7. toukokuuta 2017

Niin paljon runoja




Eilen lehti kertoi, että Jenni Haukion toimittamaa runoantologiaa ”Katso pohjoista taivasta” on myyty nyt, vain pari viikkoa ilmestymisen jälkeen, 45 000 kappaletta. Ja äitienpäivä ja ylioppilasjuhlat ovat vielä edessä!

Olen haronut muistiani mutta en saa mieleeni, että mitään runokirjaa olisi ainakaan 50 vuoteen myyty noin paljon. Ei ole mahdotonta, että jokin värssykirja olisi päässyt rihkamana kaupiteltuna noihin lukemiin.

En muista, että koulukirjoissa olisi ollut runoteoksia. Ne entiset pakolliset äidinkielen lukemistot sisälsivät sekaisin runoa ja proosaa.

Tuo 45 000 vaikuttaa ratkaisevasti koko runouden kuvaan. Ala on kuihtunut kuihtumistaan, ehkä vielä pahemmin kuin kotimainen proosa. Tämä on käänne. Kirja ilmaantuu lukemattomiin hyllyihin ja muuttaa muodin. Enää ei ole kummallista hautoa hyllyssä runokirjaa.

Oivallus on Otavan. Oivallus oli pyytää ja saada tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio toimittajaksi. Hän on itse julkaissut runoja, toiminut kirjallisuuden tehtävissä ja kelakuvana ja on lisäksi henkilönä erittäin suosittu.

En tunne häntä. Puhun siis brändistä. Vetävämpää ei ole käytettävissä. Haukion brändiin kuuluu sekin, että hän on jollain varovaisilla keinoilla liikkunut sellaisen runouden parissa, joka ei julista lukijalle asetettuja vaatimuksia. Vaikutelma on päinvastainen. Lukija saa lahjoja, lukemisen mielihyvää pitkäksi ajaksi.

Kirjan esipuheessa mainitut henkilöt tunnen. Tiedän siis, että taustalla on kunnon osaaminen. Jokaisella ”kirjallisuuden ystävällä” on sokeita pisteitä ja kuuluukin olla. Kustantajan edustajat saavat palkkaa noiden pisteiden peittämisestä. Tiedän tapauksen (Suomen kirjallisuuden antologia), jossa toimittaja kävi oikeasti läpi kaiken suomalaisen runomuotoisen istuen yliopiston kirjastossa vaivoiksi asti. Kustannustoimittajilla on yleensä myös hyvä rokotus koulukuntaisuutta vastaan, toisin kuin lehtien kulttuuritoimittajilla.

Haukio ja kustantaja ovat tehneet taitavia ratkaisuja. Mukana on muutamia isänmaallisia lauluja, teksteinä siis. Muutoin laulujen sanat on jätetty kirjasta pois. Siinä on mennyt viime vuosikymmenien parasta runoa, esimerkiksi Juice Leskinen ja Tuomari Nurmio – ja itse asiassa useita muita.

Näyttää erikoiselta, että henkilöhakemisto Nurmio on Jääkärin marssin kirjoittaja Heikki Nurmio, ei Hande eli Tuomari.

Kansanruno ja kansanlaulu on sivuutettu. Se on ehkä suorastaan virhe. Jopa Kantelettaren runoissa on muutama, jotka ovat runoina ylittämättömiä. Lisäksi niin sanottu uudempi kansanlaulu sisältää tekstejä, jotka eivät ainakaan häpeä Leinon ja Koskenniemen rinnalla.

Toimittajat tietävät kyllä, että laulettu, luettu ja lausuttu runo ovat samaa sukua ja juurta. Siksi esitän vielä yhden puutteen: virret. Siellä on jykevää tekstiä.

Lasten runojen sivuuttaminen on vienyt Kirsi Kunnaksen parhaat saavutukset eli ehkä ainoat runomme, jotka ovat aivan varmasti mitä korkeinta kansainvälistä tasoa. Valikoiman ilmettä olisi saattanut hiukan elävöittää juuri lasten muistaminen. Tarkoitan Lauri Pohjanpäätä. Meitä on vielä hengissä joitakuita, jotka opimme runoutta hänen eläinrunoistaan.

Nämä huomiot liittyvät siihen, että kirjan kokonaisuus toimii ilman muuta niin sanotun vakavan lukijan oheismateriaalina. Vakavalla tarkoitan lukiolaista tai muuta opiskelijaa, miksei tutkijaakin. Aukko on ollut erittäin paha, koska tätä ennen meillä ei ole ollut yleisantologiaa sitten Suomen runottaren, jonka uusimmasta painoksesta on vuosikymmeniä (1990). Uusimman runouden kerääminen ja löytäminen on ollut turhan hankalaa.

