15. lokakuuta 2017

Kirjojen kirjoitusta

Epäily syntyi eilen. Mietin synkkänä, onko todella tunkeuduttava kaupungin keskustaan. Asiani oli oikeastaan pullo Kodin putkimiestä, mutta City-Marketissa oli kirja, jota ilman en arvellut voivani viettää viikonloppua, Häggmanin, Keskisarjan ja Kuisman ”1917”, kuvituksesta vastaamassa itse Jukka Kukkonen, joka siis taas tarkoittaa enimmäkseen ennen näkemättömiä, tasoltaan loistavia kuvia tarkasti ja täsmällisesti sivuille aseteltuina.

Kun katsoi Sittarin muita kirjoja, käsitin, että Bonnierilla on diili K-ryhmän kanssa. Erinomainen valikoima, ja siis paljon hyvää ja miellyttävää.

Ehkä maltan mieleni ja tilaan Juha Hurmeen uuden ja vanhoja kirjoja Adlibriksen (Bonnier) kautta. Hurme on niin hyvä, että olisi surullista olla kirjoittaja, esseisti tai muu kummallisuuksien keksijä. – Kai minä kesällä mainitsin tässä blogissa, miten mutkalle menin, kun eräässä suhteellisen suljetussa tilaisuudessa juttelin vuoroon Hurmeen ja Tuomari Nurmion kanssa.

Tietysti olen hankkimassa myös Häggmanin Kirjailijaliiton historiaa. Vähän pelästyin Hesarin arvostelua. Säikähdin että ei kai se nyt ole mennyt kertomaan totuutta. Onneksi ei, nähdäkseni.

Istuin usein juttelemassa Pirkko Pesolan kanssa Kirjailijaliiton huoneessa, jonka liitto tiettävästi sai testamentilla Jalmari Finneltä. Onneksi Liedekset eivät koskaan kutsuneet edes pistäytymään. Sain siksi toimia amanuenssina näkymättömissä, kun isäni puuhasi pystyy liiton asioita, jotka olivat kumossa milloin mistäkin syystä. Itsekin hätkähdin, kun Tekniikan Maailman päätoimittaja Rauno Toivonen oli liiton puheenjohtajana lyhyen ajan. Juuri oikea valinta.

Tuskin missään muussa maassa romaanikirjallisuus eli kuvitelma maasta ja kansasta alkaa yhtä demokraattisesti kuin Suomessa: Aleksis Kivi (jonka tekijänoikeudet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura koetti järjestellä itselleen 20-luvulla. Sata vuotta ennen Linnaa kirjailija kykeni sijoittamaan lukijan yhdeksi joukosta, tuntemaan tunteet, kokemaan kiihkot, turvautumatta pilakuviin ”kansasta” (johon esimerkiksi Juhani Aho sortui vähän väliä).

Keskisarja huomauttaa historiantutkijoista, syystä, Yrjö-Koskinen ja hänen koulukuntansa oli Snellmanin asettamien askelmerkkien avulla tehnyt kansallisuudesta mahdollista, ja seuraavassa aallossa oli E.G. Palmen, kunnes pitkinä itsenäisyysvuosina alkoi Jalmari Jaakkola surullinen valtakausi, joka ei vain ottanut loppuakseen.

Historioitsijoiden keskeinen rooli oli vakiintunut Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Englannissa Macauley ja Carlyle kirjoittivat sepitelmät, jotka ovat tänäkin päivänä yleisesti hyväksytty totuus Englannin ja Amerikan varhaisvaiheesta. Samaa linjaa englannin kielen käyttäjänä oli Churchill, joka hänkin kirjoitti englantia puhuvien kansojen historian.

Onneksi nyt tuli keskelle juhlavuotta kirja, joka kilpailee kaiken Internetisä esitetyn kanssa. Ja pidän esitystavasta. ”Tavallisen ihmisen historia” on metodina upotettu muutamaan lauseeseen:” Juhlapuheet, uutiset ja kulkueet olivat sittenkin sivuseikka. Ainoastaan pikkuporukka heittäytyi niihin sielullaan ja ruumiillaan. Enemmistö kävi töissä, myymälöissä, torilla, kalassa, paimenessa, saunassa, tansseissa ja huussissa…”


Elokuvanäytännöt olivatkin vuoden 1917 Suomessa tupaten täynnä… Chaplinin eleitä ja ilmeitä jäljittelivät tuhannet tulevat punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset.

4 kommenttia:


  1. Kunilla, suutarin akka, luki Kansan voimasta ja räätäli oli toinen. Agitaattorin virassa Puntarpää pui ylivuosisataiset vihankylvöt jyviksi. Hinkaloihin ne aluksi jäivät peitattuina, kun sellaisella laintulkinnalla oli poliisit.

