23. syyskuuta 2018

McCarthy



Harjoittelen lannistaakseni vastenmielisyyden skifiä ja dystopioita kohtaan. Science fiction lienee kirjallisuutta tai elokuvaa, joissa ympäristö tai juoni sisältää todellisuuteen perustumattomia teknisiä ilmiöitä. Dystopia on utopian vastakohta eli kuvitelma maailmasta, joka on mennyt aivan synkäksi.

Perusteluni on satujen miettiminen. Viimeiset minuutit ennen nukahtamista ovat arvokkaimpia. ”Tuhannen ja yhden yön” magneettivuori on mainio. Miksei se ole jo käytössä? Merestä ulkoneva vuori on niin magneettinen, että se repii laivoista naulat ja köysistä pylpyrät merimailien matkalta.

Matkailuuni nykykirjallisuuteen antoi sysäyksen Emile Zola, siis hän joka kuoli runsaan tuotannon ja suuren menestyksen kokeneena 1900-luvun alussa. Välitön mielenkiinnon aihe oli romaani, jonka henkilönä on Zolan lapsuudenystävä Paul Cézanne, mielestäni näkemisen ongelmiin syvällisimmin perehtynyt ihminen ajallamme.

Zolan kautta ymmärsin, että kirjallisuuden suuntaus naturalismi ei ole lainkaan sitä mitä olen luullut. Olen häpeissäni. Tiedän ja olen opettanut, että kirjallisuus- ja taidehistoria on perinteisesti sellaisten henkilöitten opetettavana, joiden oma sielu on sahajauhoa. Naturalismi on vain tarkkaa kirjallisuutta. Kirjallisuuden ihme on sen kyky välittää kaikki vähällä, myös sielun huokaukset. Onko kuvauksen kohde todella olemassa, sitä ei kerrota, koska sillä ei ole väliä. Ja siksi Zolan kuvaukset katuun liiskaantuvista katontekijöistä ja taiteilijoiden ikuisuushaaveista ovat tärkeitä, vaikka hän tietenkin epäonnistui yrityksessään kuvata muinaista Pariisia (1860-lukua jne.) ”sellaisena kuin se on”.

Mutta olen siis anteeksipyynnön velkaa teille, lukijoilleni, ja samalla itselleni. Olen jättänyt täysin väliin niin paljon maineikkaitakin kirjoja ajatellen kuin kuka tahansa pöhkö, että miksi rasittaisin itseäni toisten ihmisten kaameilla kauhukuvitelmilla.

On nimittäin totta - kerrankin – mitä lukemattomat palkintolautakunnat ja kriitikot toistelevat, että amerikkalaisista kirjailijoista 1900-luvun suurin on Cormac McCarthy. Hän on samaa tasoa kuin William Faulkner parissa hyvässä kirjassaan, mutta hän osaa kirjoittaa runoutta proosana. Juuri tuosta syystä olen harmitellut, että en käyttänyt puolta elämääni venäjän opintoihin eli lukeakseni Dostojevskia ja Tshehovia alkukielellä. 

Kun aloittaa Tie-romaania (Road), maailmasta on tuhottu lähes kaikki ja harvat jäljellä olevat taapertavat tomussa ja tappavat ja syövät toisiaan. Mutta lukija lukee kirjaa! Kaikki ei ole lopussa, vielä, koska tässä on kirja, joka on kirjoitettu kielellä. McCarthyn lause tuo mieleen Wallace Stevensin runot, jotka ovat sukua Thoreaun ja parin muun amerikkalaisen metafyysikon teksteille. Ja englannin kieli soi yhteen aiheiden kauheuden kanssa. Naturalismin ympärillä kieppuu taika.

On myös kovin väärin, että kaikki mainintani Villin lännen maailmasta eli siis kuvitelmista ovat sivuuttaneet Raja-trilogian (Veren ääriin, Kaikki kauniit hevoset, Tasangon kaupungit) ja Blood Meridianin. Nimeään myöten minulle osoitettu näyttäisi olevan No Country for Old Men, ei vanhojen miesten maa.

