23. elokuuta 2018

Mattopyykki



Gustave Flaubert oli kirjailijana täydellisyyden tavoittelija. Edeltäjät, kuten hänen kovin arvostamansa Balzac, kirjoittivat noin vain sata romaania. Ne eivät olleet nykyisin taas suosittua räsymattoproosaa, vaan hämmästyttävän täyteläisiä kuvia ajasta ja sen ihmisistä. Luin  silmä kovana erään hänen romaaninsa rikastumisesta ja köyhtymisestä ja siis asioinnista pörssissä ja kiinteistökeinottelun puolella.

Tunnen alaa eli Ranskan vanhempaa ja uudempaa kauppaoikeutta jonkin verran. Olisin valmis suosittamaan Balzacia lakimiesten pakollisten kurssikirjojen joukkoon.

Följetongien miehet, joita meillä Suomessa edusti pystypäin Topelius, pitivät kirjoittaessaan viivoitinta paperilla, koska palkka maksettiin tekstin pituuden mukaan. Sana ”senttari” eli tekstin suoltaja tulee siitä. Lajin mestari saattoi olla Dickens ellei sitten Dumas vanhempi. Oma suosikki on Jules Verne, jonka kynä kuljetti paperille vaikka mitä, lähes aina eloisasti.

Mutta Flaubert, etenkin kirjoittaessaan Madame Bovaryta, kieriskeli lattialla kiipeli ikkunaverhoissa ja järsi ja kuolasi hyvänkin maton kaameaan kuntoon vain hakiessaan iskevää sanaa tai tavoitellessaan tarkoittamaansa sanajärjestystä.

Toisin  kuin hullujen metkuissa tavallisesti, Flaubert tuotti useita mestariteoksia, jotka saivat suurta kiitosta heti ilmestyttyään, kaikki vuosikymmenet sen jälkeen ja edelleen. 

Rohkenen epäillä, että Flaubertilla (Salammbô) oli suurikin vaikutus historiallisen romaanin uuteen suosioon, jota meillä havitteli ensin Vaaskivi ja sitten vaikuttavasti Waltari. 

Tämän päivän ymmärtäjät, siis sekä journalistit että professorit, voisivat kernaasti kerrata Pariisin kommuunin vaiheita esimerkiksi tästä kirjasta, jonka henkilöinä ovat suoraan tai George Sandin kautta kymmenet aikakauden suuret nimet.

Esimerkiksi Auguste Renoiria vietiin jo ammuttavaksi, koska hän oli maalannut Notre Damen katedraalia eli oli siis ilmeisesti tulenjohtotehtävissä liikkunut vakoilija...

Vuonna 1871 sai surmansa tai teloitettiin hautausmaan muuria vasten ehkä 30 000 ihmistä, jotka sanoivat olevansa sosialisteja. Aikalaisista Marx ja myöhemmistä Lenin pitivät tätä kaikkien vallankumousten äitini ja lisäksi tutkimisen kohteena, koska päättäväisen vallankumouksen virheet näkyvät niin selvästi. Jopa valtionpankki jätettiin ryöstämättä!

En osaa olla näkemättä monia yhteyksiä nimettömään aikaan, joka Suomessa on ehkä kansalaissota tai kukaties vuode 1918 tapahtumat.

Valkoiset tekivät ainakin pari vallankumousta, ja punaiset olivat yrittäneet jotain saman suuntaista. 

Ranskassa taistelu siitä, mitä kaikkien nähden oli tapahtunut ja mihin tämän johtaisi, oli telo­ituksia verisempi. On mahdollista, ettei se oikeastaan ole vieläkään ohi. Niitä joiden mielestä romaani ja runo kertovat todemman totuuden kuin historia, on edelleen. Suomi, vanhaan tapaansa, vaikenee.

9 kommenttia:

  1. Mielestäni Victor Hugon romaani "Kurjat" (Les Misérables) on hienoin kirja mitä en ole lukenut. Ainakin ystäväni ovat tätä mieltä, että on hieno kirja. - Ja olen samaa mieltä. (Miksi en olisi, koska he ovat ystäviäni.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä loistava ideahan on jo käytössä ainakin elokuva-alalla: Suomen edustajaksi Pohjoismaiden parhaaksi filmiksi valittiin elokuva, jota kukaan ei ole nähnyt.

