26. tammikuuta 2017

Huvittavaa






Anonyymeissä eli nimettöminä esitetyissä blogin kommenteissa on vielä yksi hyvä puoli. Ei tarvitse nolata ketään nimeltä mainiten. Toisin sanoen silloin kun vaikuttaa tarpeelliselta mennä polemiikkiin ja naulata kielestään kiinni lankkuaitaan esimerkiksi joku, joka ylistelee moraalista värisokeuttaan, se on sitten tarkoituskin.

Tänään eräs sanoi jotain siihen suuntaan, että jos olisin vaivautunut lukemaan erään kirjan ajasta juuri ennen itsenäisyyttä, olisi kaiketi valaistunut kaiketi suurestikin.

Jos kommentoija olisi kokeillut googlata ”mommila+kemppinen”, hän olisi voinut aavistaa, että juuri tuon kirjan perusteella olen kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksen, josta sitten tehtiin keskinkertaista heikompi elokuva.

Kommentoijan mainitsema Hurme tukeutui 1937 ilmestyneessä sinikantisessa kirjassaan kruununvoudin suorittamaan rikostutkintaan, joka tietenkin jäi tyhjän päälle kansalaissodan alettua.

En tyytynyt Hurmeen kirjaan, vaan luin myös alkuperäiset pöytäkirjat. En ollut tyytyväinen lukemaani.

Toinen kommentoija kysyy, milloin saamme lukea punaisesta terrorista. Vähän ihmettelen, mikä estää häntä lukemasta. Kirjallisuutta on suunnattomasti, ja perusteos on Jaakko Paavolaisen ”Punainen terrori”.

”Vapaussotakirjallisuus” on kuitenkin enimmäkseen heikkolaatuista. Niinkin hurjat tarinat kuin kertomus Aminoffin murhasta Ruovedellä, yleisemmin Turun ja toisaalta Kotkan punaisten kaartien lentävistä osastoista, Viipurin jo vangittujen valkoisten surmaamisesta ja lukuisat muut vastaavat teot, ovat vaikeita selvittää. Niistä kirjoittaneet ovat kovin usein livenneet jonkinlaisen seikkailukertomuksen puolelle ja lisäksi ajautuneet painottamaan punaisten kaikinpuolista eläimellisyyttä.

Tulin näiden tarinoiden tutuksi varhain. Kivennapalainen mummoni ja hänen äitinsä kertoivat kuulemaansa punapäällikkö Heikki Kaljusesta, joka oli yksi punaisen terrorin pahamaineisimmista harjoittajista. Sekin juttu voi olla hiukan väritetty, mutta Saara-mummoni kertoi työntäneensä kevytrakenteisen miehensä Mikon sängyn pohjalle piiloon, kun Kaljunen miehineen tuli hakemaan Mikkoa kaartiin, vaikkei tämä ollut lainkaan sen aatteen miehiä. Mummu istui sängyn reunalla miehensä päällä ja valehteli kauniit silmät kirkkaina, että metsään mänj eikä tiijä, millon takasin tulloo.

Juuri Jaakko Paavolaisen kirjat 1960-luvulla olivat monelle suuri henkinen käännekohta. Tunne taisi olla perusteltu: ensimmäisen kerran tuli uskottavan oloista tietoa vuoden 1918 tapahtumista, myös vankileireistä.

Koska kaksi isoisääni olivat rintamalinjan eri puolilla ja siis vihollisia, minulla oli henkilökohtainenkin syy selvitellä, mitä kaikkea tapahtui. Tuossa vaiheessa luin laajasti myös ”luokkasotakirjallisuutta”. Tuota nimitystä käytetään Pietariin tai Amerikkaan pelastautuneiden punaisten muistelmista, joiden sisältämien tietojen ja väitteiden käyttäminen on aivan epätoivoisen vaikeaa. Jotkut näistä muistelmat ovat yksipuolisuuden lisäksi luultavasti tietoista valetta.

Ja sama siis koskee joitakin valkoisten muistelmia ja jopa kokoomateoksia.

Aikalaismuistot taas ovat kovin usein – Juhani Aho, Eino Leino jne., joko piileskelypaikasta käsin kirjoitettuja tuskaisia huudahduksia – mitä oikein tapahtuu! – tai sitten lisäksi ajankohdan huhuja tai toisten yhtä subjektiivisten kertomusten yhteenvetoja.

