Kuvan pitää valua.
Tekstin kuuluu lorista. Pari valokuvaa minulla on tästä ilmiöstä. Ne ovat isäni
ottamia.
Tavallisin virhe on
kirjoittaa kiinnostavasti, jopa hauskasti. Hyvä teksti on melkein poikkeuksitta
melankolista, hiukan ahdistunutta. Joidenkin Tshehovin novellien viimeiselle
sivulle odottaisi kirjoittajan viestiä: menin tästä rannalle hiukan ampumaan itseni.
Ei se yllättäisi.
Eräällä tuttavalle
raivosin Dostojevskista, ettei kukaan järjissään oleva ihminen ahda itseensä sellaista
moskaa. Vasta kun alkoi näyttää, että hän luuli minun olevan tosissani, muutin
sävyä ja sanoin, että on ruma käydä kylillä, kun kirjoitus tarttuu ja juurtuu
kuin makkara nenään.
Dostojevskihan ei
kirjoittanut erikoisen hyvin. Hän oli sellainen mestari, ettei hän tuntunut
kirjoittavan ollenkaan. Puhe tapahtuu hänen maailmassaan.
Pitää paikkansa, että
menen pitämään muutaman luennon työhön ottamisesta, josta en tiedä juuri
mitään. En ole ottanut ihmisiä töihin.
Mainitsin sopivana
oppimateriaalina elokuvan, ”Seitsemän samuraita”, ja kommentoija kirjoitti heti
järkevästi, että vielä mieluummin ”Yoyimbo”.
Todellisuudessa Kurosawan
tuotannossa liikkeenjohdon analyyseistä paras on ”Sanjuro”, jota kenenkään ei
pitäisi jättää katsomatta. Se on se samuraielokuva, jonka lopussa Toshiro
Mifune ottaa miekastaan virheellisen otteen ja sivaltaa sitä huotrasta
vetäessään arvoisalta vastapuoleltaan pään irti niin että veri lentää kuin öljy
lähteestä.
Ehkä muistattekin?
Päähenkilöllä on jokin ihotauti tai ehkä vain ilkeitä luteenpuremia, koska hän
raapii itseään, välillä miekalla. Luultavasti sellainen on epäsovinnaista.
Meneillään on jälleen
kerran vallan vaihtaminen kyläkunnassa ja samurai joutuu kouluttamaan nuoria
lupauksia, joiden ensimmäinen ajatus on syöksyä pää edellä varmaan tuhoon. Hän
kävelee talolle, jossa hyvää päällikköä pidetään vankina, ja ilmoittautuu
vihollisen leipiin palkkasoturina.
Päällikkö on hevosen
näköinen ja ihmettelee, miten häntä tällaisena kuunnellaan, ja rouva on täysi
höppänä. Kaapissa säilytetään vankia, joka innostuu välillä osallistumaan
keskusteluihin, vangitsijoidensa puolesta.
Kuvassa tuo samurai
harjoittamassa vaikeaa liikkeenjohdon tehtävää, odottamassa.
Sitten mieleeni tuli
vielä yksi ajatus. Ryonosuke Akutagawa oli kaikkein parhaita japanilaisia
novellin kirjoittajia, jopa parempi kuin Inoue, jossa tarkkaan lukien on jotain
taiteellista.
Jamssista valmistettu
puuro on melkein mahdotonta syödä. Se on tosi pahaa, eikä sen selluloosa tahdo
sulaa millään. Se on vähän niin kuin maniokki.
Erään toisen samurain
aseenkantaja ja hevosmies oli pieni, köyry ja räkäinen. Kaikki tiesivät, että
hänellä oli kuitenkin elämässä yksi suuri haave, jamssipuuro. Jos sitä saisi
joskus kyllikseen!
Sitten tarinassa (sama
nide kuin ”Rashomon”) kuljetaan, seikkaillaan ja rähistään siellä täällä ja
shogunit listivät toisiaan.
Tulee sellainenkin päivä,
että kertomuksen henkilöt ovat ikään kuin voitolla. Vihollinen on hajoitettu
neljään ilmansuuntaan ja on aika nautti uurastuksen hedelmistä.
