10. heinäkuuta 2017

Pitkän matkan kulkijat



On kysyttävä lukijoilta neuvoa.

Olen kirjoittanut, että Lappi on tai oli vielä hiljan hyvin huonosti tunnettu ja tutkittu seutu. Sen näkee maantieteen ja historian perusteoksista. Nyt tilanne alkaa olla toinen, kun Matti Enbusken ”Vanhan Lapin valtamailla” on olemassa. Kirjan nimi ei ole oikein hyvä. Se sisältää todellisuudessa Lapin historian etenkin siltä osin kuin Perä-Pohjolan ja Lapin historia vaikenee; se loppuu 1700-lukuun. Lähteenmäen Terra Ultima on toinen merkittävä lähde.

Mutta kysymys on, pääsikö Lappiin. Muonioon oli tie 1900-luvun alussa ja Sodankylään pääsi. Sieltä soiden yli ja niitä kierrellen Tankavaaraan valmistui tieksi nimetty reitti 1914, mutta sellainen maantie, jota oikein pukumiehet kulkivat autollakin, tuli käyttöön noin 1924, toisaalta Inariin, toisaalta Petsamoon.

Tornionjokea oli tietenkin kuljettu aina. Venettä tai lauttaa joutui vetämään yävirtaan – ja alavirtaankin monin paikoin - joten työvoimaa tarvittiin.

Ongelma on kuormasta syöminen: olen laskeskellut, jaksoiko yksi mies tai pieni joukko vaeltaa kesäkelillä Kainuun korkeudelta Inariin ja sieltä Jäämerelle. Oletan että eväät uskalsi syödä loppuun juuri ennen Inaria, koska isosta järvestä, pienistä niin kuin Muddus- ja Menesjärvestä, sekä jokiniskoilta luultavasti voi laskea saavansa ruuan lisää huonoillakin kalastustarvikkeilla.

Talvella tilanne oli sitten toinen. Kulku oli paljon nopeampaa etenkin soiden jäätymisen takia, mutta ruokavarojen täydentäminen kahta vaikeampaa. Raidoissa eli vaellusjoukoissa kuljetettiin hyvin säilyvää tavaraa, savuporoa, lammasta, kai sikaakin.

Mutta monissa vaiheissa kysymys oli, jäädäkö kotiin kuolemaan nälkään vai yrittääkö suksille Jäämeren rantaan. Kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut.

Todella tottuneet hirmut kuten Lönnrot pystyivät kävelemään 50 kilometriä päivässä kevein kantamuksin, ehkä joskus enemmänkin. Lönnrot turvautui taloihin ja osasi ottaa selvän niiden sijainnista. Lääkärin ammatti oli varmasti iso apu. Nykyisen rajan takana vääräuskoisia ruotseja eli siis luterilaisia suomalaisia kohtaan tunnettiin suurta vastanmielisyyttä. Jotkut juoksivat metsään pakoon. Mistään heimohengestä ei 1800-luvulla ollut kuultu puhuttavankaan. Ja tulevan Suomen ja tulevan Norjan välinen raja määriteltiin vasta 1860.

Hyvällä kelillä ja kun hanki kantaa, 50 kilometriä ei ole mahdoton päivämatka tottuneelle hiihtäjälle. Tavanomaisen täyden kantamuksen kanssa se on liikaa. Lisäksi näissä esimerkkitilanteissa huolto ei toimi. Kun on hiihtänyt itsensä puhki, edessä on asentopaikan laittaminen ja tulientekeminen.

Tosin uskon Kalle Päätaloa, jonka parhaita teoksia on sarjoihin kuulumaton Nikke Vilo. Ei ollut ympäri kyliä kuulutettava uutinen, että jätkämies lähti Murmanskin seudulta hiihtäen etelään, kohti maalikyliä. Nykyinen kansallispuisto oli epämiellyttävä este. Matkalla suksen tai jalan katkeaminen saattoi olla kohtalokasta. Tosin Päätalon kuvaamaan kumousaikaan erilaisilla etelään johtavilla urille lienee ollut liikettä enemmänkin.

