On kysyttävä lukijoilta neuvoa.
Olen kirjoittanut, että Lappi on tai oli vielä hiljan hyvin
huonosti tunnettu ja tutkittu seutu. Sen näkee maantieteen ja historian
perusteoksista. Nyt tilanne alkaa olla toinen, kun Matti Enbusken ”Vanhan Lapin
valtamailla” on olemassa. Kirjan nimi ei ole oikein hyvä. Se sisältää
todellisuudessa Lapin historian etenkin siltä osin kuin Perä-Pohjolan ja Lapin
historia vaikenee; se loppuu 1700-lukuun. Lähteenmäen Terra Ultima on toinen
merkittävä lähde.
Mutta kysymys on, pääsikö Lappiin. Muonioon oli tie
1900-luvun alussa ja Sodankylään pääsi. Sieltä soiden yli ja niitä kierrellen Tankavaaraan
valmistui tieksi nimetty reitti 1914, mutta sellainen maantie, jota oikein
pukumiehet kulkivat autollakin, tuli käyttöön noin 1924, toisaalta Inariin,
toisaalta Petsamoon.
Tornionjokea oli tietenkin kuljettu aina. Venettä tai
lauttaa joutui vetämään yävirtaan – ja alavirtaankin monin paikoin - joten
työvoimaa tarvittiin.
Ongelma on kuormasta syöminen: olen laskeskellut, jaksoiko
yksi mies tai pieni joukko vaeltaa kesäkelillä Kainuun korkeudelta Inariin ja
sieltä Jäämerelle. Oletan että eväät uskalsi syödä loppuun juuri ennen Inaria, koska
isosta järvestä, pienistä niin kuin Muddus- ja Menesjärvestä, sekä jokiniskoilta
luultavasti voi laskea saavansa ruuan lisää huonoillakin kalastustarvikkeilla.
Talvella tilanne oli sitten toinen. Kulku oli paljon
nopeampaa etenkin soiden jäätymisen takia, mutta ruokavarojen täydentäminen
kahta vaikeampaa. Raidoissa eli vaellusjoukoissa kuljetettiin hyvin säilyvää
tavaraa, savuporoa, lammasta, kai sikaakin.
Mutta monissa vaiheissa kysymys oli, jäädäkö kotiin
kuolemaan nälkään vai yrittääkö suksille Jäämeren rantaan. Kumpikaan vaihtoehto
ei houkutellut.
Todella tottuneet hirmut kuten Lönnrot pystyivät kävelemään
50 kilometriä päivässä kevein kantamuksin, ehkä joskus enemmänkin. Lönnrot turvautui
taloihin ja osasi ottaa selvän niiden sijainnista. Lääkärin ammatti oli
varmasti iso apu. Nykyisen rajan takana vääräuskoisia ruotseja eli siis
luterilaisia suomalaisia kohtaan tunnettiin suurta vastanmielisyyttä. Jotkut
juoksivat metsään pakoon. Mistään heimohengestä ei 1800-luvulla ollut kuultu
puhuttavankaan. Ja tulevan Suomen ja tulevan Norjan välinen raja määriteltiin
vasta 1860.
Hyvällä kelillä ja kun hanki kantaa, 50 kilometriä ei ole mahdoton
päivämatka tottuneelle hiihtäjälle. Tavanomaisen täyden kantamuksen kanssa se
on liikaa. Lisäksi näissä esimerkkitilanteissa huolto ei toimi. Kun on hiihtänyt
itsensä puhki, edessä on asentopaikan laittaminen ja tulientekeminen.
Tosin uskon Kalle Päätaloa, jonka parhaita teoksia on
sarjoihin kuulumaton Nikke Vilo. Ei ollut ympäri kyliä kuulutettava uutinen, että
jätkämies lähti Murmanskin seudulta hiihtäen etelään, kohti maalikyliä.
