21. toukokuuta 2018

Musiikki hilluu



Vintagea -luin 1992 julkaistun HS:n puolensivun kirjoitukseni Gramophonen. Penguinin, Fanfaren ja joidenkin muiden kirjoista. Uudenlainen CD-levy oli saapunut markkinoille. Muistan käyttäneeni näitä kirjoja muun ohella Horowitzin levytysten etsimisen apuna.

Olin nähnyt unta Chopinin Balladeista – kukapa ei näkisi. Etsin erinomaisen äänitteen Spotifystä, mutta vastaan sattui kuollut ja kuopattu Horowitz, jonka kaikki äänitykset minlle tietääkseni on levyinä tai tietokoneessa (josta on yhteys isoihin stereoihin). 

Olin kuin saamaisillani halvauksen, kun kuuntelin nelos-balladin. En ollut mitenkään käsittänyt, että Chopin tarkoitti selvästi tämän neljänballadin sarjan nimitykset kirjaimellisesti ymmärrettäväksi. Eivät nämä ole mitään scherzoja tai muuta. Nämä ovat Villin lännen henkisiä kertomuksia, joihin sisältyy onnettomia ihmiskohtaloita, intiaanien hyökkäyksiä ja odottamattomia käänteitä. Chopin pitäisi maita aikakauden suurten seikkailukirjailijoiden rinnalla, kun hän oli tuollainen Monte Christon kreivi.

Aikani pohdiskeltuani ostin sitten e-kirjanaeli Kindlenä Pentuinin hienojen katalogien muistoksi julkaistun ”The Penguin Guide to the 1000 Finest Classical Recordings”, joka on myös Amazonin omissa arvosteluissa haukuttu pataluhaksi. Samalla on kysytty, miksi ei ole julkaistu e-muodossa jotain niistä vanhemmista, kunnollisista niteistä. Sen kuitenkin kaikki ymmärtävät, ettei vastaavaa ole enää käytännössä mahdollista toimittaa.

Penguinin ja Gramophonen kirjoittajat olivat maailman luokan asiantuntijoita, ja olin usein kovin vihoissani heille, kun he kehuivat brittiläisiä kitkuvia klaveereita ja mitä milloinkin ja selvästi sivuuttivat keski-eurooppalaisen ja neuvostoliittolaisen musiikkitaiteen, jos sitten tunsivatkaan.

Mainitsemastani e-kirjasta olen eri mieltä kuin sen parjaajat. Fiksusti tilaa on osoitettu säveltäjille ja teoksille, jotka eivät oikein kuulu klassisen musiikin kaanoniin eli pyhiin teoksiin.

Olen joskus laatinut luetteloitakin itseäni pätevämpien kumppaneiden kanssa niistä 100 teoksesta, joita käsite ”klassinen musiikki” tarkoittaa käytännössä.

Sääli etteivät monet tiedä klassisen musiikin sääntöä, joka on juuri sama kuin muussa musiikissa. Joku Itä-Habarovskin torvisoittokunnan vt. johtaja on saattanut keksiä jotain aivan kuolematonta. Ivanovici oli kiitelty sotilassoittokuntamies ja sävelsi paljon muutkin, mutta Tonavan aalloissa yhdistyvät Straussin wieniläisyys ja jokin, ehkä Romanian musiikki.

Verkossa on muuten luettelohenkisille Bielefelder Katalog, jossa on todella suuri määrä äänitettyä musiikkia. Yleisessä tiedossa lienee, että vaikka Spotify on niin hyvä, paljon siitä puuttuu. Takuulla siitä puuttuvat tällaiset ”Ivanovicit” (joka muuten sävelsi myös Carmen Sylvan).

Tämä oli kysymys vastsaukseeni. Olemme kantaneet tavaraa paikkakuntamme uudelle Sortti-asemalle, jossa on helpot hinnat ja ystävällinen palvelu. Olen miettinyt, eikä erinäisten VHS-kasettien lisäksi olisi aika kärrätä kaikki vuosikymmenten CD-levyt tulen ruuaksi.

Vastaus on: ei. Musiikki se on todellinen vintage-ala. Mikä tahansa saattaa yllättäen osoittaa oikean arvonsa. Tätä kirjoittaessani muuten kuuntelin Horowitzin erään version Rahmaninoffin kolmos-konsertosta, jonka soidessa yleensä sekä pianisti että yleisö nyrjäyttävät mielensä. Tässä ei. Tämä on helluntaiajan linnunmaitoa.

3 kommenttia:

  1. Mikä tahansa saattaa yllättäen osoittaa oikean arvonsa.
    niin että "oikean" ... rahvaan makua aliarvioimalla ei ainakaan mentäs metsään, sanoo empiria.

    VastaaPoista
  2. Älä heitä CD-levyjä pois. Formaatti on varsin hyvä ja nousee varmaan taas tietyn syklin jälkeen arvoonsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tai sitten ei,
      ihmettelin sen noinkin pitkää elinikää. bittiyys (sananpituus) ja näytteenottotaajuus - ne eivät vastaa nykyvaatimustasoa.

      Poista