5. maaliskuuta 2017

Kuvalaitos







Toissa päivänä poimin tähän blogiin Signe Branderin valokuvan Pengerkadulta Kalliosta. Kiinnostava kommentti pani jatkamaan keskustelua.

Täsmälleen toisin kuin kommentoija en näe tuossa kuvassa kuten harvemmin Branderilla muutenkaan realismin häivääkään. Maininta piktorialismista on mielestäni harhaanjohtava. Hämyisää epätarkkuutta eli siis maalaustaiteen jäljittelyä en osaa nähdä tuossa kuvassa lainkaan.

Kuva on hiukan oman aikakautensa kuvataidetta edellä. Kokonaisvaikutelma on hyvää kubismia, joka tässä tapauksessa esittää myös tekijän oman mielen louhikot.

Kysymyksessä on mieleltään järkkyneen taiteilijan omakuva. Onko kuva ainoa ihmishahmo kuvaaja itse vai ei, se ei ole kovin tärkeää. Rinnakkaisteos on Munchin ”Huuto”, ja tässäkin avain teoksen tulkintaan on silta – penger kaiteineen. On ylitettävä ylittämätön. Ympärillä on rumuutta, särjettyä maisemaa ja pään päällä hyvin vihamieliset johdot pylväineen.

Katsoja käsittää heti, ettei noissa johdoissa virtaa hyviä ajatuksia ja että rakenteilla on hirvittävä tulevaisuus – kuten olikin.

Noilla kohdin Kallio oli kauan epätavallisen rähjäinen ja jokseenkin kuvan osoittamalla paikalla oli sitten rakennus, jossa huoltopoliisi kiusasi työkseen naisia.

Kuvaajan ennakkoaavistus on kauhistuttava. Kuvan ottopaikalla suoraan selän takana oli Neljännen linjan kansakoulu, jonka ruumisröykkiöistä ihmiset haeskelivat taistelussa kaatuneita ja teloitettavia omaisiaan, naisia ja miehiä, huhtikuun lopulla 1918. Ruumiit tuotiin pihaan. Runsaat hevosenraadot kai kärrättiin suoraan mereen, Töölönlahteen Hampparinrantaan.

Tunnelman ja tarkoituksen näkee erikoisuudesta. Kamera on tarkennettu ihmishahmon etupuolelle. Etuala on terävä, taustan rakennukset hiukan pehmeitä. Tavanomaista ja normaalia olisi ollut tarkentaa äärettömään, jolloin tulos olisi ollut tunnelmaltaan aivan toinen.

Panen tähän huolimattomasti käsiteltynä saman kuvan sellaisena että taka-alaa on terävöitetty ja etualaa pehmennetty.

Tulos on aivan erilainen. Sielunmaisema katoaa. Viimeistään tässä vaiheessa katsoja myös huomaa, että kuvan ottopaikka on hiukan erikoinen. Tie (katu) johtaa ei-mihinkään. Sekä vasemmalla että oikealla olisi ollut normaalimpia ja rauhallisempia näkymiä. Oikealta olisi kuvaan tullut myös merta, eli tässä tapauksessa jotain tappavan tavallista.

Voi olla, että Brander joutui ajattelemaan työnantajaansa Helsingin kaupunkia ja näyttämään, miten reippaasti Torkkelin kallioita oli louhittu uuden väylän luomiseksi. Me näemme louhoksen eri silmin nyt. Kallion poraus on meille pahaa ääntä ja kivipölyä, Vuonna 1913 se oli raastavaa käsityötä, jota teetettiinkin mielellään vangeilla. Yksi piteli kaksin käsin poraa ja yksi hakkasi lekalle päälle. Lähistölle tarvittiin seppä ja ahjo, koska teroittamisen tarve oli jatkuva. Tuollaisessa kivilajissa tuskin päästiin paljonkaan lohkomaan. Lopuksi saatiin varsinaista sielunlääkettä, dynamiittia. Panostaja tunki räjähdysainetta hakattuihin reikiin, sytytti ja huusi:” Ampu tulee – palaa jo!”

