16. toukokuuta 2017

Petri Latvala




Antti Haataja ja Pentti Sammallahti ymmärtävät heti otsikkoni. ”Tuulessa roihuaa maa” on kirja, iso ja painava, melkein kuin järkäle.

Tämä kirjoitus ei ole arvostelu. En ole arvostelija.

Aion vain sanoa, että ehkä en ole nähnyt hienompaa kirjaa koskaan, millään kielellä.

Ei tuollaisessa lauseessa ole paljon mieltä. Kuka pitää mistäkin. Jokin keskiajan inkunaabeli tai Gutenbergin raamattu ei ole verrattavissa mihinkään.

Tässä on mukana aihe, aiheen käsittely, tekstin ja valokuvien puristaminen kirjaksi, ja tekijät ovat tietenkin kannesta ilmenevät, Haataja ja Sammallahti.

Kirjan taittaja on Petri Latvala. Halusin nyt ilmiantaa lukijoille, että Suomessa on hänessä sellaista kirjataiteen osaamista, joka ansaitsisi minkä tahansa palkinnon millä tahansa messuilla.

Sammallahti on Oulun yliopiston saamen kielen ja saamelaiskulttuurin professori. Tai ehkä oli – hän on syntynyt 1947 eli eläkkeellä. Hän on näyttelyjä pitänyt valokuvaaja, ja hänen veljensä Pentti on ehkä vielä kuuluisampi valokuvaaja.

Yhdessä Haatajan kanssa toimien he ovat myös tuottaneet tekstin, jossa on kiteytynyt kaikki paras Lapista kirjoitettu eli herkkyys ja kyky olla ympäristön valloissa ja valtias, ja kertoa tämä.

Onneksi en ole koskaan tavannut Haatajaa enkä Sammallahtea. Olen iloinen ja ylpeä nähtyäni nyt, tällä viikolla, miten osa elämäntyötä ja isäni Kullervon työtä on kerralla rauennut.

Juuri sitä olemme pohjimmaltamme toivoneet. Että kapula kiertäisi ja kaiken pintapuolisuuden ahdistama ainutlaatuinen alue, siis Lappi, pysyisi arvossaan monen mielessä monessa mielessä maapallon ainutlaatuisena paikkana.

Itse en tunne saamelaiskulttuuria sen enempää kuin että erotan ylilyönnit, joita niitäkin näkee, tätä nykyä päinvastaiseen suuntaan kun ennen. Omana elinaikanani on ollut vielä yleistä nähdä saamelaiset, etenkin koltat, jonkinlaisena luonnonkansana. Kaunokirjallisuuskin on ruokkinut toisenlaisuuden tuntoja.

Tämä ”Tuulessa roihuaa maa” osoittaa meille arkipäiväisyyksien harrastajille, että meillä on tässä maassa kokonainen kieli (monta kielimurretta) ja kulttuuri, joista on pidettävä oltava ylpeä. Tiettävästi heitä on Norjassa paljon enemmän kuin Suomessa. Mitä tasoa yhteenkuuluvuuden tunne on, sitä en tiedä.

Edellinen sukupolvi Lapin ja saamelaisuuden suuret tuntijat olivatkinkin enimmäkseen Pohjoisen pappien jälkeläisiä, Fellmanista Itkoseen ja Järventaus siinä välissä, kukin omine asenteineen.

Tilannehan on se, että toimitin minäkin antologian Lapin kirjallisuudesta, kuvin varustettuna. Se tuli valmiiksi yli kaksi vuotta sitten. Syistä jotka eivät ole selvinneet minulle tähän mennessä, hanke hidastui kustannusliikkeessä. Varmaan kymmenen kertaa minulta on kysytty käsikirjoitusta, ja olen aina vastannut, että se on teillä jo.

Mutta nämä eivät ole julkisia asioita, eikä niissä yksityisenäkään ole mitään erikoista eikä kiinnostavaa.

Antologia on saman tyylinen kuin ne, joita Erno Paasilinna toimitti melkein puoli vuosisataa sitten, ja Veikko Huovinen hänkin yhden. Lapista on kirjoitettu aika paljon, siihen nähden, miten huonosti se itse asiassa edelleen tunnetaan.

Viivästely oli onni. Tämä uusi kirja, Tuulessa roihuaa maa, on jotain sellaista, mitä lähellekään en tietenkään pääse. Jos niin käy, että antologiani kuitenkin ilmestyy, se on käyttötuote tähän aarteeseen verrattuna.

