26. toukokuuta 2017

Moottoripyöräilyä





Eilinen kirjoitus ajelulla käymisestä sisältää monta kerrosta. Yksi on Kiina. Uusimman tutkimuksen mukaa siellä Ming-kaudelta kukoistanut ”matkakirjallisuus” ei ollut matkakirjallisuutta.

Kirjan nimi saattoi olla ”Matka Keltaiselle vuorelle”, mutta kirjoittaja ei ollut käynyt mainitsemassaan paikassa eikä ollut siitä kiinnostunut. Tämä liittyy Lapin kirjoitusten kokoelmaan.

Kuka tahansa ymmärtää, että ne alle kymmenen tunnettua ulkomaalaisten yhteenvetoa kokemuksistaan Lapissa – Maupertuis, Outhier, Schaefferus, muut – kertoo paljon kirjoittajista ja aikakauden hyväksytyistä ”totuuksista”, mutta vähän aiheestaan. Aavasaksalla on hyttysiä. Kiitos tiedosta.

Mielenkiintoisempaa on, että sama ajatus sopii omiin kirjoittajiimme, alkaen Castrénista, Lönnrotista, Fellmanista. Mielestäni linja jatkuu. Mahdoton ajatuskoe: jos Erno Paasilinna ja Kullervo Kemppinen pantaisiin kulkemaan samaa reittiä esimerkiksi Luirojärveltä Vongoivalle, he näkisivät aivan eri asioita. Erno näkisi ihmiskunnan ongelmia ja sortoa, Kullervo ei. Ajatuskoe on mahdoton, koska molemmat ovat kuolleet ja eläessään he eivät olisi olleet kehuttavissa puheväleissä ja jonkinasteinen halveksunta olisi ollut molemminpuolista.

Jos Antti Tuuri ja minä poikkeaisimme autosta jossain Nuorgamin tai Nellimin tienoilla, mikä on jopa käytännössä mahdollista, näkisimme kumpikin maiseman pohjalais-kaunokirjallisesti.

Muistan enoni, joka vertaili ensimmäisellä Lapin matkalla sikäläisiä metsiä Ylihärmän metsiin ja arvioi kiintokuutiometrejä vielä Lutolla. Jossain vaiheessa hänellä napsahti pää, ja hän ihan kuunteli, että metsä näyttää oudolta siksi, että maaperän ravinneköyhyyden vuoksi aluskasvullisuutta on vähän ja eräät muutkin tekijän vaikuttavat siihen, että metsä on kuin pihdeillä ja pinseteillä hoidettu puisto.

Euroopassa ”matkakirjallisuuden” ensimmäiset suuret nimet olivat Laurence Sterne (A Sentimental Journey) ja R.L. Stevenson. Saksan kielialueella tälläkin alalla kunnostautui Goethe (Italianische Reise), jossa kirjoittaja selvästi tekee yrityksiä nähdä muutakin kuin mitä kirjojen mukaan kuuluu nähdä. Hän ei tiennyt, että se on mahdotonta, ja että tämän ongelman parissa tuskaili jo Leonardo da Vinci. Hänestä oli erehdys maalata edes maisemaa näkemänsä perusteella. Maalaus on ”cosa mentale”, mielen ilmiö.

Tässä sivuutan tietoisesti ritariromaanit, myös Don Quijoten. Ritarit olivat vaeltavia ritareita, ja maantieteelliset paikat olivat heidän urotekojensa kulisseja. Ja sivuutan pyhiinvaellukset, joissa vaeltaminen rinnastetaan tietoisesti uskonnolliseen kilvoitteluun. Ja pyhiinvaellukset liittyvät kiinteästi kaikkiin muihin suuriin uskointoihin paitsi meidän. Mekka, Itkumuuri, Compostella, Ganges.

Suomessa kirkon epäluulo henkilökohtaista hurskautta (herännäisyyttä) kohtaa oli perusteltua, ja samoin kauan vaikuttanut nationalismin eli isänmaallisuuden epäily. Kotimaamme on tähtein tuolla puolen, ja ”Kaanaanmaa” ei ole Vaasan läänissä.

Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa Simon Schama on vienyt eteenpäin Gombrichin ajatusta. Maisema on täynnä metaforia, ei puita ja pensaita.

Olen samaa mieltä. Olen kirjoittanut tästä asiasta viisi tai seitsemän runokokoelmaa. Wallace Stevens oli runoilijana maailman taitavin vaihtamaan nähtyä (ja kuultua) maisemaa mielen maisemaan ja kuvittelemaan vuoren ja vaihtamaan mäntyjen paikkaa vaikka ne olivat sen näköisiä kuin niillä olisi surullisia nimiä. Erään runon nimi on Ei käsityksiä ilmiöistä vaan itse ilmiö. Männyn ja tuskan (pine, pain) ero äännettynä on ohueksi kuluneen hiuksen hieno.

Jutun kuva on suvun piiristä. Lasteni äidinisä oli valokuvaajana huono. Näistä kuvista tulee mieleen, että asialla oli ehkä samassa albumissa esiintyvä lanko Yrjö Lindegren, jolla oli käytössään myös erinomainen valokuvauskone.

Kuvia on koko joukko. Lähtöpiste on Pielisjärvi eli siis suunnilleen Nurme. Ja todella ajelulla ollaan, enkä olisi odottanut, että saan silmieni eteen maantien sellaisena kuin maantiet muistan – vaikka minun aikanani risuaita oli jo väistymässä piikkilangan tieltä. Penkereiden pehmeys ja ojien huonous oli syy jatkuviin ojaan ajoihin, jotka eivät yleensä aiheuttaneet vahinkoa. Ojasta auttamiseen ei onneksi tarvittu traktoria, joita ei siis vielä ollut (yleisesti). ”Peltovetureita” kaupiteltiin jo 1920-luvulla, mutta sellainen oli aina jäämässä itse kiinni. Eivätkä Lapin metsätyömailla käytetyt lokomotiivit, jollainen on näytteillä Sodankylässä, osoittautuneet onnistuneiksi, vaikka tietäkin niille rakennettiin vaikka kuinka.

Kuvien lähettäjästä tuli mieleeni moottoripyöräily. Se lienee hyvin usein ajelulla käymistä. Tosin olen kuullut, että Turkuunkin voi ajaa prätkällä, varsinkin jos riisuu suojapuvun ja saappaat ennen luentosaliin menemistä. Ja tänne kotiin voi ajaa sieltä länsirannikolta. Mutta moottoripyörällä ei ole järkeä lähteä kolmen kilometrin päähän kauppaan. Ne ajat ovat onneksi menneisyyttä, kun isolla pyörällä ajettiin verryttelypuvussa, tennarit jalassa.

Tiedän miten erilainen moottoripyörämatka on kuin autolla tehty. Ymmärrän jopa polkupyörällä tehtyjä suurmatkoja. Jätin tyhmästi tarkemmat tiedot kysymättä, mutta juuri sotien alla oli suorastaan tavallista, että tytötkin ajoivat kesällä polkupyörällä Helsingin korkeudelta Karjalaan. En tiedä, missä ja miten he yöpyivät ja kuinka ruokapuoli oli järjestetty.

Eräässä tekniikka-lehdessä kerrottiin, minkä näköiseksi tamperelaisen konepajan omistajan naama meni, kun armeija tilasi häneltä miljoona polkupyörää. Vaikka vihaan tuota rakkinetta henkilökohtaisesta syystä (tykkimiehenä jääkärien matkassa), myönnän että se ehkä oli polkupyörätaiteen huippu. Laitteen käyttämisestä sodankäyntiin kertoo tarkasti kenraali Keinonen muistelmissaan.

Mutta kaikkiaan, ajelu on aate ja vaikka en enää nouse moottoripyöränkään matkustajaksi, ilmaisen arvonantoni ilman mitään zeniä, joka onkin japanilainen versio kiinalaisesta youji-perinteestä.

14 kommenttia:

  1. Aiheeseen sopivasti mainostan Giuseppe Acerbin kirjaa Matka halki Suomen v 1799. Siinä mukavaa mielen ja muuta maisemaa parinsadan vuoden takaa.

    VastaaPoista
  2. että minne prätkämimmit menis yöksi?
    Joo, mä sanon, että ei ne yöpuuhatkaan ihan ilman vauhtia ja vaarallisia käänteitä menneet. Kaasua koneeseen. Voi taivas, pojat, tiedättekö sen maailman - ei se ole vapauden illuusio, se on vapaus itte.
    Siitä kiitos, että tuossa ei luokiteltu meitä motoristeja eri kasteihin. Teen sen itse: pikkuporvarilliset hissukat yleensä korostavat jotakin, mistä he ovat kaukana.
    He ovat kaukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo ja ei, taajaman läpi sataakahtakybää ja abaut puolet jengistä perse edellä

      (ja joka päivä, joka puolella, pelkkää rutiinii)

      valtion rautatiet

      harrikalla snadisti vaikeempaa mut ei se tarkota etteikö se saattas olla mahdollista

      Poista
  3. Hieno kirjoitus, pidin erityisesti tuosta Senor Kemppisen ja E.Paasilinnan näkemysten vertaamisesta. Matkakirjoista, jotka eivät ole matkakirjoja tulee mieleen Juha Tantun teokset. Puola on toista maata (Okkerin kanssa) on hieno, samoin Ranskalaisia pastilleja, sekä Otetaan muutama englantilainen - ne kuvaavat kohteistaan jotain olennaista kadunmiehen tasolta. Matkailijan Amerikkaa on mielestäni heikompi, aihe on liian laaja. Tuurin matkakirjoja olen myös lukenut mielikseni.

    VastaaPoista
  4. Muistettakoon myös Xavier de Maistre, jonka matkakertomus pysyy huolellisesti neljän seinän sisällä. Kirjoittaja tiettävästi tunsi Sternen teokset.

    VastaaPoista
  5. Yrjö Hirnillä on kiinnostavia esseitä vanhoista matkakuvauksista.

    Sielunmaiseman idea tuli elokuvaan ensimmäisen maailmansodan alla Yhdysvalloissa (Griffith, lännenelokuva: Ince, Dwan, Hart), Ranskassa (Feuillade, Perret) ja Ruotsissa (Sjöström, Stiller).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laurence Sternestä on pitkä teksti Hirnin kirjassa Den gamla postvagnen, samoin Hirnin yhdestä lempikohteesta, George Borrowista, johon hän palaa monessa kirjassa.

      Ulkomaisten 1700-luvulla kirjoittamia matkakuvauksia Hirn käsittelee kirjassaan Episoder, jonka suomensi L. Onerva. "Tämän luonnon, sen loppumattomien metsien, järvien ja kallioiden majesteetillinen suuruus herätti minussa valtavan ihastuksen" (Alfieri).

      Matkakertomuksille on omistettu paitsi tietenkin En ö i världshavet myös Lärt folk och landstrykare. Lappi oli 1700- ja 1800-luvuilla halutumpi matkakohde kuin koko muu Suomi. Vanhoille Lappi-kuvauksille omistettu luku keskittyy kauan vallinneeseen väärinkäsitykseen, jossa lappalaisesta tuli suomalaisen synonyymi.

      Poista
  6. Moottoripyörä on kyllä ihan fiksu laite vaikka kaupassa käymiseen, kun ostokset vain ovat sivulaukkuihin mahtuvaa luokkaa.

    Sen sijaan Keski- ja Eteläeuroopan kesälomareissuilla sillä mielellään ohittaa isommat kaupungit ja pysyy pienemmillä teillä. Ihan siksi, että 15 minuuttia kaupunkiliikenteessä 30 asteen helteessä hiostaa ajovarusteet niin, että paita ei kuiva ennen iltaa... Mieluummin ohittaa Milanot ja Venetsiat tai tähtää niihin tulon vasta illansuuhun, jolloin pääsee suoraan hotellissa suihkuun ja sitten kaupungille.

    Mikä on Nurme? Pitäisikö olla Nurmes?