      Poista
  2. "Niitä joiden mielestä romaani ja runo kertovat todemman totuuden kuin historia, on edelleen."
    Niitä vaan löytyy romaaneja niin montaa ja historioitakin. Topelius yhdistää. Oliko muuten ensimmäinen historian alan professori hän ? Historia oli enempi sukuylistystä ja aikakirjoja lähdevalikointeineen kyljen kirkastamiseksi, vaikka Olavinlinnan.

    Sieltähän Joel Lehtonen kertoo toista ja todemman totuuden kronikkaa. Konsta Könösestä vaikka. Hänestä tulee Könölin ja rouvaksi tulee pehtoroinnista Maj-Lis, Maissi Säämingin lasitehdas-sahalta jonka perinyt Adler pääsee parempiin aviodiiileihin ja jättää Ruotsista ilmaantuneen hentukkansa Könöselle.

    Tämän ura ja nimi saa liikaakin vauhtia, mies jää instituutioparargrafien ansaan kun perustaa uutta sahaa oikein konevoimalla. KOPin tai Säästöpankin nuori johtaja saa siivunsa kun Könölin kiepautetaan konkurssiin. (Nykyisin hänet vain houkuteltaisiin myymään isolla rahatukulla, ovat instituutiot edistyneet sellaisiksi.)

    Könösen sisu kumpusi kullervon kokemuksista ja omantuntonsa loukkauksista.

    Könösen tarinaa sopii jatkaa vaikkapa odotellessa bussi 24 päättärillä Merikadulla silmissä Kaivopuiston Palatseista Koitere, siellä on suomeksi nimettyä kivilinnaa vaikka kuinka Matti Klingen naapuristossa. Luulisin että Klinge tietää miksi. Mutta laajaväkinen ohutmielinen yliopistolaispiiri ei näitä kysykään, kun pitäisi kadulta lukea. Ei kuulune metodologiaan eikä lähdekritiikkiin.

    Jäljen näkee ja kuulee Korjaamolla illalla kun teatteritaide näyttää mitä puistattavaa teatteritiede on nykynormaalissaan. Esityksen nimi on Turkka kuolee.

    Lehtonen kertoo kauppaneuvos Könösen tarmon voiman rohkeuden Uudesta Suomesta, näin sanoen: "Ovat ne nyt ajat muuttuneet; eivät ne nyt uskalla virkaherrat seisotella rahvaanmiestä keskellä heinäaikaa päiväkausia eteisessä. Eivät, kun tässä on nyt toiset vallassa !"

    Milloin oli jo tämä nyt ? Ennen itsenäisyyttä mutta jälkeen punaisen viivan vedon. Ja minä kun luulin että silloin vain oli se Svinhufvud ja sen putinputina minkä jälkeen Rajajoosepin veräjät -vai oliko se Eduskunta kun hajotettiin.

    Se on kyllä neron työtä tämä Kerran kesällä, minkä Aaro Hellaakoski Uudessa Aurassa tunnistaa ja ottaa syvästi kiitollisena vastaan, Lehtoselta hengenlahjan. Niin minäkin sata vuotta myöhemmin. Rafael Koskimies puhuu kirjan taidearvosta sen kauaskantavassa eepillisessä perspektiivissä, tovi ja pikkupaikkakunta ; yksi Könönen, toinen kansallisromantikko ja kolmas, Pariisit kiertänyt itsemurhaa hautova Lehtonen (Lauri Falk) saavat kommunikoiduksi eli tiedokseni Suomen.