Hyvin dokumentoitu 1887 tehtiin järkevää reittiä itärajan yli Oulangan vesistöön ja siitä venekyydillä Vienan meren pohjukkaan. Palkattujen kantajien kanssa oli vaikeuksia, joista selonteoissa mainitaan aika kevyesti. Etenkin kolttasaamelaisilla oli sellaista tapaa, että keskellä Kuolan niemimaata he saattoivat häipyä vähin äänin matkatavaroiden kanssa. Teodoliitit ja kompassitkin kelpasivat.

Kysymykseni jää auki. Oliko Paulaharju ensimmäinen, jolla oli voimia ja kykyjä lähteä Raahen korkeudelta ja kulkea aina Jäämerelle. Hän aloitti tuon noin 1914. Tieto olisi sievä palanen Paulaharjun kuvaan. Otaksun näet, ettei tuollaista vaellusta ollut ennen tehty, vaan jopa Sjögrenin hienot Lapin tiedot oli koottu lähettämällä ihmisiä keräämään tietoja, ei itse vaeltamalla.


Lapin kartat olivat ylimalkaisia eikä niistä puuttunut suoranaisia virheitä. Olen miettinyt, että hiukan liioitellen voisin väittää, että isäni Kullervo oli ensimmäinen ihminen, joka hankki omien havaintojen perusteella kuvan koko Lapista. Hänellä oli retkeilijän taustaa ja tietenkin pommikoneen tähystäjänä erinomainen taito lukea maastoa ilmasta käsin. Se on muuten vaikeaa. Suoritusilmoitusten mukaan ja häneltä suoraan kuulemani perusteella tiedän, että normaali muutamia kymmeniä kertoja toistettu reitti oli lento Kemistä Tornion yli Lätäsenolle. Ennen Kilpisjärveä saksalaisilla oli ikävät ilmatorjuntatykit. Jos tehtävä oli pelkkä pommitus, paluu saattoi tapahtua reittiä Ounas – Ylläs – Pallas. Mutta ison Junkersin matkanopeus oli hyvä ja lentoaika yli y6 tuntia. Pistäytyminen Tankavaaran suunnalla oli tavallista, ja näillä lennoilla isäni muodostikin itselleen käsityksen Saariselästä. Tarkkana sai olla, koska Altasta tuli kimppuun saksalaisia ja punatähtiset lensivät Suomen ilmatilassa milloin missäkin tarkoituksessa. Mutta tosissani luulen, että Lapin pinnanmuodostuksesta ja välimatkoista sai näin selvän kuvan. En pitäisi kummana, jos heillä olisi ollut tehtävänä kurkistella myös itärajan yli. Siellä käytiin kovaa sotaa, jossa Neuvostoliitto yllättäen hävisi Saksalle.

15 kommenttia:

  1. Muistelen lukeneeni Lapin entisen tiemestarin kirjoittaman kirjan Petsamon tiestä. Teos sivusi laajasti myös muita Lapin tiehankkeita. Vaikka Lappi oli tietöntä seutua, sinne oli tehty yllättävän paljon kulkuyhteyksiä kruunun varoin: kapulalosseja, pitkospuita, pilkkoja puihin polkujen varteen, veneenvetopaikkoja ja autiotupia. Kirja antoi kuvan, että liikenne Ruijasta Kainuuseen oli vilkasta, ja kruunu auttoi sitä parantamalla reittiä semmoisissa paikoissa, joissa oli vanhastaan väsähdetty ja kuoltu. Ei ollut muuten varmaan kallista. Autiotuvan teko vienee pieneltä porukalta viikon, pari. Jos sanoisimme sen vieneen vaikkapa neljännes henkilötyövuotta, hinnaksi olisi tullut valtiolle ennen maailmansotaa ehkä 100 mk ja päälle ehkä muutama markka saranoihin ja muihin rautaheloihin. Semmoisella tuvalla saa muuten kulkemattomasta reitistä äkkiä ihan inhimillisen.