Laulujen sanoissa olisi voinut olla tekijänoikeudellisia ongelmia. Kustantaja, Otava, tuntee kyllä keinot tämän ongelman ratkaisemiseen. Ellei muu auta, antologian voi myös manipuloiden oppikirjaksi eli opetuksen yhteydessä käytettäväksi (Tekijänoikeuslaki 17 §). Silloin tekijän lupaa ei tarvita, vaikka korvaus on maksettava. Toisaalta yleensä kaikki suostuvat teostensa ottamiseen antologiaan, paitsi Aale Tynni ja pari muuta.

Ja kustantajan arkipäivää ovat tekijät, jotka rupeavat riitelemään toimittajan valinnasta: miksi te tuon runon haluatte ettekä tätä.

Suomennokset on ongelmallinen valinta. Mukana on Runebergin Maamme-laulu mutta ei teksteinä verrattomia pikkurunoja edes malliksi. Vielä kauemmas vetää kysymys hyvin vakiintuneista klassikkosuomennoksista. Niitä on luettu kotoa ja kaukaa.

Voi olla, että kustantaja on viekas. Näin valtavan myynnin jälkeen kilpailijat aktivoituvat – ja epäonnistuvat. Haukion nimi ei ole korvattavissa. Otavassa ehkä ajatellaan, että näin saadaan pää auki.

Aineistoa riittää, koska meillä todella on paljon lukemisen alati kestävää runoutta – ”uutisia, jotka pysyvät uutisina”.

Ehdotan juhla- ja merkkipäiviä ja hyvin vanhoja sukulaisia ajatellen aina yhtä pätevää mainoslausetta ”Kirja sellaisille, jotka eivät oikeastaan lue mitään.”

Tämä valikoima on niin taitavasti koottu, ettei kukaan pääse sanomaan, että tämän minä jo tunnen. Saaja pitää lisäksi suunsa kiinni, vaikka ajattelisi, että pitääkö tämä lukeakin. Ei ole mikään pakko.

Se on sitten asia erikseen, että kokoelman kantava ajatus näyttää olevan, ettei runouden tarvitse olla vaikeaa eikä kummallista ollakseen nautittavaa. Eikä sen lukemiseen tarvitse mitään erikoista koulutusta, taipumuksia eikä taitoa.

Mutta niille tuhansille, jotka pääsevät runojen lukemisen alkuun tästä, suositan jatkamista. Jos P. Mustapään runoja löytää jostain, niissä on korkeaa tasoa ja mielihyvää kaikille. Siellä, tämän kirjan kansien ulkopuolella odottelee jopa läkkiseppä Linblad, joka soitti Jumalalle haitaria, ja esimerkiksi Jarno Pennanen ja Arvo Salo.

17 kommenttia:

  1. Palomiehet, palomiehet
    alakulo leviää
    Latva on jo tulessa
    ja käpy murheissaan

    VastaaPoista
  2. Tervetullut antologia ja sopii hyvin julkaistavaksi juuri tänä vuonna. Täytyy hankkia, kunhan tässä pääsee kirjakauppojen maille.

    Lukiossa äidinkielen opettaja piti aikoinaan runokerhoa, ja siellä luettiin mm. P. Mustapäätä. Läkkiseppä-runoista pidin erityisesti, ne jäivät mieleen. Sellaista elämisen riemua.

    Jenni Haukio oli täällä kerran kirjastossa lukemassa runojaan. Viehättävä persoona, asiallinen ja asiantunteva, arvostettu. Haukio, suomalaiset runot ja Suomi 100, vetävä yhdistelmä. Hienoa, Otava!
    EG

    VastaaPoista
  3. "esitän vielä yhden puutteen: virret. Siellä on jykevää tekstiä."

    Samaa mieltä. Jos haluaa todella kovaa kamaa, niin virsistä sitä löytyy. Toisaalta, virsiä on hyödynnetty toisinaan myös ilman tekstiä esim. jazzissa. Tulee heti mieleen Jukka Perko. Kun on soitettuja virsiä kuullut, alkaa tehdä mieli tekstienkin pariin.

    VastaaPoista
  4. Aukkoluettelosta jäi mielestäni tärkein: Kalevalan runot. Ovat kovasti tuttuja mutta, ovatko kaikki? Kun koko Kalevalan käy läpi huomaa siellä aivan mahtavia runoja joita harvoin jos koskaan kuulee. Se on jykevää ja henkevää tekstiä, suoraan kansamme muinaisilta alkulähteiltä, Lönnrotin editoimana "kustannustoimittajana".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin samaa mieltä Kalevalasta. Kun suomalainen nykyrunous on epämääräistä haahuilua käsitehetteiköillä, on kalevalainen runo määrätietoista tykitystä suoraan asian ytimeen.

      Poista
  5. Yhdeksän sarjaa lyriikkaa (1969) oli mainio koulujen runoantologia.

    Tämän runon haluaisin kuulla -sarja (1978-2000) on ilahduttava valikoima kaikkein tunnetuimpia ja kaikkein tuntemattomimpia runoja. Mukana on sellaisiakin, jotka ilmestyivät ensi kertaa kirjassa painettuina tässä sarjassa.

    Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010 (Poesia 2010) on antologia suomalaisen runouden (uusimmasta) kulta-ajasta. Kulttuurimedian romahduksen takia sitäkään ei laajasti tunneta.

