Alku oppi autuuteen

Arvostamani kommentoija otti puolestaan kantaa siihen, onko suomalainen isänmaa ja kansallistunto ruotsalaista vai saksalaista perua.

Asia on ajankohtainen, kun mikkihiiri-isänmaallisuus on niin muotia.

Se on pikkuasia, että Helsingin romantiikka sivuutettiin vähällä ja hegeliläisyys kansalaisyhteiskunnan sisältävänä ajatusrakennelmana tuli tänne vasta Snellmanin palattua neljä vuotta kestäneiltä Ruotsin ja Saksan matkoiltaan. Oppi ei kuitenkaan saanut hallitsevien piirien suosiota, ja Snellman joutui muuttamaan pitkiksi ajoiksi Kuopioon.

Helsingin romantikko Runeberg oli julkaissut laajan runoelman kansanelämästä jo 1832, ”Hirvenhiihtäjät”, ja jo 1830 ”Saarijärven Paavon”, ja 1848 ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” edellisen osan, huipentumanaan ”Maamme-laulu”, siis ”Vårt land”. Toisessa osassa 1860 oltiin niin pitkällä, että mukana oli ”Porilaisten marssi”, jossa hiukan yllättävästi esitellään maineikkaita veritöitä eri puolilla Eurooppaa suurvalta Ruotsin armeijassa.

Tästä tullaan eilisen kirjoituksen aukkoon, joka oli anteeksiantamaton.

Suomen kieli oli ruotsiksi kirjoittaneelle Snellmanille se suuri oivallus, keino jolla kansakunta luotiin.

Edellä luetellut Runebergin runot kirjoitettiin kaikki ruotsiksi. Runebergin suomen taito oli alkeellinen. Topelius oli ruotsinkielinen ja hänen laajasta tuotannostaan Juhani Aho sai suomentajana mainion työmaan.

Mutta 1830-luvun suuri tapaus oli alku-Kalevala. Ennen pitkää, Lönnrotin suosiollisella myötävaikutuksella, oltiin selvillä, kielellä ja siis kansalla oli mitä mahtavin menneisyys. Muinaisrunous tiedettiin jo aikaisemmin ja sitä kerättiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pani parastaan vuodesta 1832,

Pian kahdensadan vuoden jälkiviisaudella on vaikea ymmärtää, miten maan ruotsinkieliset toistelivat, ettei suomesta ole taiderunouteen eikä siis tieteenkään kieleksi. Väittely jatkui 100 vuotta. En usko, että nykyiset ruotsin kielen vihaajamme olisivat välttämättä edes selvillä tästä taustasta.

Jos joku asiaa epäilisi, Kalevala on Lönnrotin laajasta toimittamisesta ja lisäilystä huolimatta Suomen tähän mennessä suurin kansainvälinen saavutus ja lisäksi merkittävä innovaatio. Se, ei Paavo Nurmi eikä Talvisota, nosti Suomen kartalle.

Valitettavasti hiukan Kalevalan varjoon jäi yksi läntisen maailman parhaista runoteoksista, nimittäin ”Kanteletar”.

Se on tietysti oikeastaan antologia. Siitä puuttuu onneksi ”lyyrinen minä”, itseään puiva kirjoittaja, jollaiseen järkevä lukija kyllästyy kohtakin. Sellaisen sijaan on puhujina miehiä, naisia, poikia, tyttöjä ja myös itse Surma, joka hiihti suota myöten.

Tehdäänkin tälle kirjoitukselle näin, puhtaasti mainosmielessä, uusien lukijoiden tavoittelemiseksi, vanhojen mieleen muistuttelemiseksi. Ja tämä on omaansa odottavan naisen runo.

43. Kun mun kultani tulisi.

          Kun mun kultani tulisi,

          Armahani asteleisi,

          Tuntisin ma tuon tulosta,

          Arvoaisin astunnasta,

          Jos ois vielä virstan päässä,

          Tahikka kahen takana.

          Utuna ulos menisin,

          Savuna pihalle saisin,

          Kipunoina kiiättäisin,

          Liekkinä lehauttaisin;

          Vierten vierehen menisin,

          Supostellen suun etehen.

          Tok mie kättä käpseäisin,

          Vaikk' ois käärme kämmenellä;

          Tok mie suuta suikkajaisin,

          Vaikk' ois surma suun eessä;

          Tok mie kaulahan kapuisin,

          Vaikk' ois kalma kaulaluilla;

          Tok mie vierehen viruisin,

          Vaikk' ois vierus verta täynnä.

          Vaanp' ei ole kullallani,

          Ei ole suu suen veressä,

          Käet käärmehen talissa,

          Kaula kalman tarttumissa;

          Suu on rasvasta sulasta,

          Huulet kun hunajameestä,

          Käet kultaiset, koriat,

          Kaula kun kanervan varsi.