi jättämällä ”itsestään selvät” viittaukset suuriin kiinalaisiin klassikkoihin vähälle, oli pelkkää hyvyyttä meitä, lukijoita kohtaan. Tosin painosmääristä päätellen saattoi siitä kertyä roposia kirjoittajallekin.

Tässä yhteydessä toistan sanomaani: ylimielinen suhtautuminen dekkareihin on yhtä ongelmallista kuin satujen luuleminen toisen luokan kirjallisuudeksi.

6 kommenttia:

  1. Shanghaissa syntynyt, mutta 30 vuotta Amerikassa asunut 65-vuotias Qiu Xiaolong on kirjoittanut kymmenen romaania shanghailaisesta rikostutkijasta Chen Caosta.

    Poliisintyönsä ohessa Chen kirjoittaa runoja ja kääntää klassista kiinalaista kirjallisuutta. Viittauksia riittää. Otava lienee julkaissut ainakin seitsemän Chen-dekkaria suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun ei aktiivisesti seuraa asioita, ovat tämmöiset vihjeet kullanarvoisia. En ollut tästä kirjailijasta koskaan kuullutkaan. Muihinkin pitämiini "etnisiin" kuten Vaseem Khaniin ja Tarquin Halliin (Intia-aiheisia) olen törmännyt sattumalta.

      Poista
  2. Dee-jutut mahtavia. Kulunut parikymmentä vuotta, enmmäkin kun luin, silti muistan,

    VastaaPoista
  3. Edellisen blogin lista oli anglosaksiseen tapaan muuta maailmaa ylenkatsova. Esimerkiksi Simenonin puuttuminen listalta häiritsi.

    Ishiguron Me orvot on kyllä hyvä, mutta minusta se on dekkari vain pintatasolla. Ishiguron kohdalla olennaista on aina se mistä ei puhuta - tuon kirjan kohdalla nähdäkseni Shanghain länsimaisen yhteisön täydellinen eristäytyminen reaalimaailmasta. Ilmastonmuutoksen edetessä kirja voi tulla hyvinkin ajankohtaiseksi...

    Jos dekkariaiheita sisältävät taideromaanit lasketaan mukaan, niin Rikos ja rangaistus olisi triviaali lisä, itse pidin myös Munoz Molinan Täysikuusta.

    Mistään muusta kirjasta en saa vastaavaa pysähtyneen luokkayhteiskunnan tunnelmaa kuin Idän pikajunan arvoituksesta. Vaikka se on älyllisesti epätyydyttävä sekä rakenteensa että ratkaisunsa suhteen, niin silti se on tullut luettua hämmästyttävän monta kertaa.

    VastaaPoista
  4. JK: "Tässä yhteydessä toistan sanomaani: ylimielinen suhtautuminen dekkareihin on yhtä ongelmallista kuin satujen luuleminen toisen luokan kirjallisuudeksi."

    Entäpä romanttisen viihdekirjallisuuden luokittelu kolmannen luokan hömpäksi?

    Uudessa Parnassossa (5/18) aiheesta väitöskirjaa valmisteleva romanttisen viihteen kirjoittaja Niina Mero perustelee aika vakuuttavasti miksi romanttinen viihdekirjallisuus on aivan yhtä arvokasta ja vaativaa kuin mikä tahansa kirjallisuus.

    Ainakin minut hänen perustelunsa vakuuttivat. Monet niistä pätevät myös dekkareihin, miksei lastenkirjoihinkin.

    VastaaPoista
  5. Satujen väheksyminen on idioottimaista. Vain sivistymätön ei ymmärrä satuja kirjallisuuden keskeisimpänä genrenä.

    VastaaPoista