Suuri osa romaaneista on julkaistu 2000-luvulla suomeksi. Ja kirjat ovat siis merkittävästi syvempiä ja laveampia kuin Margaret Atwood (The Handmaid’s Tale, 1985). – Lisäys: asiantunteva kontaktihenkilöni sanoi että nyt suomeksi tullut Svetlana Aleksijevtšin ”Neuvostoihmisen loppu” saattaa olla paras hänen koskaan lukemansa kirja.

13 kommenttia:

  1. Larry Niven ja Jerry Pournelle tekaisivat Lucifer' hammer -tekokirjan jossa maahan pötkähtää juuttaan suuri vötkäles ja kaikille tulee tasa-arvo..

    VastaaPoista
  2. Pajukepeistä punottu aasinsiltani: Merivoimilla oli Lonnan saarella laivojen demagnetointiasema jolla rautalaivojen magneettisuus poistettiin. Vihollisen Suomenlahdelle asettamat magnetismiherätteiset miinat jäivät räjähtämättä. No se siitä.

    VastaaPoista
  3. "The Road" on paras kirjasta tehty elokuva koskaan. Siinä kun tavoitetaan kirjan juoni ja tunnelma.

    VastaaPoista
  4. "The Road" on paras kirjasta tehty elokuva koskaan. Siinä kun tavoitetaan kirjan juoni ja tunnelma.

    VastaaPoista
  5. Kiitos! McCarthy on tosiaan maiseman runoilija, yksi parhaista. Pieni korjaus blogitekstiin: Veren ääriin ei kuulu Raja-trilogiaan. Nuo kaksi muuta siihen kuuluvat ja niiden välissä, trilogian toinen osa on Matka toiseen maailmaan. Miusta se on trilogian paras osa.

    VastaaPoista
  6. Atwoodin "Orjattaresi", "The Handmaid´s Tale" -kirjassa on hyvin keksitty ja toteutettu idea ja voimakas tendenssi, mutta McCormickin "Tie" on järisyttävä, runollinen, "Nobel-tasoa". Olisi varmaan pitänyt lukea se alkukielellä. Muihin en ole uskaltanut tarttua, mutta taitavat ne olla samaa tasoa, ainakin se "Blood Meridian" näyttää jo olevan Timen sadan parhaan englanninkielisen kirjan listalla. Olen myös arvellut niiden muiden olevan liian westernmäisiä minulle, ja samasta syystä en ole myöskään katsonut "No Country for Old Men" -elokuvaa, vaikka Coenin veljesten äkkiväärästä huumorista yleensä pidänkin.

    Ensimmäinen lukemani scifi-kertomus oli Atwoodin "Oryx and Crake" joskus 15 vuotta sitten, sietokykyni rajoissa, mutta eivät ne ole enemmälti houkutelleet. Pian ne saattavat olla valtavirtaa, kun tulevaisuuden kuvitteleminen houkuttaa.

    Mutta sehän on hyvä, jos yhtäkkiä huomaa, että on paljon hienoja kirjoja odottamassa! EG

    VastaaPoista
  7. Aivan samaa mieltä. Faulkner oli kyllä epätasainen tuotannossaan mutta McCarthyltä ei heikkoa tekstiä löydy.

    VastaaPoista
  8. No Country for Old Men tuli vavisuttavana elokuvanana vuosikymmen sitten sopivasti kriisin herkistämälle katsomolle.

    Superlahjakas ihmismielen manipuloija jahtaa aarretta. Saa tahtonsa läpi kohtaamiensa ihmisten. Sheriffi elinaikaista tympäytymistään potien kohauttelee hartioitaan. Toinen samanmoinen oli There Will Be Blood. Öljykentän valtaajasta. Huikeata työtä tämäkin. Animal spirit valloillaan eli kapitalismiksi+darwinismiksi käsitteellistyvä Kiusaaja vai mikä Belsebuupi siellä riehuukaan. Siellä? Ihan omissa sisuskaluissahan se puristelee.

    Kiintoisaa oli sheriffin sivullisuus ja seurakunnan vaitonaisuus yrittäjien riehunnan edessä.

    Romaanitaide Zola Dickens Dumas Canth hengessä täytti sosiologien sijan -ja täyttäisipä yhä. Se kuvasi ja selitti ihmisen suhdetta toiseen kuten päiväläisryhmän suhdetta tilallisiin tai tukkilaisen elonpiiriä isäntiin, tehtaaseen, Lontoon puutavaratuojiin, näiden kaverusten investointeja puuttomaan Egyptiin jne.

    Usea kirjailija matkasi Suomeaan pitkin ja poikin. Kalle Kajander metsäkauppojen perässä tai Järnefelt Laukon ja Tottijärven mailla ja ihmisten parissa.

    Sana puri ja mitättömälläkin lukemisellani ymmärrän ne huikeasti nykyakatemioita relevanteimmiksi ja etevämmiksi.
    jatk.

    VastaaPoista

  9. jatk.
    Tästä yhteiskunatieteestä syntyi todellisuutta kun vääryys poistettiin ja korskeus luokkaoikeutena. Eihän siihen tarvittu kuin murhapolttoja Balttiassa ja filosofeja romaaniaineistojen äärelle teoretisoimaan niistä ainehistoista ja sanomalehtien tosiuutisista Saksan kymmenissä yliopistoissa. Lähin kai Königsbergissä missä Kant hihkui vuotta 1789. Että mitä se todellisuuus olikaan ja mitä siitä voisi tulla. Ei mitään jalosteuutettua pilvihötö "dataa".

    Yksi oli Luottolaitoksen havaitseminen siinä kuin isorokon tai mitä se Pasteur ja Koch näkivätkään mikroskoopeillaan. Pankkiireista he erottivat pennejä ja vekseleitä. Mitä ne olivat luupin alla ?

    Sikisivät kuin basillit ja levisivät kuin hiiva. Piti vain pitää varansa etteivät liiaksi. Ja piti kohdentaa. Sen teki tutuista vaikkapa se ensimmäinen Wallenberg sanomalehdissään tarmossaan ja pojissaan. Lainsäätäjäksi rupesi.

    Tavaratehtaat nousivat alkemiarahalla mutta tosifysiikalla ja sähköopilla Löfvenien panna tuulemaan, täyttää osuuskauppojen hyllyt, koulut ja muut parantamot.

    Valmista tuli melkein huomiseksi. Niin ote herpaantui. Pankkiin astuivat kiihdytinfyysikot, kumosivat tase-esteet ja ostavat nyt silmiemme alla kokokomeuden pois työläisiltä ja tehtailijoilta, pois hyvästä ja sysäävät pahaan. Kiinassa kuulemma sadat miljoonat irtaantuvat köyhyydestä ihan kuin näiden lyseolaisvälkkyjen iskät pääsivät kirvesvarsikänsistään ja äiskät lapsenpäästäjänaapurista armahdettiin neuvoloihin.

    Tannerien politiikan jumi tuli jo Liikasen ja Tuomiojan nuoruudessa. Heidän vahtivuorollaan sitten kavahdettujen pankkien kamreerit jatkoivat hekin kansainvälistä matkintaa. Innovaatiota puski Lontosta ja Nykistä. Tukholmasta ihan kotikielellä. Homma eteni holvien varjoissa tasepapereita rapistellen.

    Vakavaraisuus oli helppo BIS laskea väärin kun oikeatakaan eivät äänestäjät osanneet ja Ekeihin oli luottaminen. Niin fiksujakin.

    Pyhän hengen kenttä soveltui oivasti luottolaitosrukoushuoneeksi 1800-luvulta ja sovellutuksia oli pakkopuolellakin kuten "pakkokasvu" sanan olisi pitänyt kulmakarvoja kohohuttaa. Mutta elintaso, turvaverkko ja kohta viihdeverkko ja edustuksellinen politiikka ja työväentalojen hotellistuminen ja muu kiva tukki päät.