    En tiedä, missä mielessä Paulaharju olisi ollut "ensimmäinen". Kyllähän noita selkosia oli kuljettu jo kauan aiemmin. Siellä kuljettiin jo kivikaudella ja Vesainen miehineen taivalsi Iistä Petsamoon luostaria polttamaan. Virkamiehet olivat myös kulkeneet Lappiin jo kauan. M.A. Castren kulki noilla seuduin porokyydillä opettelemassa saamea ja Inarissa oli ollut kirkkoherra jo kauan. Ei heillä varmasti ollut selvää kuvaa koko toimialueestaan, mutta kyllä heillä varmasti oli tieto siitä, missä kohdin taivaltajilla oli tapana nyykähtää.

    VastaaPoista
  2. Hiihtiväthän Pohjanlahden perukan miehet 1500-luvun lopulla reippaasti 700 km Petsamoon hävitys- ja murhatöihin. Sitten sama matka takaisin varmaankin vielä jotain saalista mukana.

    VastaaPoista
  3. Ad Omnia: ehkä kirjoitin epäselvästi. Paulaharju meni Ruijaan tiettävästi yksin. Minulla on jopa kirjoja Heikki Kokko jne.) saman matkan yksin tehneistä. He taivalsivat henkensä kaupalla nälkää pakoon.

    Jopa tuhansien kilometrien jalkamatkoja tehdään edelleen.Sitä sanotaan paimentolaisuudeksi. Sotajoukot ovat marssineet Turkkiin ja takaisin.

    Siis pointti oli: yksin. Siksi puhuin kuormasta syömisestä. M.A.. Castrénilla ja papeilla Tuderuksesta alkaen oli esimerkiksi kantoporoja tai kantajia. Fellman kertoo itse pororaidosta ja korostaa tunnetta, joka tuli kun viimeinenkin apumies ja renki oli kadonnut näkyvistä. Hän aloitti papintehtävät muuraamalla uunin tapaisen, koska talvi oli tulossa.

    Yksityiskohtainen esimerkki näkökulmastani löytyy T.I. Itkosen postuumista "Lapin matkoiltani" -teoksesta. Hän kävi muutaman muun kanssa Utsjoelta tai Inarista koulua Kemissä, ja Vuotson tienoille oli pohjoisesta tullen käveltävä.

    Itkonen selostaa yksityiskohtaisen tarkasti pitkospuita ja portaita ja levähtämispaikkoja. Hänen aikanaan eli n. 1905 valtio oli tosiaan tehnyt aika paljon kulkevaisten hyväksi.

    Vanhimmista autiotuvista - olen itse käynyt Maantiekurun kämpällä, jonka seinähirressä on Lönnrotin ja Castrenin nimikirjaimet. Nyt kämppä on luhistunut ja maatunut. Erilaisia kotuksia on ollut esimerkiksi Luirojärvellä arkeologien mukaan ainakin 6000 vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maantiekurun kämppä voi edelleenkin suhteellisen hyvin. Sen suojaksi on rakennettu katos.

      Poista
  4. Kuten myös Paulaharjun teoksista ilmenee, kulkivat kainuulaiset suurin joukoin nälkää pakoon Jäämeren rannalle, jopa Ruijaan asti ja perustivat sinne uuden elämän. Nälkämaan olosuhteet olivat hirmuiset.

    Toinen pakolaisryhmä olivat Venäjän armeijan pakko-ottoja karkuun väistäneet joita lähti liikkeelle Karjalan Kannakselta asti ja vielä edempää.