Olen yhdessä lähisukulaisteni kanssa julkaissut isoisän itse kirjoittamat muistelmat Hennalan ja Hämeenlinnan vankileireiltä. Niihin sisältyy aika hurjia välikohtauksia. Emme juurikaa miettineet kirjan muotoa, vaikka kertomus sotaa edeltäneistä linnoitustöistä on aika ainutlaatuinen, koska näissäkin muistelmissa on oma määränsä tahallista unohtamista.

Kertomus Vammalan polttamisesta, jota isoisäni oli näkemässä, lienee merkittävä, mutta mielenkiintoisesti tekijäksi osoitetaan nimeltä mainiten paikallinen mielipuoli. Tämä on hyvin tavallista muistelmissa.

Kordeliniin en ole palannut enkä palaa siksi, että hänestä on uudehko, hyvä kirja, Koivusalo, Esko (toim.): Kohti Kultarantaa. Alfred Kordelinin elämän ja kuoleman arvoituksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 142 sivua. ISBN 951-746-149-6.

Mommilan veritekoihin johtaneet syyt selvitetään toisin kuin Hurmeen kirjassa, jossa murha oikeastaan esitetään yksityisenä kostona, johon oli hankittu mukaan venäläisiä matruuseja. Uusi selostus, jonka tukena on venäläisiä asiakirjoja, on paljon kiinnostavampi. Epäiltiin ja huhuttiin, että Kordelinin turvin Mommilan kartanoon olisi puuhattu tukipistettä tai päämajaa suojeluskuntalaisille.

Elokuvassakin keskeiseen asemaan noussut suutari Skott ei olisi ollut päähenkilö, vaan sivuhenkilö.

Ja Kordelin, jonka varoista asianajaja Risto Ryti muodosti muun muassa Kordelinin säätiön, oli siis maan rikkaimpia liikemiehiä, alkujaan köyhä poika Raumalta, ehkä kovaotteisuutensa ja ikävän luonteensa vuoksi harvojen lämmöllä muistama.

Edelle kirjoitettu antaa väärän vaikutelman. Vaikka olen historian alalla koulutettu tutkija ja olen opettanut paljon muillekin lähteiden käyttöä ja perustyötä, se vaikutelma, että tunnen asiaan vaikuttavat lähteet on väärä. En tunne. Kunhan nyt sattui taas kerran niin että joku ryhtyy mestaroimaan luultavasti hyvin köykäisin perustein.

Toistelen väitettäni, joka siis ei ole tosiasia vaan mielipide. Vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen monin osin auki, vaikka monta erinomaista tutkimusta on julkaistu uusimpina aikoina. Itse olen kiinnostunein (Jukka Kekkosen termin) siitä laillisuuden haaksirikosta, joka loi varjonsa koko suomalaisen lakimieskunnan ylle. Sen varjon alta olen itsekin kotoisin.



10 kommenttia:

  1. Sen kaverini, jonka suku on kotoisin Ihantalasta, isoäiti oli nähnyt Kaljusen kapinan aikana, ja kun häneltä myöhemmin udeltiin, että millainen mies tämä oli ollut, niin mummo oli vain todennut, että "kovasti se oli ollakseen".

    VastaaPoista
  2. Isoisästäni nostettiin tuona kapinakeväänä nuori sotamies, urheileva maalaispoika, joka niistä ajoista alkaen kantoi herastuomarin arvoa istuttuaan käräjillä en tiedä minkä tutkinnon ansiosta ankarasti syyttelemässä punikkeja. Kohteliaisuussyistä en ole mennyt tonkimaan asioita joista kylillä setämiehet ovat pitäneet suun napissa.

    Oikeuden pöytäkirjoja mulla on pino lappusia, joissa kuitataan saaduksi tonka maaitua ja jauho, sekä juorutaan jonkun suuresta pahanilkisyydestä. Miksipä näitä pöyhimään, nousee vain paha haju.

    VastaaPoista
  3. Olen samaa mieltä siitä, että vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen monilta osin auki.

    Itseäni Hämeessä syntyneenä mietityttää usein se, että miten paljon henkilökohtaisia riitoja tuon sodan varjolla ratkottiin. Tarinat ovat ainakin hurjia ja aika usein niistä ei oikein edes löydy poliittista motiivia kuin siteeksi.

    Tuon sodan iso kuva on hyvin erilainen, kun sitä tarkkaileekin pienten kylien ja kuntien tapahtumien näkökulmasta.

    Itse en aina edes aina oikein tunnista koko sotaa näiden "suurten kertomuksien" tai "totuuksien" mukaan, jota niin punaiset kuin valkoisetkin sodan jälkeen siitä sepittivät.