Isoisäni oli patteritöissä muutamia vuosia myöhemmin nykyisen Puotilan ja Tapanilan vaiheilla. Hän kirjoitti sieltäkin muistelman. Se työ tehtiin urakkana, joten työmiesten tärkeä ammattitaito oli keksiä, miten parhaiten petkuttaisi venäläisiä mittamiehiä. Suosittu keino oli kaivaa maahan litteä kivi, hakata pora sen läpi ja jatkaa reiän hakkaamista pehmeään maahan. Siten reiälle tuli pituutta ja hintaa. Jos kymppi, tulkki tai tulkin nilkki ihmetteli asiaa ääneen, asia oli hoidettavissa käden käänteessä pikku lahjuksella tai kunnon kulauksella holipompelia, jossa spriihin tai huonoon konjakintapaiseen oli sekoitettu mehua, jotta olisi edes toivoa, ettei se tulisi heti ylös. Ellei tullut, vaikutus oli kuin kuulalaakereilla kävelevällä, ja maalliset mittamurheet unohtuivat.

Kun olen nyt kaksi vuotta käynyt läpi valokuvia tuntureista ja löytänytkin yhteensä viisi hyvää tai keskinkertaista (yllättäen Paulaharjulla ei ole yhtään), olen alkanut hitaasti käsittää, että ulkona maalatut maisemat ovat yhtä kulttuurisidonnaisia ja yhtä selkeästi omakuvia kuin muutkin.

Taidehistorian alkeisiin kuuluu kurssi myöhäiskeskiajan maalaustaiteen symboleista. Avoin ikkuna (veduta) on aina ikuisuusnäkymä, taivalla erottuva pääskynen on sielu, ikkunalaudalla oleva pieni appelsiini on hedelmällisyyden vertauskuva jne.

Televisiosta on kuulemma tulossa johdanto näihin asioihin. Tiemmä siinä selvitetään myös varakkaiden kauppiaiden kuvista ilmenevien vaatteiden arvo työmääränä.

Moniin kankaisiin tarvittiin uskomaton määrä oikeanlaisia, tietyn eläimen karvoja, jotta olisi tavoitettu asiaankuuluva kiilto. Muistelen, että korkean silkkihatun ollessa muodissa myös Pohjois-Amerikan majavakanta kärsi vakavasti. Silinterihattu oli aluksi huovutettua majavan karvaa. Myöhemmin myös silkkiä ja sitten pelkkää silkkiä. Oman maamme riistaoloja kuvaa päähineen nimitys ”silkkipytty”.

Knalli oli 1800-luvun puolivälistä etenkin käytännön miesten päähine ja toisin kuin sarjakuvissa kerrotaan, Villissä Lännessä perusasuste, jollaista mm. Billy the Kid käytti. Siksipä elokuvan koomikkojen knalli on hiukan vaikeasti tulkittavissa. Se ei välttämättä tarkoita pyrkimystä herraskaiseen pukeutumiseen.

Mutta maisemamaalaus tai valokuva oli pitkään vertauskuva tai opettavainen esitys yleensä kysymyksessä olevan kansakunnan hyveistä. Siitä se siirti. Manet’n ja Cézannen vaikutuksesta omakuvaksi.

Itse valokuvaan mielelläni yksittäisi puita ja niiden runkoja. Tätä nykyä pyrin pääsemään makrolla riittävän lähelle, koska etenkin kuusen kaarna on hyvin kaunista. Muutaman tuhannen yrityksen jälkeen tiedän, etten minäkään osaa valokuvata tunturia. Se ei ole ihme.

14 kommenttia:

  1. Antti Peippo -seminaarissamme Orionissa nähtiin eilen kaksi mestarivalokuvaajille omistettua dokumenttielokuvaa.

    Sivullisena Suomessa (1983) -elokuvan aiheena on Signe Branderin aikalainen Ivan Timirjasev, joka oli kenraalikuvernöörin adjutanttina 27 vuotta kunnes Suomen itsenäistyttyä jäi loppuiäkseen Suomeen. Hänen valokuvissaan korostuvat ihmiset.

    Ratsastus Aasian halki -elokuvassa (1987) päähenkilö on C. G. E. Mannerheim, jonka lahjakkuus valokuvaajana korostuu, kun kuvat heijastetaan isolle kankaalle. Visuaalisesti elokuva perustuu Mannerheimin valokuviin ja selostus kuullaan ensimmäisessä persoonassa hänen matkakertomuksenaan. Teemana on 14 000 kilometrin pituinen idän tiedusteluretki, jonka Mannerheim suoritti ratsain. Yllättävää kyllä tässäkin korostuu ihmiskeskeisyys. Mannerheim ihaili kirgiisejä ja heidän ratsastus- ja ampumataitoaan.

    VastaaPoista
  2. Olipas essee!

    Ihan väkisin minäkin opin jotain uutta.

    Kiitos, Jii Koo!

    VastaaPoista
  3. Kiinnostuin kivenhakkaamisesta, koska aina olen miettinyt miten se käsinhomma oikein tapahtuu -- täyttyyhän hakattu reikä kivimurskasta lopulta. Kivimiesten muistelmia lukiessa seikka selvisi. Varhaiset käsikiviporat olivat (ainakin kotiseudullani) kolmikulmaisia, noin kolme neljä senttiä kantin mitta. Poraus tehtiin työpareina: pitelijä ja päällelyöjä. Tekniikka oli keventää poraa hieman irti porauspinnasta, ja päällelyöjän piti saada aikaan lekallaan ei silkkaa voimaa vaan tärähdys. Syntyi pikku hissukseen syvempää reikää ja kivipölyä, jota tussahteli reiän reunoista ylös ja jäi myös sen sisäreunoihin. Kolmikulmaista poraa kiersi pitelijä joka lyönnin välein hieman, jotta syntyisi pyöreä reikä. Välillä sitten otettiin pora pois ja kalastettiin puisella, ehkä hieman kostutetulla kepillä pölyä. Hommissa syntyi kohtuu usein kivipölykeuhko. Joka reiän välein rooleja vaihdettiin, tästäkin syystä. Virolahden kivilouhoksilla näkee mitkä olivat vankityövoimalouhoksia ja mitkä ammattikivimiesten: venäläiset sotavangit eivät osanneet kiertää terää, heidän reikänsä jäivät kolmikulmaisiksi (nyt puhutaan 1800-luvun puolivälin louhoksista, lompkista). Terään tehtiin myös eräänlainen tiukka seppele vaikka oksasta, "tussu", joka esti pölyä lentelemästä kovin tarkkana suihkuna. Reiän tultua valmiiksi reikärivi räjäytettiin ruutipanoksella. Hitaana räjähtämään ruuti halkaisi kalliota siistimmin kuin brisanttisempi dynamiitti.

    Oli toinenkin halkomismalli: hakattiin porilla kallionpäälliseen pitkä vaaksaa syvä kiilaura, johon tihtattiin metallilevyjen väliin puukiilat. Puukiilat kasteltiin ja sitten jäätiin odottamaan, että ne turpoaisivat. Kivimiehen kallionymmärryksestä rippui sitten, kuinka hyvin hän oli ymmärtänyt kallion rakenteen. Hyvin tehtynä lähti siisti lohkare.