Nykyinen kansallispuisto oli epämiellyttävä este. Matkalla suksen tai jalan
katkeaminen saattoi olla kohtalokasta. Tosin Päätalon kuvaamaan kumousaikaan
erilaisilla etelään johtavilla urille lienee ollut liikettä enemmänkin.
Hyvin dokumentoitu 1887 tehtiin järkevää reittiä itärajan
yli Oulangan vesistöön ja siitä venekyydillä Vienan meren pohjukkaan.
Palkattujen kantajien kanssa oli vaikeuksia, joista selonteoissa mainitaan aika
kevyesti. Etenkin kolttasaamelaisilla oli sellaista tapaa, että keskellä Kuolan
niemimaata he saattoivat häipyä vähin äänin matkatavaroiden kanssa. Teodoliitit
ja kompassitkin kelpasivat.
Kysymykseni jää auki. Oliko Paulaharju ensimmäinen, jolla
oli voimia ja kykyjä lähteä Raahen korkeudelta ja kulkea aina Jäämerelle. Hän
aloitti tuon noin 1914. Tieto olisi sievä palanen Paulaharjun kuvaan. Otaksun
näet, ettei tuollaista vaellusta ollut ennen tehty, vaan jopa Sjögrenin hienot
Lapin tiedot oli koottu lähettämällä ihmisiä keräämään tietoja, ei itse
vaeltamalla.
Lapin kartat olivat ylimalkaisia eikä niistä puuttunut
suoranaisia virheitä. Olen miettinyt, että hiukan liioitellen voisin väittää,
että isäni Kullervo oli ensimmäinen ihminen, joka hankki omien havaintojen
perusteella kuvan koko Lapista. Hänellä oli retkeilijän taustaa ja tietenkin pommikoneen
tähystäjänä erinomainen taito lukea maastoa ilmasta käsin. Se on muuten
vaikeaa. Suoritusilmoitusten mukaan ja häneltä suoraan kuulemani perusteella
tiedän, että normaali muutamia kymmeniä kertoja toistettu reitti oli lento Kemistä
Tornion yli Lätäsenolle. Ennen Kilpisjärveä saksalaisilla oli ikävät
ilmatorjuntatykit. Jos tehtävä oli pelkkä pommitus, paluu saattoi tapahtua
reittiä Ounas – Ylläs – Pallas. Mutta ison Junkersin matkanopeus oli hyvä ja
lentoaika yli y6 tuntia. Pistäytyminen Tankavaaran suunnalla oli tavallista, ja
näillä lennoilla isäni muodostikin itselleen käsityksen Saariselästä. Tarkkana sai
olla, koska Altasta tuli kimppuun saksalaisia ja punatähtiset lensivät Suomen
ilmatilassa milloin missäkin tarkoituksessa. Mutta tosissani luulen, että Lapin
pinnanmuodostuksesta ja välimatkoista sai näin selvän kuvan. En pitäisi
kummana, jos heillä olisi ollut tehtävänä kurkistella myös itärajan yli. Siellä
käytiin kovaa sotaa, jossa Neuvostoliitto yllättäen hävisi Saksalle.
Muistelen lukeneeni Lapin entisen tiemestarin kirjoittaman kirjan Petsamon tiestä. Teos sivusi laajasti myös muita Lapin tiehankkeita. Vaikka Lappi oli tietöntä seutua, sinne oli tehty yllättävän paljon kulkuyhteyksiä kruunun varoin: kapulalosseja, pitkospuita, pilkkoja puihin polkujen varteen, veneenvetopaikkoja ja autiotupia. Kirja antoi kuvan, että liikenne Ruijasta Kainuuseen oli vilkasta, ja kruunu auttoi sitä parantamalla reittiä semmoisissa paikoissa, joissa oli vanhastaan väsähdetty ja kuoltu. Ei ollut muuten varmaan kallista. Autiotuvan teko vienee pieneltä porukalta viikon, pari. Jos sanoisimme sen vieneen vaikkapa neljännes henkilötyövuotta, hinnaksi olisi tullut valtiolle ennen maailmansotaa ehkä 100 mk ja päälle ehkä muutama markka saranoihin ja muihin rautaheloihin. Semmoisella tuvalla saa muuten kulkemattomasta reitistä äkkiä ihan inhimillisen.