    VastaaPoista
  6. Onhan runoilla suuri oma arvonsa. Virsirunoilijat ovat osanneet tehdä ihmisen sielua ruokkivia tekstejä. Yksi mieleenpainuva on myös Aale Tynin "Kaarisilta". se puhuttelee ja on sydämeen koskevan hyvä. Viime kesänä sain rakennettua pienen puron yli kaarisillan. Se tuo sopivasti mieleen Tynin runon.

    VastaaPoista
  7. Otava näköjään osasi odottaa mahtavaa menikkiä, kun teki heti noin ison painoksen.

    VastaaPoista
  8. Veikko Polameren toimittama Runojen kirja, neljä vuosisataa runoutta, ilmestyi Otavalta 1977. Hieno kirja, alkaa Mikael Agricolan runosta "Alcupuhe psaltarin päle" (1551) ja päättyy Kosti Sirosen runoon "No niin, runous, seurustellaan taas" (1975)..

    VastaaPoista
  9. Ja teos on julkaistu vain paperisena vaikka E-kirjakin on keksitty. Kohderyhmä on siis yli 65-vuotiaat radio Suomen kuuntelijat.

    VastaaPoista
  10. Onko kirjassa Jukka Kemppisen runoja? Eikös hänkin ole runoilija?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole,koira vieköön. On runoilija. Valitut runot ilmestyy kohta. TAitto on valmis. Niteen nimi on "Maailman loppu on jokapäiväinen asia".

      Tässä Sinulle ilmaisnäyte:

      Kuolleitten talojen kylä

      Kuolleitten talojen kylä heijastaa valoa.
      Täydellisessä pakkasessa mies katsoo tulipaloa.

      Tämän päivän lumet ovat eilispäivän vettä.
      Mies istuu kivellä rukoilemassa sydämettä.

      Keltainen kesäaurinko irvistää päin naamaa.
      Sikamainen valo on miehen naisilta saamaa.

      Naisten keisarikunta valloitti maan.
      Voilla syötetty aurinko on pannut tuulemaan.

      Kuolleet miehet täyttävät kortistoita.
      Naisista kauneimman nenässä on aamulla voita.

      Auringon mieleen ei tule itsemurha.
      Vuodenkiertoa seuraavalle sialle se taas on turha.

      itsemurhaajan köysi naukuu kuin tuuli.
      yhteys naisen kasvoihin on huuli.

      itsemurhaajan toivo on pohjaton.
      Tuuli tunnetaan suunniltaan.

      liikennemerkkinä kuu on harhaanjohtava.
      Nainen aukoton, looginen, hohtava.

      Poista
    2. Okei, ymmärrän nyt, miksi runojasi ei ole Haukion toimittamassa kirjassa!

      Poista
  11. Rouva Haukio puhui tästä antologiasta YLEn aamu-tv:ssä Puttosen vieraana tässä yksi aamu. Teoksessa on ilmeisesti myös Sillanpään marssilaulu. Oaa huomio oli kahvipannussa tai jossakin, mutta minä kuulin Jennin sanovan, että tuo teksti olisi syntynyt jo 1920-luvulla. Minulla on ollut se käsitys, että F.E. olisi väsännyt sen syksyllä 1939, YH:n jo alettua. En mitenkään osaa kuvitellakaan, että se teksti olisi voinut syntyä muussa tilanteessa kuin yhä synkempää eurooppalaista myrskyä ennustaneena syksynä -39. Tai että ainakaan -20-luvulla. Mustosen sävelhän syntyi kisan tuloksena viikossa.

    VastaaPoista
  12. Kiitos, Jukka, kiinnostavista kommenteistasi. Jokaiselle runojen ystävälle tulee varmaan mieleen lisää runoja ja runoilijoita, jotka voisivat myös olla kirjassa mukana, valinnan mahdollisuuksia kun on niin paljon - Mutta kunnia sille jolle kunnia kuuluu, oivallus oli kylläkin Jenni Haukion eikä Otavan. Kuten Haukio esipuheessa kirjoittaa, hän sai idean suomalaisten runojen antologiasta itsenäisyyden juhlavuoden lähestyessä ja tarjosi sitä Otavalle. Hienoa, että kirja on otettu niin hyvin vastaan ja runot näyttävät näin saavan paljon lukijoita.
    Kauko Ollilalle: Sillanpään Marssilaulua kirjassa ei ole, aamutelevisiossa oli puhetta lauluna tunnetusta runosta Oi kallis Suomenmaa. Se on yksi Heikki Klemetin säveltämistä isänmaallisista marssilauluista, jonka sanat ilmestyivät ensimmäisen kerran 1920 Klemetin kokoelmassa Mietettä, mielialoja. Sitä laulettiin paljon sodan aikana sankarivainajien hautajaisissa.

    VastaaPoista
  13. Oukei, sitten minä sekoilin taas eikä Jenni. Kiitos!

    VastaaPoista