    On se kumma että luottolaitos, sisar- ja serkkugeenityksin ovat ihan piilossa pääseet ebolaksi.

    Suojakaavusta käy silmien avaaminen seljälleen vaikka R&A näytöksissä. Moni tuntuu tulevan ja reaktioista päätellen pääsevän jyvällekin. Eikä se taserahasisärengaskaan ole muuta kuin ihan käsitettävää peliä. Isot palkinnot ja älyä hivelevää. Että mikäs tätä viikinkiretkeä voittaisi kivassa ja uhossa. Parasta ehkä ettei palkintoa tarvitse odottaa. Se sisältyy uuteen taseoppiin. Tulevien luuloteltujen arvojen -sijoitushäkkärämeinaamisen- myymisenä vanhaan pankkiin. Niin se kirjoittaa siitä talletuksen. Ei olisi ennen heliboria tullut kysymykseen.

    Ja salamerkittyjä tehdään isommille interbank-cp-bond summille Bloombergin ja Reutersin ruuduilla asianomaisten kesken. Ei kuitenkaan ihan rauhassa, vaan kaduilla ja rempoilla mylvien ja patistellen jokamiesta milloin mihinkin muoviaitakujaan. Pahempaa kuin lehmille. Tai ei. Eivät ne enää navettakujaa sorkkailekaan. Hekään.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  10. Yhden asian voisin sanoa McCarthysta. Ainakin hän on tarjonnut nostalgiatrippejä entiseen asuinpaikkaani USA:n ja Meksikon rajamailla erittäin onnistuneesti paitsi, että en koskaan törmännyt kirjoissa esiintyvään väkivaltaan lukuunottamatta sitä epämääräistä ilmassa leijuvaa väkivallan mahdollisuuden tunnetta, joka vallitsee kaikkialla, varsinkin sen rajan pohjoispuolella.

    VastaaPoista
  11. Objektiiviset mielipiteeni kirjallisuudesta perustuvat siihen, että osaan maailman kielistä lähes promillea. Tiedän siis, että joka toinen parhaista kirjailijoista asuu Pohjois-Amerikassa. Onneksi heitä voi nykyään palkita Bookerillakin, kun Nobelia ei voi jakaa amerikkalaiselle joka toinen vuosi. Bookerilla palkitaan kuitenkin yksi nimenomainen kuluvan vuoden kirja.

    Alice Munro ja Bob Dylan saattoivat viedä Margaret Atwoodilta ja Cormac McCarthylta Nobel-mahdollisuudet. Tiettävästi Akatemiassa on paljon McCarthyn kannattajia, mutta kiire tulee.

    VastaaPoista
  12. Yleensä tunnistan ns. laatukirjallisuuden silloinkin kun se ei kolahda. Cormac McCarthyn kohdalla ymmärrys ei aivan riitä.

    En tosin ole lukenut kuin yhden, eikä kirjan nimi jäänyt mieleen. Sen perusidea oli, että käydään huumesotaa lähellä Meksikon rajaa. Mystillinen supertappaja tappaa kaikki. Jotenkin sille antoi mielessään Richard Kielin kasvot.

    Yleisfiilikseksi jäi, että taidokasta kioskikirjallisuutta tosiäijille. Oikeastaan oli yhdentekevää, millaista kieltä kirjailija käytti. Sisällön etovuus jyräsi kielen.

    VastaaPoista
  13. Kiitämme Aleksijevitshistä. Hurjinta tekstiä mitä olen about koskaan lukenut koska se on totta. Samoin tein tulee ihmeteltyä miten vähän me venäjästä tiedämme. Sinne on täältä 150 km. Kotoani, aikanaan, 11 km.

    Ja sitten me luemme Tsehovia ja New York Timesiä, jos sitäkään.

    VastaaPoista