    VastaaPoista
  7. Kun luin tätä juttua, ja rupesin miettimään, minuun iski Déjà-vu -merkkinen pallosalama. Äkkiä muistin nimittäin että olen lukenut kirjan nimeltä "Matka huoneessani"... Muistan että se oli kiinnostava opus, hyvä ettei henkeä salvannut kun sitä luki, mutta yhtään en muista kirjan "juonesta"... tapahtuikohan siinä oikeastaan mitään? Ei, nyt en ole varma enää mistään. Päätäni vain pyörryttää.

    (googlettaa)

    Nimi
    Matka huoneessani
    Ilmestymisaika
    1965
    Sivumäärä
    219
    Kustantaja
    WSOY
    Kieli
    Suomen kieli
    Kääntäjä
    Ronimus, Olli-Matti
    Holappa, Pentti
    Alkukieli
    Ranskan kieli

    Vähän aikaan luulin että olen tullut hulluksi, piru vie, mutta totta minun muistikuvani on: tuollainen kirja on siis olemassa. Hmnhy. Ja nyt voin sanoa että se on "unohtumattomin matkakirja minkä ikinä olen lukenut". Koska en oikeasti muista siitä mitään, paitsi sen, että ahmimalla sen luin. Bon appétit.

    VastaaPoista
  8. "Matka menneisyyteen" saattaa sekin sivistää ihmisiä.
    Tai en minä teistä tiedä.

    Kaikki vanhemman polven jyväskyläläiset tuntevat kyllä Eero Fredriksonin, legendaarisen lakkitehtailijan, oli kunniakonsuli ja tohtori h.c. ym.ym.ym. Valtavasti hänestä on anekdootteja, jopa tosia. Kuten tämä:

    Keski-Suomen museon intendenttinä toiminut Olli Lampinen oli haastatellut Eero Fredriksonia Vanhan hautausmaan inventointihankkeen tiimoilta 1980-luvulla. Hautakivien tarinoita hyvin tunteva Fredrikson kertoi niihin liittyvistä henkilöhistorioista värikkäästi ja persoonallisilla arvovarauksilla. Erään jyväskyläläiskauppiaan tarinan loppuun hän sanoi: "Se oli hintti." Kertomukset nauhoittanut Lampinen kelasi magnetofoninauhaa taaksepäin ja pyysi Eeroa ottamaan lauseen uudestaan vähän siistimmin. Hän ojensi mikrofonin tälle uudelleen.
    "Hintti mikä hintti", kertasi Eero.


    VastaaPoista
  9. Pohjalais-kaunokirjallinen maisema, jossa yksi metafora. >>> http://kuvanjako.fi/p018t-1024.jpg

    VastaaPoista
  10. Sitten on ne Henry Millerin ja John Steinbeckin Amerikka-kirjat, Millerin "Ilmastoitu painajainen", joka on lähinnä järjestelmän kritiikkiä ja Steinbeckin "Matka Charleyn kanssa", jossa kirjailija matkaa maan halki koiransa kanssa, vaimokin usein seurana, kun ikää jo oli. Kumpaakaan en jaksanut lukea loppuun.

    Kolmas kesken jäänyt eräänlainen matkakirja on kiinalaisen nobelistin Mo Yanin "Viinamaa", seikkailuja viinan ihmemaassa. Maagista realismia, symbolista esitystä ja mustaa huumoria. Minun huumorini ei tällä kertaa riittänyt, mutta ehkäpä teen uuden yrityksen. Pari muuta tiiliskiveä olen häneltä lukenut osaksi ihan nauttien, vaikka raakuudet niissä ovatkin aika sietämättömiä.
    EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Steinbeckin Matkassa viihdyin aikoinani, kauan sitten, oikein hyvin, mutta vielä sitäkin aiemmin lukemani Millerin Painajainen sai minut välillä nauramaan hervottomasti, välillä kiukustumaan suuresti (syytä en enää muista). Molemmat luin tietenkin loppuun.

      Myöhemmin Miller iski suojaukseni läpi lujasti. Ihastuin tähän herkkämielisen hävyttömään höpöttäjään suuresti. No, siitäkin on jo aikaa. Nyt olen harkinnut Painajaisen lukemista uudelleen, ihan vaan testatakseni vieläkö se minua ärsyttäisi.

      Poista