    Nyt saarnataan uutta aivopesua, rahan kahleista vapautumisen evankeliumia. Sen skolastiikka, teleologia, on sankka rääväs matalaotsainen parku.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  3. Flaubertista muistan lukeneeni, että hän meni esimerkiksi toiston karttelussa niin pitkälle, että kuljetti samantyyppiset äänneyhtymätkin mahdollisimman kauaksi toisistaan, ei suvainnut joitakin valmiissa ladelmassa edes samalla sivulla. Osaan ranskaa huonosti, ja olen lukenut vain käännökset. Kohtuutonta vaatia, että sama siirrettäisiin suomennoksiin. Ääriesimerkki tulee mieleen Suomesta: Timo K. Mukka kertoi eräässä haastattelussa pitävänsä tekstin hiomista pelkkänä käsityöläisyytenä. Hän kertoi jättävänsä tekstin sellaiseksi, kuin se oli kerralla tullut. Kustannustoimittajan osuudesta Mukan kirjojen lopulliseen muodonantoon ainakaan minulla ei ole tietoa. Kyllähän ne karhean "alkusyntyisiltä" vaikuttavat.
    Historian tuoreesta kirjaamisesta tulee mieleen Dostojevski. Hän nimittäin esittää Riivaajissa Lizaveta Nikolajevnan suulla "MMM-idean". Venäjällä pitäisi alkaa julkaista sen tyyppistä vuosikirjasarjaa, joka myöhemmin täällä Suomessa tuli tutuksi Mitä, Missä, Milloin -nimellä. Aivan annaaleja kirjat eivät olisi, vaan valistavia ja taustoittavia. Lainmuutoksia, onnettomuuksia, kaikenlaisia tapahtumia. Yhtymäkohdat Tanskassa 1930-luvulla alkaneeseen ja 1950-luvulla Ruotsin kautta Suomeen rantautuneeseen MMM-vuosikirjavillitykseen ovat hämmästyttävät. Saksalaismiehityksen aikaanhan tanskalaiset painattivat kirjansa Britteinsaarilla. Riivaajien kontekstissa pyrkimys on päivänselvä: yksinvaltiuden horjuttaminen Venäjällä.
    En kuvittele olevani ainoa, joka on saman MMM-havainnon Dostojevskistaan tehnyt, mutta en ole ainakaan missään muiden havainnoista lukenut. Riivaajien vyörytyksessähän monet kirjan kohdat tuppaavat jäämään bagatelleiksi ja unohtuvat. Havainto on tuore, sillä paikkasin tämän viimeisen Dostojevski-aukkoni heinäkuun helteillä. En osaa venäjää. MMM-idea on Kariston 1982 laitoksen I osassa Lea Pyykön suomennoksessa sivujen 100 ja 150 välimailla. Kirja on jo Pasilan kirjastossa.
    Ulkomaiset vaikutteet pohdituttavat. Dostojevski matkusteli paljon. Lizavetankin kerrotaan matkustelleen. Esikuvia hahmotellulle vuosikirjalle ei mainita, ideaa ei ole "kuultu" mistään; kaikki vaikuttaa kotikutoiselta. Riivajathan (Besy) ilmestyi 1870-luvun alussa.
    Hourupäiden vallankumoushalua ruokkii myös Dostojevskin kehittelemä Administratiivinen hurmio. Rautateiden lipunmyyjä kyykyttää ketä tahansa, tuosta vain.
    Näin kaunokirjallisuus kirjoittaa sisäänsä historiaa, melkeinpä metahistoriaa, esittelee keinoja kirjata sitä tarkemmin. Dostojevskin luonnostelemien vuosikirjojen tieto olisi tavoittanut vain lukutaitoiset "ryhmät" ja toiminut heissä. Kuten tänäkin päivänä.

    VastaaPoista
  4. Minun piti puhua kaikesta muusta mitä nyt puhun, ja puhuinkin, mutta sitten tämä yliystävällinen Google heitti (helvetin hyvä, että heitti) käsittämättömän arvokkaat ajatukseni avaruuden bittiromukoppan. Siellä nyt siis seikkailevat - ja välillä parahtelevat, kuin fotoniparat, tai ionit, tässä ei-missään maailmankaikkeudessa. Mitäs sille mitään voi, en minä ainakaan. Hyvä näin. Kissat taas ovat kovia tuijottamaan (hiirien lisäksi) myös ihmisiä. No jaa, mikäs siinä. Antaa Kemppisen kirjoittaa mitä kirjoittaa ja antaa naukumaijojen pudistella päätään, jos kaikki ei ole oolrait, näin se on parempi kuin jos olisi toisinpäin. (kun kissoilla on niin helkkarin huono käsialakin. siitä mitään selvää saa, ja ajatuksenjuoksukin heillä on yhtä rajoittunut kuin Perussuomalaisilla = hiiriä, hiiriä vaan kaikkialla. ja taas kuule tuolta tulee lisää hiiriä... voi Jumantsukka. Ja onko Kemppinenkään kauheen hyvä pudistelemaan päätään? En usko.)

