7. kesäkuuta 2018

Vintage



Tämä ei ole kirjoitus televisio-ohjelmasta. Ohjelma on aivan hauska, mutta sen maailma on minulle täysin vieras – vanha rokki, moottoripyörät, iänaikaiset peliautomaatit.

Vaikka on ole paremmista perheistä, toisin kuin lapseni ja heidän lapsensa, olen kai viettänyt ahdasta elämää kapeakatseisuuden merkeissä.

Amerikasta ostin jääkaappimagneetin, jossa luki, että älkää heittäkö vanhaa aviomiestä roskiin – hän saattaa tulla takaisin muotiin.

Olen siis selaillut 45 vuoden takaisia ja sitä vain hiukan nuorempia valokuvia ajalta, jolloin muutimme tänne.  Jos sivuutetaan ne talolliset ja mökkiläiset ja ja hyvin harvat maalaisaateliset, jotka ovat asuneet sijoillaan viisi tai kymmenen sukupolvea, 45 vuotta taitaa olla epätavallista pääkaupunkiseudulla.

Tavaroista on kuvia ja esineistä ohjelmia. Ehkä olen ylimielinen, mutta kun jotkut intoilevat Indian-moottoripyörästä, ajattelen vain, että enoillani oli hienompi. Se oli sotaa edeltäneeltä ajalta, ja minuun teki suuren vaikutuksen logo, intiaanin pää, ja muistikuva, että enoni käyttivät tuota moottoripyörää perunannostoon Pukkilassa tai Kettulassa. Kyllä lensi perunaa sakeana, kun joku ajoi pitkin perunamaata ja väänsi välillä kaasua oikein reippaasti.

Vintage-ihmiset on paljon vaikeampi kysymys. Tuumin että jospa laatisin listan kaikista ihmisistä, jotka muistan. Nyt laki kieltää ainakin sellaisten listojen luovuttamisen tai näyttämisen. Vain kotipiirin puhelinmuistiot ja kukaties kallisarvoinen joulukorttilistamme ovat sallittuja.

Vanhuuden iloja on paljon. Mieliharrasteeni on torkkuminen. Unen ja valveen rajalla on merkillisiä maailmoja. Harrastan usein myös muistelemista. Kuka oli se hikoileva lihava mies, jolla oli nenäliinasta solmittu hellepäähine ja levetä henkselit ja raidallinen flanellipaita? Vuosi oli 1974. Kuka oli Hilja Näsi? Naishenkilö Hemmingistä tai Pernaalta. Hänellä oli kovin näkyvä maksaläikkä kasvoissa. Vuosi oli 1949 koska mielestäni mummoni jutteli hänen kanssaan, vaikka alkoi olla raihnas.

Välillä tulee pelottavan taianomaisia muistiin palautumisia. Muista miltä näytti konnari, kun matkusti yksinHelsinkiin vartionjohtajakurssille 1956. Sattui niin hyvin, että sain paikan olympiavaunusta. Sellainen oli melkein yhtä hieno kuin toisen luokan vaunu. Ensimmäisen luokan vaunua uskalsin tuskin katsoa.

Vastapäätä istui täti, joka välillä puhui rohkaisevia, Matkustin tietysti partiopusero päällä ja huivi kaulassa. Täti kertoi sukulaispojasta, joka oli ollut partiossa, saanut ongenkoukusta haavan sormeensa, siitä verenmyrkytyksen ja kuollut. Tarina ei hätkäyttänyt pahemmin. Osasin käsitellä koukkuja, koska pitkänsiiman laskeminen oli kesälauantaisin tavallinen ohjelma ja siiman madottaminen oli lasten puuhaa. Isoisäni ja tätini mies olivat opettaneet, ettei koskaan pidä panna sormea hauen suuhun, kun irrottaa koukkua. Siitä tulee helposti haavoja, jotka voivat tulehtua.

Niinpä ilahduin, kun siinä suuressa historiateoksessa tähdennetiin, että atsteekit, mayat ja tiettävästi khmerit antoivat vuosituhansia nimiä kaikelle, koska mikään nimetön ei oikeastaan ollut omassa elämänpiirissä. Äidinisäni oli muinaiskansaa. Kesämökin laiturilta näkyi Ruikkukarin takaa kaksi järvestä kohoavaa kiveä, jotka olivat Kaija ja Maija. Luultavasti Raija oli Hautsaaren takana. Niemen nokassa oli Mustalainen ja meidän ja Pukimon poikien mökin välissä Lääppä. En tiedä, mistä nimi oli keksitty. Mutta oli se Lääpän näköinen.