    Siinä mielessä olen samaa mieltä tuosta laillisuuden haaksirikosta, että käsittääkseni ainakin melkoinen osa noista erillisistä tapahtumista olisi pitänyt käsitellä aikoinaan ihan tavallisen rikosoikeuden piirissä eikä missään sota- tai kenttäoikeuksissa, sillä niin voimakkaasti henkilökohtaiset motiivit näyttivät olevan niissä läsnä.

    Täytyy myös muistaa, että esimerkiksi täältä Hämeestä ei lähdetty Tamperetta "vapauttamaan" tai "riisuttu" venäläisiä varuskuntia aseista. Nimittäin se Tampere sattuu sijaitsemaan juuri Hämeessä ja täällä tosiaankin paikalliset ihmiset ottivat aluksi hyvinkin verisesti mittaa toisistaan. Valkeakoskelta kuoli lopulta sitten väkilukuun suhteutettuna eniten ihmisiä koko sisällissodassa.

    Eli yritin tässä sanoa sitä, osasta Suomea lähdettiin sotimaan johonkin, mutta Hämeessä paikalliset ihmiset tosiaan asuivat ja sotivat tämän järjettömyyden keskiössä. Lisäksi ne jotka jäivät henkiin joutuivat jatkamaan sitä elämistä keskenään sodankin jälkeen.

    En sitten tiedä onko se ironiaa vai jotain muuta pirullista kohtalon johdatusta, mutta tietämättömille sanottakoon, että Valkeakoski kuului tuohon aikaan vielä Sääksmäkeen eikä päinvastoin. Eli paikkakunta, joka luovutti suurimman uhrin tässä meidän keskeniäisessä mittelössämme on historiallisesti ottaen yksi vanhemmista suomalaisista kunnista ja muinais-Hämeen ilmeinen keskus (Rapola), joten kai tämä kyseenalainen historiakin sitten täytyi kirjoittaa siellä.

    VastaaPoista
  4. Olin jo kirjoittaa anonyymin mutta huvittuneen kommentin eiliselle anonyymille kommentoijalle, mutta ehditkin ensin.
    "Sen varjon alta olen itsekin kotoisin" on muuten hienoin lause jonka olen blogistasi koskaan lukenut. Voi olla että se on myös paras lause jonka olet kirjoittanut. (
    Eikä se tietenkään koske vain sinua tai rajoitu suomalaiseen lakimieskuntaan. Eikä valkoisiin eikä punaisiin.)

    VastaaPoista
  5. Aihetta sivuten, Siperian vankiloista ennen ja jälkeen punaisten vallankumouksen.

    Svinhufvudilla oli vankeudessa ihan kelpo olot. Tulevaa presidenttiä on voitu kohdella muita paremminkin mutta Kai Donnerkin tapasi Siperiassa suomalaisen karkotetun (vangin) eikä hirveitä valitellut.
    Stalinin aikoihin olot Siperiassa olivat kuitenkin kamalammat, vai mitä? Mikä osuus siitä menee Stalinin, kommunismin ja vallankumouskaaoksen jälkeisille ruoan puutteisille oloille? Stalinin poismentyä olot kai paranivat, vai?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, se on aivan totta! Svinhufvudin kertomukset Siperiasta on lempilukemistani. Jostain muualta on tarttunut muistin syrjään hillitön oivallus kuinka parhaan kaaveen saa kiiltäväksi kuluneesta frakkipuvun housun persuuksesta. Kirjassa ei ole tästä ja olen yhä varma etten löydä tätä tietoa painettuna. Sitä en vain saa muistetuksi mistä tämä tieto on.

      Poista
  6. Koska isäni oli mukana kollegani (lääkäri) johtamissa sotatoimissa sekä Lahden seudulla, Pajun kartanon taistelussa (EST), Vienan retkellä että Nietjärven taistelussa, minulla on kosolti suoraa tarinamuotoista tietoa siitä, mitä 1916-1944 Suomessa tapahtui.

    Kaikkein otetuin olen hänen, lukiolaisen, 1916 kirjoittamastaan sankarirunoelmasta "Kulkuri" jossa hänen (tuleva) alter egonsa löytyy viimeisestä säkeestä. Juopotteleva, mässääva ja tappava kulkuri saapuu kotiin:

    "Kun kylän viimein tavoitti / hän mielipuoli olikin / tuo kurja kulkuri"

    Yksi termi tulee tieteen edistyessä olemaan historioitsijoille aika valaiseva: "epigenetiikka". Ihmisen genomia tutkimalla voidaan löytää totuus, jonka yksi "sivu" on esitetty israelilaisen historioitsijan teoksessa "Sapiens Ihmisen lyhyt historia" (2011).