Oman antologiani taittajaksi oli pyydetty ja saatu samainen Petri Latvala.

Jokin etiäinen saattoi olla asialla, kun sanoin kustantajalle, että omaa antologiaani en halua Latvalan taittavan. Tässä on nyt näyte, että hänellä oli parempaa tekemistä.

Tässä teoksessa taittajan rooli on nimittäin ollut ratkaiseva. Sanoisin tuntevani nyt aika hyvin Lappia ja Skandinavian pohjoista koskevan kirjallisuuden, johon kuuluu loistavia teoksia. Ne häviävät kuitenkin tälle, jossa taitto noudattelee kirjan aihetta eli se on jollakin tavalla karu ja karhea kuin iho.

Huippuhienoja valokuvia sisältävät kirjat lankeavat aika usein National Geographic -ilmiöön eli kuvien kauneus on hiukan narsistista, itseään ihailevaa. Se ei tunne hirveän hyvältä, ainakaan pitkän päälle. Tässä sitä ei ole.

Sitä en tiedä, miten niin sanottu suuri yleisö saisi tämän kirjan nähtäväkseen. Kustantaja on Tammi, jolla on nyt erillinen suurteosmyynti.

Maksoin kirjasta 300 euroa. Siinä oli mukana hiukan alennusta yksityishenkilölle. Kenellä on varaa, hän saa sen tilaamalla Tammesta, joka on siis nykyisin sama asia kuin WSOY, joka on sama asia kuin Bonniers. Painos on numeroitu eli nähtävästi tarkoitettu ihmisille, joilla on varaa tai hulluutta tuohon hintaan.

Näillä eväillä en usko että normaalihintaista kansanpainosta tulisi.

Tästä kirjoituksesta näkyvä innostus puolestaan johtuu pohjaltaan kirjan kohtaloista. On aihetta pelätä, kuinka kirjan käy, kun niitä ei oikein saa kaupaksi ja sanotaan yleisön siirtyneen muihin huvituksiin.

Huomaan olleeni väärässä, tässäkin asiassa. Ei painotekniikka eikä valokuvaus millään muotoa lopettanut maalaustaidetta. Ylivertainen käden jälki on kunniassaan, ja hinnoissaan. Ei myöskään kirja katoa, ainakaan tällainen, jonka voisi lukemisen jälkeen panna seinälle raameihin.

Ehkä teenkin juuri sen.


9 kommenttia:

  1. Toivottavasti se on myös kunnolla tehty. Kun viimeksi sain käsiini Suomessa tehdyn kirjan jossa oli kangasselkä ja ommellut arkit (taisi olla jokin arkkitehtuurikirja 90-luvulla) siinäkin oli haluttu tehdä tuollainen pyöristämätön selkä. Sidos retkahti rumasti ensimmäisellä lukukerralla ja suoraksi tarkoitettu syrjä lähti pullistumaan väärään suuntaan. Juuri tämän vuoksi selkä on ollut tapana pyöristää.

    AW

    VastaaPoista
  2. Sammallahti löytyy Joensuusta.
    1940-luku ei ole eläkkeellejäämisen syntymä-decennium.
    Ei ainakaan Sammallahdella tai minulla.

    VastaaPoista
  3. Niin, se kirjan toinen tekijä on PEKKA Sammallahti. Valokuvaaja-veli on Pentti Sammallahti.

    VastaaPoista
  4. Juuri noin, noin kallis kirja taitaa jäädä ostamatta. Jos kirjastolla on varaa hankkia, lainaan sen sieltä. Mieli tekisi, mutta kun.

    Graafikon roolin korostamisesta iso kiitos. Kirjojen taittaminen tuntuu joskus olevan katoavaa kansanperinnettä, niin tärkeää työtä kuin se onkin. Graafisella alalla on liian moni työtehtävä delegoitu koneille. Kokonaisia ammatteja on kadonnut, mutta tekijän hyvä näkemys ei saisi kadota minnekään. Hyvä taitto on lukijan palvelua, kaikki kirjanmyyjät eivät vain tunnu sitä oivaltaneen.

    Kirja ei katoa, mutta kirjan rooli muuttuu. Lukutuotteita, nopeasti katoavia ja arvoteoksia, säilytettäviä. Alueellisesti tai muuten tärkeitä kirjoja, joilla on rajattu yleisö. Vähemmän hyllyssä, mutta arvokkaampaa. Tosin Lappi-aiheisten kohderyhmä on koko Suomi ja laveammin vielä, Eurooppa.