4 kommenttia:

  1. Samassa talossa hyvin pitkään asuminen ei ole maaseudun talollisten tai parempien kaupunginosien sivistyneistön yksinoikeus. Kun vanhempieni kotitalo, alkujaan kuntatyöntekijöiden ammattiliiton omistama itähelsinkiläinen lähiökerrostalo täytti 50 vuotta, lähes joka neljännessä huoneistossa (jotka olivat kaksioita tai kolmioita) asui alkuperäinen vuokralainen.
    Voi olla että omistusasunnoissa tilanne on ollut kokonaan toinen, kun pankkien lainapolitiikkakin oli osaltaan pakottamassa ihmisiä "asumisuralle" ja vaihtamaan osoitetta kun isompaan oli tarvetta ja vihdoin mahdollisuus.
    Nyt kun nämä viimeiset mohikaanit (jotka ovat tyypillisesti leskeksi jääneitä naisia) muutavat palvelutaloihin (tai huonommassa tapauksessa joutuvat pitkäaikaispotilaiksi), kaikenlaista "vintagea" löytyy kun heidän akotejaan ja kellari- tai vinttikomeroityaamn tyhjennetään...

    VastaaPoista
  2. rokki oli kovaa 45v. sitten, ai taivas.
    ei se toistu, kuten ei Frescobaldi, Bach, Mozart tms.

    VastaaPoista
  3. Oliko vuonna 1956 tosiaan rautateillä ensimmäinen luokka? Epäilen pahasti, että se oli lakkautettu 1930-luvun puolessa välissä, sillä tuon luokan liput menivät hirveän huonosti kaupaksi. Netin mukaan tuo luokka olisi ollut olemassa, mutta muistelisin VR:n historiateoksen mainitsevan luokan lakkauttamisesta ennen sotia. Valitettavasti tuota kirjaa ei hyllystäni löydy. Ja "Lentävässä kalakukossa" käydään muistaakseni sananvaihto: "Mistäs lähtien lentojätkät ovat matkustaneet toisessa luokassa?" "Siitä lähtien, kun ensimmäinen luokka lakkautettiin!" Turhaa lienee edes mainita, että puhujat ovat elokuvan konna ja sankari.

    Kari Suomalainen kommentoi VR:n luokkauudistusta aikanaan antamalla oikein rikkaan, nirppanokkaisen rouvan lausua puliukkoa katsellessaan: "Ei pitäisi lakkauttaa rautateiden kolmatta luokkaa ennen kuin on päästy eroon neljännen luokan ihmisistä." VR on nyt, 60 vuotta myöhemmin toteuttanut tämän toiveen. Junissa on taas kolme luokkaa: normaali päivävaunu, ravintolavaunun yläkerta ja ensimmäinen luokka. Ja yöjunissa päivävaunu, makuuhytti sekä suihkullinen makuuhytti. Mitä tämä kertoo yhteiskunnastamme, sitä voi itsekukin tykönään pohtia. (Huvittavaa kyllä, ravintolavaunun yläkerran paikat ovat halvempia ja mukavampia kuin ensimmäisen luokan, mitä ensimmäisessä luokassa kompensoidaan kuivilla kekseillä ja termospullokahvilla. Toisaalta ravintolavaunun yläkerrassa ei saisi syödä omia eväitä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syömisestä en tiedä mutta omia eväitä aina saa juoda. Siis salaa. Ja sen jälkeen "toisen luokan vaunussa" saattaa olla hyvinkin "ensiluokan meininki". - Itse olen vaan - silloin harvoin kun junilla kuljen - tällaista katsellut. Subjektina en ole ollut. (Paitsi muutaman kerran nuoruudessani. Ja jos tätä en tunnustaisi, valehtelisin.)

      R.Helismaa oli upea laululyyrikko. Tässäkin tekstissä ollaan junan kyydissä niin... että hyvä ettei persposket eli pakarat puudu.

      juna vislas jo Oaxacanaa piäin

      Poista