    VastaaPoista
  7. Tässä tapauksessa kommentoija teki ihan hyvän työn, tuloksena oli kiinnostava blogipäivitys. Mahlerin sinfonioista taisi joku sanoa naulan kantaan, että ne ovat materiaaliin nähden liian pitkiä. Tässä blogissahan käy monesti päinvastoin! Sisältöä on vaikka millä mitalla, mutta muoto kärsii rajoituksista.

    VastaaPoista
  8. ¨Sen varjon alta olen itsekin kotoisin¨. Niinpä niin. Ja oikeusperiaatteita meille opetti mm. Olavi Honka, joka toimi 1918 Riihimäellä valtiorikosoikeuden puheenjohtajana ja myöhemmmin syyttäjänä kommunistien valtiopetosjutuissa. Oikeuskansleri ja presidenttiehdokas.

    VastaaPoista

  9. Wikipediassa on kiva artikkeli Kordelinista ja viite tähän Kansallisbibliografiaan, jonka avain olisi joku APE-Kukkaro. Se on meikältä hukassa kuten tietymättömissä oli veturinkuljettajilta käyttötunnus varajärjestelmään joku päivä sitten. Outoa tönimistä ja pahenee.

    Voi Kordelinistakin silti tietää ja aloittaa vaikka siitä kumpi oppi keltä, meinaan Ryti Kordelinilta vaiko toisinpäin kuten varmaan siinä minulta (luojan kiiitos) suljetussa suurmieskatalogissa väitettäisiin. Ihan vilpittömästi harhautettaisiin tosiin omiin tiedeyhtöisönsä konsensusharhoihinsa.

    Ovatkohan nämä parantumattomia Trumpista huolimatta ja Sarah Palinista ? Ei ne ole. Pääministeri lausui eilen US keikkansa alkajaisiksi seuraavaa:
    Britain and the US must never again intervene in other sovereign countries’ affairs in a bid to “remake the world in our own image”, Theresa May has told senior Republican policymakers in Philadelphia. Tänään hän jatkaa Washington C.D. territorialiin harkitun koreagrafian mukaan.

    Uuden eduskunnan aikana Suomeen syntyi tuhottomasti uusia liikepankeja tunkemaan kapulaa kurkkuun vanhalle raharuhtinastolle. Oli Saastamoista ja Lallukkaa oli Kordelin, oli Ryti. Ja Gerda oli tärkeä hänkin. Usella tavalla anarkistisesti uutta luoneen G.A:n sukua, isä S. oli korkeimman oikeuden jäsen ja äiti Söderhjelmejä. Nämä tuskin tiesivät konkurssijobbareista. Että kyllä se Kordelin oli joka opetti. Vai olisinko kerrankin väärässä !

    Josko siellä KO:ssa perehtyisikin kiinteistöhuijaukseen kuten perehdyttiin kalavesien tyhjentämiseen sahakoskia tukkimalla ja pyydyksiä uittotukeilla särkemällä, missä W. Ruuth Kymijokisuuta teollisti itselleen ja Ensolle ja meille koko remmille. Ja siis oikeusneuvokset pantiin raivaussahan varteen kynän sijaan tekemään tilaa uudelle, kuten taksi-Uberille tänään. Ruuthin isoimpia osaamisia oli suomenkielen taito metsähuijauksissa. Jne jne.

    Konkurssipesä saatiin ottamalla velkakirjat omille niskoille kun oli pikkasen näyttöä ja toisilla ei hiukkastakaan uskallusta. Ne sitten sluupattiin ihan pankkeihin, joita nousi kuin sieniä Ryti-Kordelinin huippuaikana, fuusioituakseen suomalaiseksi elämäntavaksi heti kohta kun Ryti otti ohjat Suomen Pankissa. Ja valtiossa. Ihan alkuun sisällisodan jälkeen hän hommasi valtiolle rahaa poliisien palkkoihin ja professorien, kordeliinimäisellä nokkeluudella ja riskinotolla.

    Valtiolta saamisiksi merkittiin tulevien vuosien veroja setelipainon taseeseen (=arvopaperi nimeltä optio, nykykiellä). Tämä varallisuus vakuutena sitten setelipaino teki -seteleitä. Osattiin sitä ennenkin. Sen verran tulee minulle surku Berneriä että panen hänet tähän perinteeseen. Hän olisi kunnostanut tiet ja radat tulo ja alv -veroja alentamalla, ottamalla Suomessakin ihan yhteishyvään -kuten valtioneuvostolle sopisi- modernia finanssimagiikkaa. Joka on kyllä tepsivä kuten pamppu.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista