19. heinäkuuta 2017

Erikoisuuden tavoittelua



Isäni oli erikoisuuden tavoittelija. Kerrankin hän kirjoitti kirjan.

Kylän pojat kertoivat, että heillä ollaan kotonakin sitä mieltä, että jo on lapsellista. Luullakseni he käyttivät murresanaa ”köppäänen” tai suorastaan ”flataanen”.

Pohjanmaan murteessa on erittäin runsaasti sanoja, jotka tarkoittavat ”miehiselle miehelle sopimaton”.

Vasta nyt käteen osui vaatimaton arkistokansio, joka sisälsi tavanomaisen retkipäiväkirjan Saariselältä kesältä 1951, noin sata tekstin sekaan liimattua valokuvaa, joista noin kymmenen on erittäin hyviä, ja vuonna 1958 ilmestyneen ”Lumikurun” kai ensimmäisen luonnoksen. Sävy ja rakenne ovat täysin tunnistettavissa.

En tiedä enkä osaa arvata, miksi kirjoittaja odotti noin pitkään. Ilmari Turja oli sanonut isälleni jossain yhteydessä kuulleensa, että tällä voisi olla mielenkiintoisia (erikoisuutta tavoittelevia) kirjoituksia sodasta ja Lapista. Niitä julkaistiin sitten Uudessa Kuvalehdessä, jonka Turja oli perustanut Suomen Kuvalehden kilpailijaksi. Sitten tuli komento Yrjö A. Jäntin eteen WSOY:lle. Tämä ei ollut erikoisen kiinnostunut tekstistä, vaan lähetti sen suoraan latomoon, mutta sitä innostuneempi kuvista.

Ennenkin esitetyn katsauksen piilossa oleva selitys on se tieto, että isäni toimi asianajajana jo 50-luvulla maalla, ja Boreniuksen asianajotoimisto oli hänen ”kirjeenvaihtajansa” eli yhteistyökumppani. Tehtäviä ja toimeksiantojen tuli ajoittain maalle kaupungista, koska isä osasi muun muassa kustantajia kiinnostavat kysymykset tuloverotuksesta vähennyksineen ja arvonlisäverosta, jonka nimi oli aluksi liikevaihtovero. Boreniuksella ei juurikaan harrastettu sellaista, ja tämä oli yksi syy siihen, että veroasiat, kirjanpidon, taseet ja vastaavat hallitseva asianajaja maalta päätyi ennen pitkää toimiston osakkaaksi kaupunkiin.

Tämän jutun kuva herätti minussa ihastusta. Isäni oli prässännyt ja liimannut tuohon vuoden 1951 kansioon toistakymmentä sivua tunturikasveja, joista osa oli harvinaisia ja osa on nyt rauhoitettuja.

Olkaa te lukijatkin jotain mieltä. Itse hämmästyin, että kuivattu kasvi on jopa hauskemman näköinen skannattuna kuvana kuin aitona preparaattina. Tällaisista tekisi vaikka tauluja seinälleen.  Omakin herbaarioni oli ainakin viimeksi asiasta puhuttaessa tallella. Siinäkin oli muutamia kiinnostavia kasveja, mutta valitettavasti teippi oli silloin jo keksitty. Aikaisemmin kasvit oli kiinnitetty paperilla sorminäppäryyttä vaativalla tavalla takaa eli paperin kääntöpuolelta liimatuilla paperisuikaleilla, ja tulos oli paljon sievempi.

Mutta kuivattu kasvi on menneisyyttä. Eräässä yhteydessä pari kymmentä vuotta sitten piti oppia ja opettaa tavallisia kedon kasveja. Silloin kävi ilmi, ettei kuivaamiseen tarvittavaa harmaata imupaperia saa oikeastaan enää mistään. Sanomalehden käyttäminen vie kuivattavasta kasvista värit, keltaisen ensimmäisenä.

Lappi-tekstien ja kuvien kanssa askarrellessa tuli mieleen uusi yritystoiminnan muoto. Kaupallinen retkeily. Siis erikoisuuden kuten granuliittituntureiden tavoittelu.

Matkailusta Lapin elinkeinona en kirjoita, koska en tunne sitä. Sitä vastoin luulen, että ohjattu ja opastettu liikkuminen voisi kiinnostaa kiinalaisia. Uskottavan väitteen mukaan Suomella on tällä hetkellä turvallisen ja puhtaan seudun maine, ainakin aasialaisille.

Meillä olisi tarjolla kaksi ainutlaatuista aluetta, Lappi ja koko saaristomeri. En tarjoudun prässäämään tupasvillaa matkamuistoiksi. Joku toinen voisi prässätäkin…



12 kommenttia:

  1. Avainsana on ohjattu. Aikuisten ohjaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja joustavuutta, eikä sitä lappilaisilla tunnu liikaa olevan. Kielitaitokin olisi hyvä, mutta se tuntuu paranevan.
    Levillä katselin kaamoksen aikaan, kun pienet kiinalaisarmeijat lumikenkäilivät metsässä. Yhtenäisesti, kelkkavuokraamon haalareihin puetut turistit seurasivat kiltisti opasta.
    Hotellit ja mökit meillä jo on, ainakin ensihätään. Hyvistä oppaista on puute, niistä joilla pinna kestää turistien kysymykset. Ja pikku vinkkinä: yhden iltapäiväreissun ei tarvitse olla tolkuttoman kallis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just.

      Tuota niin tuota.

      Paljonko olit aikeissa palkata näitä kärsivällisiä ja täysjoustokyvyin lisävarusteltuja kohteliaita avainsanaohjelmoitavia kiinaa (kaksikielinen maa) sujuvasti puhuvia lappilaisia?

      Kysyn pyytettömästä mielenkiinnosta koska olen aikeissa ehdottaa että tämä idea katsomisella ymmärtämisestä kuuluu varmaankin sarjaan selittämättömät mysteerit.

      Kyllä olis hyvä opas hyvä juu koska siis lappilaisille vissisti tuottas hiukka vaikeutta jos kylän kauppias olis Kiinasta ja paikallista liike-elämää, terveyskeskusta ja osuuspankkia pyörittäis kiinaa keskenään puhuvien hilpeiden bisneshenkilöiden terhakat hahmot.

      Avainsana on markkinaosuus. Lappi ei jakamalla kasva.

      Kokeilin tätä jo alle kymmenvuotiaana synttärikakulla, toimii yhä aivan kuten silloinkin. Ei kasva vaikka makuun pääsisisivät kaikki. Olisiko pitänyt olla rutkasti lisää kiinalaisia, oli vain noin 1 kpl?

      Juuri tolkuttoman kallis hintataso on mainio tavoite, vähimmällä turismilla maksimivoitot.

      Kuudennenkymmenennen leveysasteen pohjoispuolella olevasta viljelykelpoisesta maasta Suomen valtiolla on maailmassa puolet.

      Vinkki nyt on vinkki.

      Poista
  2. Olin retkeillyt kotiseutuni tuntumassa 1950 luvun loppupuoliskon lähtiessäni ensimmäisen kerran Koillis-Lappiin vaellukselle. En ajatellut mitenkään erikoisuuden tavoittelemista, mutta touhuistani tietämään tulleet useimmiten sitä harrastusta hulluutena pitivät. Jotkut tuttuni naputtelivat ohimoaan ja totesivat suoraan ettei sinulla taida siellä "kaikki kamarit olla lämpöösenä". Näin oli vielä parilla seuraavallakin vuosikymmenellä kunnes matkailu pohjoiseen tuli ikään kuin muotiin. Lumikurusta oli suuresti apua parilla kolmella ensimmäisellä vaelluksellani erityisesti onnettoman Taloudellisen kartan virheiden oikomisessa. Lumikurusta oli myös luettavissa Kullervo Kemppisen kiinnostus kasvimaailmaan ja tietysti luontoon muutenkin sekä tietynlainen perusteellisuus kaikkeen tutustumisessa. Näkyyhän se tuossa vuoden 1951 retken prässätyissä kasveissakin. Itse en sentään kasveja vaelluksillani ole keräillyt vaikka kouluaikainen Herbarioni myöskin on tallella. Haahuilin vähän muuten vain kuten teen edelleenkin. Luultavasti joidenkin kaverieni arvelut henkisestä vajavaisuudestani ovat oikeansuuntaisia, sillä kuluvan vuoden ensimmäisen vaelluksen teen elokuun puolivälin jälkeen. 59:s vaellusvuosi on aluillaan. Kokemuspohjaa alkaisi olla siitä aihepiiristä kirjankin kirjoittamiseen, mutta kun aikanaan sain äidinkielen opettajaltani hienoksi luulemastani Science fiction tyyppisestä aineestani kuutosen, niin olen siitä lähtien ollut hieman epävarma kyvyistäni. Saariselkä on edelleen mielipaikkojani. Osaava sieltä löytää vielä jokseenkin kulkemattomia alueita ja toivottavasti vielä pitkään. Ne vähenevät kuitenkin olemattomiin jos aluetta ryhdytään hyödyntämään taloudellinen etu tähtäimessä.

    VastaaPoista
  3. Kasvien kerääminen oli 60-luvun alussa kaupunkilaispojalle vastenmielistä hommaa. Onneksi vaadittu kasvien määrä putosi lopulta 80:een. En saanut kasvistoon kuin 68 kasvia, kun en löytänyt enempää. Arvasin, että "Hilma" ei laske lukumäärää. Olin oikeassa. Puolen tusinaa kasviani oli kaverini tädin kasvistosta, jonka hän oli koonnut 1920-luvun lopulla. Täydestä meni nekin, kun kirjoitin uudet nimilaput ja vaihdoin aluspaperin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelmana kasvien keräyksessä oli - vanhemmilta kuulemani mukaan - lähinnä se, että nuoren on hankala ymmärtää "kasvin" määritelmää. Periaatteessa olisi hyväksyttävää, jopa kiitoksen arvoista, laittaa mukaan sammalelta, jäkäliä, puita, varpuja ja heinäkasveja, mutta useimmat yrittivät kerätä kukkivia siemenkasveja, mikä tekee hankkeesta paljon hankalamman.

      80 kasvia on mahdollista saada kokoon kävelemällä metsän ja pellonpientareen halki viiden kilometrin lenkki kolmena eri kesäkuukautena, jos pitää silmänsä auki.

      Poista
    2. Kokemukset vähän samanlaiset.Kaupunkilaisen hahmotuskyky ei oikein riittänyt. Vasta pari vuotta myöhemmin pidettiin biologiasta semmoinen kurssi, jossa mm. kartoitettiin kaikki kasvit neliömetrin alalta, ja oli pakko todeta, että koko herbaarion olisi saanut lähes koottua pelkästään siitä.

      Poista
  4. Hankasalmi Camping: ilta, auringonlasku, järvinäkymä ja vastaranta jolla vain metsää, metsää ja metsää. Yhtäkään rakennusta ei näe, eikä ihmisiä. Hiljaisuus oli - kuten joskus sanotaan - "käsinkosketeltava". Kylläpäs vaan! Sillä sitä suorastaan hätkähti kun äkkiä kuului murinaa, "karhuko se siinä voi, herran jestas sentään"! Vaan eipä ollut Otso, se oli mun maha joka alkoi murista. - Sitten aloin fundeerata että kuka tahansa keskieurooppalainen, belgialaisista puhumattakaan (olen kävellyt siellä kun liftasin ja autot jättivät minut milloin minnekin ja toiset autot taas eivät heti ottaneet minua milloin mistäkään; ei siellä ollut luontoa oikein missään), niin, he kyllä arvostaisivat tämmöistä hiljaisuutta. Käsinkosketeltavaa. Tai ainakin ihmettelisivät sitä pirusti. Joo. Puhumattakaan Lapista, se tekisi heistä kertalaakista hulluja. Ajattelin.

    VastaaPoista
  5. ...tällä voisi olla mielenkiintoisia (erikoisuutta tavoittelevia) kirjoituksia sodasta ja Lapista.

    Mielenkiinnon ja erikoisuuden tavoittelun välille ei voitane vetää yhtäläisyysmerkkiä.

    VastaaPoista
  6. Eräoppaat ovat joutuneet järjestämään kaupallista teatteria jo vuosikymmeniä.

    VastaaPoista
  7. Samat tavat nähtävästi kaikilla koululaisilla. Löysin vintiltä serkkujen keräämiä kasveja, poikalyseota käyvä tuleva mieheni laittoi kasvistoonsa jopa äitinsä koulutyttönä keräämiä kauniisti aseteltuja kasveja. Kaikki kelpasivat. Ehkä tärkeintä oli kasvien tunnistaminen, ei se kuka ne oli kerännyt.

    VastaaPoista
  8. Pohjalaisissa onkin se tylsä piirre, että siellä kylä pyrkii aina opettamaan, millainen ihmisen pitää olla. Että olis niinku muutkin, ja sitten mittaillaan kaikkia samoilla mittareilla.
    Arvostan enemmän sellaista, että ihminen otetaan omanlaisenaan.
    Vai että flataasta? Vak juu.

    VastaaPoista
  9. Ulkomaalaisille turisteille pitäisi rakentaa Venäjän raja -teemapuisto, jossa käytäisiin maastopuvuissa hiippailemassa "rajavyöhykkeellä". Nähtävyyksinä esim vartiotorni, jossa konekivääriin nojaileva tähystäjä polttaa mahorkkaa kesäyön hämärässä.

    Suomalaisille teemalla "Joulukuusivarkaissa äkäisen isännän metsässä".

    VastaaPoista