Pitkän matkan kulkijat

On kysyttävä lukijoilta neuvoa.

Olen kirjoittanut, että Lappi on tai oli vielä hiljan hyvin huonosti tunnettu ja tutkittu seutu. Sen näkee maantieteen ja historian perusteoksista. Nyt tilanne alkaa olla toinen, kun Matti Enbusken ”Vanhan Lapin valtamailla” on olemassa. Kirjan nimi ei ole oikein hyvä. Se sisältää todellisuudessa Lapin historian etenkin siltä osin kuin Perä-Pohjolan ja Lapin historia vaikenee; se loppuu 1700-lukuun. Lähteenmäen Terra Ultima on toinen merkittävä lähde.

Mutta kysymys on, pääsikö Lappiin. Muonioon oli tie 1900-luvun alussa ja Sodankylään pääsi. Sieltä soiden yli ja niitä kierrellen Tankavaaraan valmistui tieksi nimetty reitti 1914, mutta sellainen maantie, jota oikein pukumiehet kulkivat autollakin, tuli käyttöön noin 1924, toisaalta Inariin, toisaalta Petsamoon.

Tornionjokea oli tietenkin kuljettu aina. Venettä tai lauttaa joutui vetämään yävirtaan – ja alavirtaankin monin paikoin - joten työvoimaa tarvittiin.

Ongelma on kuormasta syöminen: olen laskeskellut, jaksoiko yksi mies tai pieni joukko vaeltaa kesäkelillä Kainuun korkeudelta Inariin ja sieltä Jäämerelle. Oletan että eväät uskalsi syödä loppuun juuri ennen Inaria, koska isosta järvestä, pienistä niin kuin Muddus- ja Menesjärvestä, sekä jokiniskoilta luultavasti voi laskea saavansa ruuan lisää huonoillakin kalastustarvikkeilla.

Talvella tilanne oli sitten toinen. Kulku oli paljon nopeampaa etenkin soiden jäätymisen takia, mutta ruokavarojen täydentäminen kahta vaikeampaa. Raidoissa eli vaellusjoukoissa kuljetettiin hyvin säilyvää tavaraa, savuporoa, lammasta, kai sikaakin.

Mutta monissa vaiheissa kysymys oli, jäädäkö kotiin kuolemaan nälkään vai yrittääkö suksille Jäämeren rantaan. Kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut.

Todella tottuneet hirmut kuten Lönnrot pystyivät kävelemään 50 kilometriä päivässä kevein kantamuksin, ehkä joskus enemmänkin. Lönnrot turvautui taloihin ja osasi ottaa selvän niiden sijainnista. Lääkärin ammatti oli varmasti iso apu. Nykyisen rajan takana vääräuskoisia ruotseja eli siis luterilaisia suomalaisia kohtaan tunnettiin suurta vastanmielisyyttä. Jotkut juoksivat metsään pakoon. Mistään heimohengestä ei 1800-luvulla ollut kuultu puhuttavankaan. Ja tulevan Suomen ja tulevan Norjan välinen raja määriteltiin vasta 1860.

Hyvällä kelillä ja kun hanki kantaa, 50 kilometriä ei ole mahdoton päivämatka tottuneelle hiihtäjälle. Tavanomaisen täyden kantamuksen kanssa se on liikaa. Lisäksi näissä esimerkkitilanteissa huolto ei toimi. Kun on hiihtänyt itsensä puhki, edessä on asentopaikan laittaminen ja tulientekeminen.

Tosin uskon Kalle Päätaloa, jonka parhaita teoksia on sarjoihin kuulumaton Nikke Vilo. Ei ollut ympäri kyliä kuulutettava uutinen, että jätkämies lähti Murmanskin seudulta hiihtäen etelään, kohti maalikyliä. Nykyinen kansallispuisto oli epämiellyttävä este. Matkalla suksen tai jalan katkeaminen saattoi olla kohtalokasta. Tosin Päätalon kuvaamaan kumousaikaan erilaisilla etelään johtavilla urille lienee ollut liikettä enemmänkin.

Hyvin dokumentoitu 1887 tehtiin järkevää reittiä itärajan yli Oulangan vesistöön ja siitä venekyydillä Vienan meren pohjukkaan. Palkattujen kantajien kanssa oli vaikeuksia, joista selonteoissa mainitaan aika kevyesti. Etenkin kolttasaamelaisilla oli sellaista tapaa, että keskellä Kuolan niemimaata he saattoivat häipyä vähin äänin matkatavaroiden kanssa. Teodoliitit ja kompassitkin kelpasivat.

Kysymykseni jää auki. Oliko Paulaharju ensimmäinen, jolla oli voimia ja kykyjä lähteä Raahen korkeudelta ja kulkea aina Jäämerelle. Hän aloitti tuon noin 1914. Tieto olisi sievä palanen Paulaharjun kuvaan. Otaksun näet, ettei tuollaista vaellusta ollut ennen tehty, vaan jopa Sjögrenin hienot Lapin tiedot oli koottu lähettämällä ihmisiä keräämään tietoja, ei itse vaeltamalla.

Lapin kartat olivat ylimalkaisia eikä niistä puuttunut suoranaisia virheitä. Olen miettinyt, että hiukan liioitellen voisin väittää, että isäni Kullervo oli ensimmäinen ihminen, joka hankki omien havaintojen perusteella kuvan koko Lapista. Hänellä oli retkeilijän taustaa ja tietenkin pommikoneen tähystäjänä erinomainen taito lukea maastoa ilmasta käsin. Se on muuten vaikeaa. Suoritusilmoitusten mukaan ja häneltä suoraan kuulemani perusteella tiedän, että normaali muutamia kymmeniä kertoja toistettu reitti oli lento Kemistä Tornion yli Lätäsenolle. Ennen Kilpisjärveä saksalaisilla oli ikävät ilmatorjuntatykit. Jos tehtävä oli pelkkä pommitus, paluu saattoi tapahtua reittiä Ounas – Ylläs – Pallas. Mutta ison Junkersin matkanopeus oli hyvä ja lentoaika yli y6 tuntia. Pistäytyminen Tankavaaran suunnalla oli tavallista, ja näillä lennoilla isäni muodostikin itselleen käsityksen Saariselästä. Tarkkana sai olla, koska Altasta tuli kimppuun saksalaisia ja punatähtiset lensivät Suomen ilmatilassa milloin missäkin tarkoituksessa. Mutta tosissani luulen, että Lapin pinnanmuodostuksesta ja välimatkoista sai näin selvän kuvan. En pitäisi kummana, jos heillä olisi ollut tehtävänä kurkistella myös itärajan yli. Siellä käytiin kovaa sotaa, jossa Neuvostoliitto yllättäen hävisi Saksalle.