    1800-luvun suurin kiviasiakas Virolahdella oli Pietarin kaupunki. Alueella ei ollut kivityöhön soveliasta kalliopohjaa. Sen satamien ja kanavien verhokivi on suomalaista graniittia, samoin jalkakäytävien kanttikivet. Iisakin kirkon jättipilarit julkisivuilla ovat Pyterlahdesta, samoinkuin maailman suurin monoliitti, joka seisoo palatsiaukiolla. Se on 24,5 metriä pitkä kivi, joka seisoo suorassa ilman valua tai tukia, arkkitehtinään ranskalainen Montferrand.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattuneesta syystä on kokemusta reiänteosta suomalaiseen graniittiin.

      Yhden miehen työryhmällä - mies, moska, ja kivipura - reikää graniittiin syntyy vauhdilla yksi sentti minuutissa. Eikä tuo ole edes kauhean raskasta hommaa. Pura toki oli jo 1960-luvulla varustettu jonkin sortin kovapalaterällä, jota ei tarvinnut koko ajan teroittaa. Terä oli kiilamainen, ei kolmikulmainen. Kiertäminen jokaisen iskun jälkeen on olennaista, jotta reiän pohja lohkeilee tehokkaasti. "Tussu" ja kivipölyn huuhtelu vedellä reiästä ovat tutut myös.

      Yllä oleva koskee vain kiinnityspultin noin 20 mm:n halkaisijaisia reikiä ja vain noin 20 sentin syvyyteen saakka. Kivilouhimon problematiikka lienee hieman toinen.

      Mutta siis aika reipasta vauhtia tahto vie läpi harmaan kiven.

      Poista
    2. Ymmärtääkseni niitä Iisakin kirkon joko epäonnistuneita, kuljetuksessa vahingoittuneita tai muuten ylimäåäräisiä, on siellä louhoksen liepeillä tai rannassa edelleenkin. Porvoon saariston Onaksen saaressa taas on pari kiviaihiota joiden väitetään olleen tarkoitettu Napoleonin sarkofagiin (joka Wikipedian mukaan on Äänisen alueelta olevaa kiveä. Hmm-Onas/Onega?).

      AW

      Poista
    3. Aihepiiriä perusteellisesti tutkineen Yrjö Kaukiaisen mukaan (Punaiset pilarit. Suomalainen graniitti Pietarissa. SKS 2016) väite siitä, että Aleksanterin pylväs olisi ns. vapaastiseisova, on paikkansapitämätön "legenda". Monoliitin pystytystilaisuudessa paikalla oli kuusi muuraria, joiden tekemälle sementtipedille pylväs laskettiin. Myytille lienee Kaukiaisen mukaan antanut alkusysäyksen Puškinin "letkautus", jonka mukaan hän kovalla tuulella Palatsiaukiota ylittäessään pelkäsi pylvään kaatuvan päälleen.

      Poista
  4. Kiitos vastauksesta. En tarkoittanut, että Branderin kuva olisi piktorialistinen. Esitin epäilyn, ettet pitäisi piktorialismista, joka oli vallitseva tyyli vielä Branderin aikaan.

    Tämän päivän blogi pitää lukea tarkkaan, mutta nyt ei ole aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta blogista jälleen kerran! Se sai minut kiinnostumaan Branderista, jota en huonon markkinoinnin vuoksi juurikaan tunne. Pelkkä ”vanhan Helsingin kuvaaja” ei saa minua näyttelyyn.

      Tekstisi vihjaa, että Brander on Suomen Atget. Siihen on mahdotonta sanoa mitään vain muutaman kuvan perusteella. Tulkintasi osoittaa kadehdittavan kykysi eläytyä taiteeseen, oli se sitten oikea tai ei. Atget’hän käsittääkseni kielsi jyrkästi olevansa taiteilija, en tiedä miten oli Branderin laita. Kuitenkin Man Rayn ja Berenice Abbotin tulkinnassa Atget’n realismi kääntyi sujuvasti surrealismiksi.