    VastaaPoista
  5. Varasin Pohjankirjan Helmetistä jo puolitoista vuotta sitten. Olen ihmetellyt, missä kirja viipyy, mutta vasta nyt syy selvisi. Ilmestymispäiväksi ilmoitetaan 30.4.2017.

    VastaaPoista
  6. Lapissa pidetään Lappi seuran kokous, jossa julistavat Pekka Aikio, Leena Heinämäki, Juha Guttorm. Tarkoitus on löytää konsensus - ei totuutta.

    Seuraava seuran kokoontuminen pohtii Lapin, Euroopan ja kelttien yhteistä kohtaloa (kelttejä ovat normannit, skotit, irlantilaiset, brettonit ja baskit).

    Silloin on minun vuoroni julistaa ja aion sen tehdä voimalla ja pasuunoita puhaltaen.
    Se ei enää ole rikkiviisaiden pohjalaisten lapinryöstäjien puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "kelttejä ovat normannit, skotit, irlantilaiset, brettonit ja baskit"

      Taidat vedellä nyt vähän liian leveällä pensselillä.

      Poista
  7. Jukka Kemppinen:
    ”Huippuhienoja valokuvia sisältävät kirjat lankeavat aika usein National Geographic -ilmiöön eli kuvien kauneus on hiukan narsistista, itseään ihailevaa. Se ei tunne hirveän hyvältä, ainakaan pitkän päälle. Tässä sitä ei ole.”

    Hovimestari Stevens:
    ”Itse asiassa olen nähnytkin tietosanakirjoissa ja National Geographic Magazinessa henkeäsalpaavia kuvia eri puolilla maapalloa olevista nähtävyyksistä… …rohkenen kuitenkin sanoa luottavaisin mielin: Englannin maaseudussa parhaimmillaan… …on jotain sellaista, mikä kiistatta puuttuu muiden kansakuntien maisemista… …sanoisin että juuri draaman ja loiston puuttuminen erottaa maamme kauneuden kaikesta muusta. Leimaa-antavaa on kauneuden tyyneys, pidättyvyyden tuntu. Aivan kuin maa olisi tietoinen omasta kauneudestaan, eikä tuntisi mitään tarvetta korostaa sitä. Minä olenkin varma, että sellaiset nähtävyydet joita Afrikan ja Amerikan kaltaiset paikat tarjoavat…vaikuttavat…luotaantyöntäviltä juuri sopimattoman räikeytensä tähden.”
    -Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (suom. Helene Bützow)

    VastaaPoista
  8. Täytyypä vähän jatkaa, kun nyt olen "Lappi seuran" neljä tunteroista lusinut.

    Kovasti oli emeritus HO-presidentin johdolla erilaisia näkemyksiä saamelaisasioista kuin Kemppisellä, kovasti erinäköisiä ja -kuuloisia.

    FT Leena Heinämäki, HTM (väitöskirjantekijä) Juha Guttorm ja FT (hc) Pekka Aikio tykittivät niin että jopa paikalla ollut henkisesti varsin hyvävoimainen Asko Oinaskin välillä haukkoi henkeä.

    VN:n tilaama paperi ylistettiin, mutta lainsäädäntä 1751 alkaen ja asioiden surkea nykytila (perustuslaista alkaen) pyörivät vieläkin päässäni, vaikka hyvääkin nähtiin toki tapahtuneen.

    Tuo kirja, jota Kemppinen edellä esittelee, sai kahdenkeskisissä keskusteluissa ihan oman arvionsa, jossa ei taittoa sen paremmin kuin substanssiakaan samalla tulokulmalla katseltu ja taisi siinä jokin etunimikin olla vähän eri?

    50 vuotta saamelaiskysymyksen parissa (osaltani) jätti vain kaksi avointa kysymystä: "Mikä on identiteetti" (1) ja "Mitä merkitsee kansainvälisoikeudellisesti saamelaisten alkuperäiskansa-status, ainoa sellainen EU:ssa" (2)?

    Parhaan arvosanan Sipilän hallituksesta saamelaisasioissa sai muuten äsken potkut saanut oikeusministeri, Voikkaan teollisuuskemisti (sama ammatti kuin Kiinan keisarilla, Xi). Huonoin arvosana iskettiin erään keskustalaisen kansanedustajan selkään - nimi jääköön pränttäämättä.
    Niitä sitten miettimään.

    VastaaPoista