    Vuosikymmenen päästä alkoi seuraava erä päähäntaklauksineen.
    Aikalisä vain enää, ja ottelun voitti rääväsuisempi joukkue. Suojeluskunta ei älynnyt turvata cheerleader tyttösiin ja niin siitä Kainuun laista, korven perinnäissoli solidaarisuudesta, vihdoin tehtiin totta. Näin kävi kartellissa SAK-STK vaikka 1909 paikkeilla Kianto vielä pani luonnonlait vahvemmiksi, tauti ja karhu vetivät pisimmän tikun. Vaan annas olla. Kansan voima ja ällätikku voittivat parhaimmiston, miekasta tuli kävelykeppi ja kohta tv-tuoli.

    Mahtavaa vihankylvöä ja sen ruokkimista. Ne laulut myös siellä Visuliinin pirtissä! Laulava vallankumous se oli. Tuore versio spontaanista elämän ilosta ja tahdosta on aistittavissa kaltaiseni kahden vasemman jalan tanssiopistolaiselle ja äänihuulianatomikolle Lahdessa tuikkivasta Pohjantähdestä.
    Oikeastihan se on historianfilosofiaa. Evoluution oppia.

    Valopilkku on Markus Selinkin. Mies käy rahanvaltaa vastaan lujasti ja taktisesti kuin Selänne. Tuntematon on tulossa levitykseen. Levitys on pääomasijoittajan kiristysruuvin alla. Nyt oli aika iskeä vastaan, minkä Selin siis tekee Yösyötöllä. Huomattava on, että koko elokuvatiimi altistaa rahansa ja uransa tuottajansa rinnalla. Useaan kertaan nousevin hinnoin eli velkamäärin kaupattu Finnkino joutuu nöyrtymään. Se häviää riistotaiteilijoittensa ja kuluttaja asikkaittensa #jo riittää# nousulle. Ei käy laatuun että sattumaomistaja ja rulettipöydän kallistaja ; pajatson rautapyörylä + magneetti kikalla, tai ohkasen metallilanka ohjainluiskan ujuttaja tyhjentää meiltä ilon huvin ja lautasen. Poikkeuksetta. Nyt pakotetaan poikkeus.

    Aikalisäksihän se vaan jää, mutta silti. Sisua on, eikä vain brutaalien toimesta hyväluontoisten kokoaikaista sivuun painamista. Käsittääkseni tällaiset kohottautumiset nykyaikaisia tiedeyhteisölähtöisiä rahanväärentäjiä vastaan ovat peräti harvinaisia. Nobellistimme sanoo ettei pitäisi käännellä ja väännella rahakkeita, käyttää vaan pokkana ja innovoida lisää likviditeetin, treidaamisen ja kaupitsemisen -turvaamiseksi.

    Jos vielä sanoisi kun vasta kuulin kuinka Juha Hurme -yleisötilaisuudessa ihan äskenissä- lausui kiihtyneenä kirosanoin taideluoman tärvelemisestä. Hän puhui Arto Salmisen Varastosta. Sen elokuvaversiosta, joka vesittää Salmisen raatelevan evidenssin sosiaalisesta todellisuudestamme, sata vuotta punaisen viivan jälkeen. Varasto näyttää työyhteisön ällötävämmäksi kuin likaiset pahnaloukut ihmisten asua. Elokuvaversio soistaa alkuteoksen kallioperän. Itse olen nähnyt Otso Kauton Lahdessa ja Marja-Leena Koukin Kansallisessa panevan likaisen peilin eteeni, katupeilin. Pään valo otti lopulta erävoiton vaikka Kianto vielä näkikin luonnon saavan niskalenkin äänestäjistä.

    Varastossa taas kärpäsen ja homeitiön elämää elävä yhteiskuntaolio ja kestokoulutettava tiedeobjekti ja juridiikan sylikuristettu sotunro Topi ja Riika, ihan vaan luontoaan ja vastoin konetuuletettua, vuositarkistettua elonkulkuansa, perustavat perheen ja noussevat ihmisiksi. Parasta syrjäytyä äkkiä, vielä jos ehtii.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä tässä nyt enää pitää syrjäytyä? On oltu syrjässä vähintään siitä lähtien kun laittoivat eläkkeelle. - Minut, niin kuin Sjööstedinkin.

      Oli Kupsissa aikanansa melko hyvä potkupalloilija, Buu Sjöstedt. Hommasi vapareita kaatumalla, vaikka siihen aikaan eivät maksaneet hänellekän kuukausipalkkaa kävelystä ja makaamisesta. Kyllä jokainen paikkansa löytää. Buutakin piti olla kolme huoltajaa kantamassa kentältä pois, että peli voisi jatkua.

      Nekin tuli toiseksi, joka kerran.

      Poista
  2. Huomenna, 17.10. klo 17.15 kannattaa tälläytyä radion maille, kun Juha Hurme on keskustelemassa Sally Salmisen Katrinasta. Ehkäpä hän luki alkukielisen, kun teilasi käännöksen surkeaksi. Tänään oli päivän mietelause hänen viimeisimmästään ja "alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten" tällä niemellä. EG

    VastaaPoista
  3. Tuo luonnehdinta Aleksis Kivestä pani oikein ajattelemaan. Olipa erinomaisesti sanottu.

    VastaaPoista