      ——

      Eiköhän kaiken hyvän taiteen edellytys ole kiinnostava subjektiivisuus. Joskus sitä suorastaan alleviivataan, joskus paras teho saavutetaan piilottamalla se ”realismin” sumuverhon taakse. Vertailun vuoksi, 1800-luvun loppupuolella kirjallisuudessa oli realismin kausi vastapainona romantiikalle. Vaatii silti melkoista lukutaidottomuutta, jos ei tunnista subjektia vaikkapa Dostojevskin realismin takaa. Itse pidän sekä korostetun että piilotetun subjektiivisista töistä.

      Olikohan se Spede joka tokaisi, ettei oikeastaan vastusta taiteellisuutta vaan tekotaiteellisuutta. Ollakseen varma ettei sorru jälkimmäiseen, on turvallisinta välttää kaikkea taiteellisuutta. Oivaltavasti sanottu, mutta minusta on tärkeä kannustaa myös hyviä yrityksiä, vaikka hutien seuraus olisikin tekotaiteellisuus.

      Poista
  5. Tulossa? Sehän on tullut jo Teemalta. Mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
  6. Olipas blogistilta kiinnostava näkökulma valokuvaan. Itse en ensinäkemältä osannut liittää kuvaan lainkaan samanlaisia negatiivisiä tunteita, mutta nyt kun sanoit... ainakin mielleyhtymä Huutoon on aika selvä.

    VastaaPoista
  7. Hassua että juuri panostajan ammatti taannoin Kalasataman montun nähdessäni kiinnostutti siihen määrään että utelin siihen kouluttautumisen vaatimuksia. Catch 22 on. Työpaikka maansiirtoliikkeestä on ilmeisesti ensimmäinen porras. No katsotaan mitä saadaan tämän tapaisessa asiassa olemaan olevaksi. Kaipa sekin työvaltio jotain osaa, vaikken minä sille palkkiota maksaisikaan, siihen määrään se on vittuillut.

    VastaaPoista
  8. Professorin selitys Branderin kuvasta on niin huikaiseva, että sitä lukiessa hymähtelin hänen laskevan luikuria meidän poloisten kustannuksella... Sitten katsoin kuvaa uudelleen ja mieleeni jysähti, että hän taitaa olla tosissaan ja kaiken lisäksi oikeassa.

    No, oikeassa tai ei, mutta nyt minäkin näen tuon kaiken "kauhistuttavan" tuossa kuvassa ja paikassa, vaikka yritän olla näkemättä. Kaiken lisäksi tallustelen tuon paikan ohi lähes päivittäin... tästä lähtien varmaan aluksi kulkua hidastaen ja sitten askelta pidentäen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvain raastamisessa ja tulkinnoissa tulee mieleen ensiksi se mitä tulee omaan mieleen kuvia katsellessa, se on: tarot, ennustus jossa käytetään taitavasti kohtaloaan kysyvän mielen kerroksia saamalla hänet itseltään salaa kertomaan asioita jotka nousevat hänestä itsestään: kortit ovat peili josta ne heijastuvat, ja "ennustajan" tehtävä on vain yllyttää hullua. Valokuvan kuva-analyysissä (jota olen huonosti opiskellut) katsotaan ensiksi tekniset mahdollisuudet ja niiden vaikutus, seuraavaksi aiheen rajaus ja lopuksi mennään merkityksiin. Esittäisin, että ison koon lasilevykameran tarkennus hupun ja mattalevyn avulla äärettömään tai lähemmäksi on prosessi, jossa voi sattua erheitä. Kuva-analyysin rajat tulevat huomaamatta vastaan ja voidaan salaa siirtyäkin horoskopian alueelle, lukemaan kortista omia mielteitä. Joskus ne ovat todempia kuin todellisuus.

      Poista
  9. Blogisti ja ani harva lukija tietää miten merkittävää kivenhakkaus maassamme on ollut. Vai tiedättekö esim. sen että Lontoon kellotornin sydän kymmeniä metrejä pitkä yhtä kiveä oleva paasi on hakattu Antreasta ja laivattu Englantiin jo 1800-luvulla.Ja monta muuta.

    VastaaPoista