    VastaaPoista
  5. Herostratos Efesolainenperjantaina, 24 elokuuta, 2018

    Vuosikymmeniä sitten luin Waltarin historialliset romaanit ja vähän niiden jälkeen Gustave Flaubert'in Salammbon. Ajattelin, että tästähän Waltari on kopsannut romaaniensa konseptit. Huomaan, että nyt professori Kemppinen epäilee samaa. En tiedä, ovatko kirjallisuuden tutkijat tämän jo havainneet aikoja sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatustasi voisi täydentää huomauttamalla, että Waltari nostaa vuonna 1938 julkaistussa romaanissaan "Ihmeellinen Joosef" kirjan nimihenkilön suulla historian ymmärtämisen ja oppimisen parhaaksi välineeksi joukon historiallisia romaaneja: "Salammbon, Taistelun Roomasta, Ben-Hurin, Pompeijin viimeiset päivät, Kolme muskettisoturia ja pari muuta teosta. Ne kirjat luettuaan hän tietää todellisesta historiasta enemmän kuin koko kouluopetus kykenee hänelle antamaan."

      Kun ottaa huomioon, että "Joosef" on rutiköyhän leskiäidin poika, joka on valmistunut filosofian maisteriksi käytännöllinen filosofia pääaineenaan, epäonnistunut opettajaksi auskultoinnissaan, ja naimassa paljon itseään varakkaamman perheen tytärtä, ei ole kovin vaikeaa arvella, että kyse olisi Waltarin alter egosta. Lausetta voi siis pitää aika pitkälti Waltarin omana mielipiteenä siitä, millaista kirjallisuutta hän arvostaa.

      Samoin kirjan loppuratkaisua voi pitää mielenkiintoisena itseivana. Joosef ryhtyy vaimonsa elättääkseen eksoottisena ulkomaalaisena esiintyväksi yläluokkaiseksi spiritistiksi ja ennustajaksi. Waltari puolestaan ryhtyi todellisuudessa toimittajaksi. Tätä kannattaa verrata "Neljän päivänlaskun" alkulauseeseen, jossa minäkertoja mainitsee viettäneensä vuosia naulakauppiaana ennen kirjailijaksi paluutaan. Waltari oli ollut koko sota-ajan Valtion tiedotuslaitoksen ahkerin kirjoittaja. Tästä saa aika hyvän käsityksen siitä, miten mies toimittajan työhön suhtautui.

      Poista
  6. Karl Ove Knausgård pohtii aika tylsässä mutta paikoitellen loistavassa esikoisromaanissaan, 742 sivua, jossain välissä suosikkikirjailijoitaan, vähän asiaankuulumattomasti, kiemuraisin sanakääntein ja pitkin lausein, ikään kuin päähenkilön ajatusharhailuina, ei malta olla kertomatta. Gustave Flaubertista hän toteaa, että teokset ja tyyli ovat täydellisiä, fulländade, ja että kirjailijan tukahdutettu raivo kohdistuu kaikkialla vallitsevaan tyhmyyteen. Seuraavalla vuosisadalla maailma on muuttunut ja kirjallisuus myös, kirjailijan katse on epätäydellinen, ofullgången, epäkypsä, "lapsellinen". Hamsun, Kafka, Proust ja Joyce saavat oman analyysinsa, Leopold Bloomin havaintoja ja tekemisiä on pari sivua. Päähenkilö miettii tietosanakirjaa katsellessaan ajan eroosion vaikutusta suuriin nimiin asioiden ja esineiden muuttuessa suuresti. Kuka enää lukee tietosanakirjaakaan?
    EG

    VastaaPoista
  7. Historian hurjimpia tarinoita on kertomus Pariisin kommuunin inspiroiman Internationale-nimisen kappaleen tekijänoikeuskiistasta Ranskassa. Parempaa todistusta kapitalismin rajattomuudesta saa hakea.

    VastaaPoista