VastaaPoistaEn tiedä, missä mielessä Paulaharju olisi ollut "ensimmäinen". Kyllähän noita selkosia oli kuljettu jo kauan aiemmin. Siellä kuljettiin jo kivikaudella ja Vesainen miehineen taivalsi Iistä Petsamoon luostaria polttamaan. Virkamiehet olivat myös kulkeneet Lappiin jo kauan. M.A. Castren kulki noilla seuduin porokyydillä opettelemassa saamea ja Inarissa oli ollut kirkkoherra jo kauan. Ei heillä varmasti ollut selvää kuvaa koko toimialueestaan, mutta kyllä heillä varmasti oli tieto siitä, missä kohdin taivaltajilla oli tapana nyykähtää.
Hiihtiväthän Pohjanlahden perukan miehet 1500-luvun lopulla reippaasti 700 km Petsamoon hävitys- ja murhatöihin. Sitten sama matka takaisin varmaankin vielä jotain saalista mukana.
VastaaPoistaAd Omnia: ehkä kirjoitin epäselvästi. Paulaharju meni Ruijaan tiettävästi yksin. Minulla on jopa kirjoja Heikki Kokko jne.) saman matkan yksin tehneistä. He taivalsivat henkensä kaupalla nälkää pakoon.
VastaaPoistaJopa tuhansien kilometrien jalkamatkoja tehdään edelleen.Sitä sanotaan paimentolaisuudeksi. Sotajoukot ovat marssineet Turkkiin ja takaisin.
Siis pointti oli: yksin. Siksi puhuin kuormasta syömisestä. M.A.. Castrénilla ja papeilla Tuderuksesta alkaen oli esimerkiksi kantoporoja tai kantajia. Fellman kertoo itse pororaidosta ja korostaa tunnetta, joka tuli kun viimeinenkin apumies ja renki oli kadonnut näkyvistä. Hän aloitti papintehtävät muuraamalla uunin tapaisen, koska talvi oli tulossa.
Yksityiskohtainen esimerkki näkökulmastani löytyy T.I. Itkosen postuumista "Lapin matkoiltani" -teoksesta. Hän kävi muutaman muun kanssa Utsjoelta tai Inarista koulua Kemissä, ja Vuotson tienoille oli pohjoisesta tullen käveltävä.
Itkonen selostaa yksityiskohtaisen tarkasti pitkospuita ja portaita ja levähtämispaikkoja. Hänen aikanaan eli n. 1905 valtio oli tosiaan tehnyt aika paljon kulkevaisten hyväksi.
Vanhimmista autiotuvista - olen itse käynyt Maantiekurun kämpällä, jonka seinähirressä on Lönnrotin ja Castrenin nimikirjaimet. Nyt kämppä on luhistunut ja maatunut. Erilaisia kotuksia on ollut esimerkiksi Luirojärvellä arkeologien mukaan ainakin 6000 vuotta.
Maantiekurun kämppä voi edelleenkin suhteellisen hyvin. Sen suojaksi on rakennettu katos.
PoistaKuten myös Paulaharjun teoksista ilmenee, kulkivat kainuulaiset suurin joukoin nälkää pakoon Jäämeren rannalle, jopa Ruijaan asti ja perustivat sinne uuden elämän. Nälkämaan olosuhteet olivat hirmuiset.
VastaaPoistaToinen pakolaisryhmä olivat Venäjän armeijan pakko-ottoja karkuun väistäneet joita lähti liikkeelle Karjalan Kannakselta asti ja vielä edempää.