Joku työpaikkakiusaaja
näkee varastossa jamssia, joka siis on ravintona niin ala-arvoista, ettei sitä
viitsitä edes piilottaa rosvoilta.
Syntyy ajatus, että nytpä
tehdään aseenkantajasta kuin kuningas, haetaan pyykkipata ja keitetään astiantäysi
jamssipuuroa.
Kun sankari talutetaan
padan ääreen, hänen polvensa lysmähtelevät tämän kaiken yltäkylläisyydestä. Hän
jää huojahtelemaan padan ääreen ja saa tuskin suustaan sanat:” Minä en enää
halua jamssipuuroa.”
Taitava ainekirjoittaja
saattaisi lainata tähän Tshehovin yhteydessä käytetyn sanan ”elämänvalhe”,
mutta kyllä pelkkä ”elämä” riittää.
Kuten amerikkalaiset
sanovat, elämä on ihmeellistä.
Japanilaisilla on
japanilaisuudesta aivan eri käsitys kuin muilla kansoilla. Sama koskee muita kansoja.
Tulos on hyvin epäedullinen, kun pyritään luomaan edullinen vaikutelma.
Akutagawan yhtydessä on
syytä mainita ”Rashomon” ja etenkin novelli ”Tiheikössä”, johon Kurosawan
elokuva perustuu, vaikka nimi on toinen. Se ikään kuin kuuluu yhteen näiden
kahden kanssa ja ehdottaisin, että Julkisen Sanan Neuvoston jäsenet ja ylempien
oikeuksien esittelijät velvoitettaisiin katsomaan elokuva tarkoin ja lukemaan
novelli.
Se on mieliä kuohuttava murhajuttu,
josta esitetään peräkkäin neljä täysin luotettavaa kertomusta, jotka ovat
täysin ristiriidassa keskenään. Pahasti valehtelee murhatun haamu, jota
kuullaan tuomioistuimessa meedion välityksin.
Akutagawan teksti on
kirjoitettu kauan ennen sotia. Siten ”sisäinen totuus” käsitettynä
fanaattisuudeksi tai sokeudeksi tosiasioille ei oikein käy tulkinnasta.
Eräässä mielessä tarina
on samaa juurta kuin vuosikymmeniä myöhemmin aloitetetut psykologiset ja kognitiotieteelliset
tutkimukset, joiden tulos on selvä. Ihminen, joka haluaa olla väärässä, pitää
kiinni kannastaan, eivätkä todisteet voi heilauttaa häntä. Kotikatsomo näkee
maalit ja patsiot aina paremmin kuin linjatuomarit.
Lisäksi Akutagawan
kertomukset ovat tuota virtaavaa lajia. Ei puukaan rakentuisi, ellei
virtaavissa nesteissä olisi liuenneena ravinteita.
Tivistä ja runollista tekstiä blogistilta. Paras tähän asti lukemistani tuotoksistaan.
VastaaPoistaTotta, hyvä teksti, se on vittumaista - ja voip siksi olla hykerryttävää.
VastaaPoistaMinä en ole tähän mennessä vielä japanilaista kirjallisuutta lukenut, mutta kaikki merkit kertovat, että piäisin siitä. Mistä blogistilla sellainen vakava ymmärrys Tsehhovista? Ei hänellä yleensä kukaan itseään ampuisi.
VastaaPoistaHohhoijaa!
VastaaPoistaYöpöydälläni on iltalukemisina Dostojevskin Köyhää väkeä ja Ishiguron Haudattu jättiläinen - mestariteoksia kumpikin.
VastaaPoistaKaikki lukemani Dostojevskin romaanit ovat olleet mestariteoksia, mutta mikähän siinä on, että en ole saanut "Riivaajia" luetuksi, pari kertaa olen aloittanut. Varsinkin nuorempana sitä antautui mielellään kaivelemaan sielujen syövereitä ison D:n mukana, vanhemmiten Tsehovin kuulaus on alkanut miellyttää entistä enemmän.
PoistaEG