    Kävellen ja hiihtäen, yksin tai perheidensä kanssa pakenivat Jäämeren rannalle jonne jäivät. Siellä pärjäilivät kalastaen ja muita pieniä elinkeinoja harjoittaen. Venäjän asepalvelus ei siihenkään aikaan ollut mikään piknik vaan palvelus kesti yleensä 25 vuotta ja tuskin kukaan palasi.

    Monet nääntyivät matkalla eikä heistä yleensä jäänyt mitään kummempaa tietoa, joskus löytyi vainajia jänkältä. Jos oli hyvät sukset ja ahkio tavaroille ja kunto kohdillaan, silloin matka joutui muttei ollut helppo; susia ja karhuja oli riittävästi ja karttoja ei tietenkään ollut. Yksikään nykyihminen ei lähtisi sellaiseen jos ei olisi samanlainen pakko.

    Liikennettä oli myös toiseen suuntaan: Lappilaiset kauppiaat, joilla oli turkiksia ja kalaa matkasivat taviaikaan hevosilla tai poroilla aivan etelään asti saadakseen joko rahaa tai jauhoja. Ja viinaa. Sitä kun ei johonkin aikaan saanut edes kuljettaa saamelaisalueille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karttoja ei tietenkään ole ollut käytössä, koska niitä ei välttämättä ollut koko valtakunnassa. Sen sijaan itineraario eli reittiopas tai -kuvaus on jokaisen matkalaisen hallussa. Se toimi siis reitillä olevien maamerkkien kuvauksena. Kun seuraa merkkejä, niin pääsee yleensä perille.

      Poista
  5. Mieleen tulivat heti myös 1.maailmansodan aikaiset "pommarit", esim. Sulo-Veikko Pekkola, jotka myöskin liikkuivat Vesaisen jäljillä.

    AW

    VastaaPoista
  6. Mitkä matkat Samuli Paulaharju teki yksin ja mitkä Jennyn kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenny oli toinen vaimo, joten aikaisintaan 1920. Elämäkerrassa tuo tieto ehkä olisi. Tosin Paulaharjusta kirjoitettu on edelleen sekavaa ja osittain ylimalkaista. "Ruijanrannan reppuherran" olen joskus lukenut, samoin Erno Paasilinnan hiukan kirpeän esseen.

      Poista
  7. Pienenä poikana kuuntelin innolla kun tätini mies Matti Ilomäki istui kotonani keinutuolissa ja kertoili karkaamistaan Muurmannin ratatyömaalta Suomen puolelle. Aika vähin eväin muutaman miehen porukka sieltä onnistui tulemaan. Onneakin oli mukana varmasti.

    Harmittelin että tuo muistelma oli kadonnut iäksi, kunnes yllättäen löysin sen netistä:

    http://www.ihalainen.net/suku/m_ihalainen_files/muistelma.html

    VastaaPoista
  8. Kemppinen kyselee lukijoiltaan neuvoa. Hän ilmeisesti haluaa taas tehdä rikosilmoituksen. Älä missään tapauksessa vastaa Kemppiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalikka näköjään kalahti.

      Poista
    2. Miten sille Kemppisen ja blogikommentoijien rikosilmoitustapaukselle lopulta kävi? Seurasiko siitä muuta kuin edelleen märkivä haava tämän yhden kansalaisen sieluun?

      Sen verran asiasta löytyi tästä blogista, että elokuussa 2015 oli asia ajankohtaisimmillaan.

      Poista
  9. Jostakin muistan lukeneeni, että Tyko Brahe olisi neuvonut, ollessaan Tanskan hovissa, Jaakko I:lle tien Lappiin, kuuluisien noitien luokse Akkalaan.
    Siitä saattaa olla jonkinlaisia muistitietoja silloisissa aikakirjoissa.
    Ainakin tähellä on olemassa jonkinlainen maalaus.

    Mahtaakohan Teillä olla mitään tietoa tästä reissusta?

    VastaaPoista
  10. Eikössole "Vikke Nilo"?

    VastaaPoista