Kävellen ja hiihtäen, yksin tai perheidensä kanssa pakenivat Jäämeren rannalle jonne jäivät. Siellä pärjäilivät kalastaen ja muita pieniä elinkeinoja harjoittaen. Venäjän asepalvelus ei siihenkään aikaan ollut mikään piknik vaan palvelus kesti yleensä 25 vuotta ja tuskin kukaan palasi.
Monet nääntyivät matkalla eikä heistä yleensä jäänyt mitään kummempaa tietoa, joskus löytyi vainajia jänkältä. Jos oli hyvät sukset ja ahkio tavaroille ja kunto kohdillaan, silloin matka joutui muttei ollut helppo; susia ja karhuja oli riittävästi ja karttoja ei tietenkään ollut. Yksikään nykyihminen ei lähtisi sellaiseen jos ei olisi samanlainen pakko.
Liikennettä oli myös toiseen suuntaan: Lappilaiset kauppiaat, joilla oli turkiksia ja kalaa matkasivat taviaikaan hevosilla tai poroilla aivan etelään asti saadakseen joko rahaa tai jauhoja. Ja viinaa. Sitä kun ei johonkin aikaan saanut edes kuljettaa saamelaisalueille.
Karttoja ei tietenkään ole ollut käytössä, koska niitä ei välttämättä ollut koko valtakunnassa. Sen sijaan itineraario eli reittiopas tai -kuvaus on jokaisen matkalaisen hallussa. Se toimi siis reitillä olevien maamerkkien kuvauksena. Kun seuraa merkkejä, niin pääsee yleensä perille.
PoistaMieleen tulivat heti myös 1.maailmansodan aikaiset "pommarit", esim. Sulo-Veikko Pekkola, jotka myöskin liikkuivat Vesaisen jäljillä.
VastaaPoistaAW
Mitkä matkat Samuli Paulaharju teki yksin ja mitkä Jennyn kanssa?
VastaaPoistaJenny oli toinen vaimo, joten aikaisintaan 1920. Elämäkerrassa tuo tieto ehkä olisi. Tosin Paulaharjusta kirjoitettu on edelleen sekavaa ja osittain ylimalkaista. "Ruijanrannan reppuherran" olen joskus lukenut, samoin Erno Paasilinnan hiukan kirpeän esseen.
PoistaPienenä poikana kuuntelin innolla kun tätini mies Matti Ilomäki istui kotonani keinutuolissa ja kertoili karkaamistaan Muurmannin ratatyömaalta Suomen puolelle. Aika vähin eväin muutaman miehen porukka sieltä onnistui tulemaan. Onneakin oli mukana varmasti.
VastaaPoistaHarmittelin että tuo muistelma oli kadonnut iäksi, kunnes yllättäen löysin sen netistä:
http://www.ihalainen.net/suku/m_ihalainen_files/muistelma.html
Kemppinen kyselee lukijoiltaan neuvoa. Hän ilmeisesti haluaa taas tehdä rikosilmoituksen. Älä missään tapauksessa vastaa Kemppiselle.
VastaaPoistaKalikka näköjään kalahti.
PoistaMiten sille Kemppisen ja blogikommentoijien rikosilmoitustapaukselle lopulta kävi? Seurasiko siitä muuta kuin edelleen märkivä haava tämän yhden kansalaisen sieluun?
PoistaSen verran asiasta löytyi tästä blogista, että elokuussa 2015 oli asia ajankohtaisimmillaan.
Jostakin muistan lukeneeni, että Tyko Brahe olisi neuvonut, ollessaan Tanskan hovissa, Jaakko I:lle tien Lappiin, kuuluisien noitien luokse Akkalaan.
VastaaPoistaSiitä saattaa olla jonkinlaisia muistitietoja silloisissa aikakirjoissa.
Ainakin tähellä on olemassa jonkinlainen maalaus.
Mahtaakohan Teillä olla mitään tietoa tästä reissusta?
Eikössole "Vikke Nilo"?
VastaaPoista