9. joulukuuta 2016

Tynnyristä






Mietin miten ja mitä kirjoittaa Jotaarkka Pennasen muistelmasta ”Elämää pienempi näytelmä”. Kaikki tuntevat tai ainakin tietävät kirjoittajan eivätkä halua kohdella häntä kaltoin. Sellaisia ihmisiä ei ole niin paljon, että heistä voisi sanoa samalla lailla: hän ei ole paha ihminen.

Ehkä hiukan hämmästyin, että oma mielikuvani miehestä onkin nyt paperilla. Kiistämättömään taiteelliseen lahjakkuuteen liittyy luonteenomaista poukkoilua ja esityksen sekavuutta.

Kun kirjoittaja on teatterimies eli hyvin kokenut ohjaaja ja teatterinjohtaja, näytelmillä on tietysti keskeinen sija; ainakin kaksikymmentä laajahkoa luonnehdintaa klassikkonäytelmistä käy silti hiukan voimille.

Tunnen kirjoittajan niin että olemme aikoinamme kyläilleet perhekuntinakin mutta yhteydenpito on käytännössä jäänyt. Tunsin vanhemmat kohtuullisen hyvin. Isä Jarno Pennanen oli näkyvä ja myös pidetty hahmo 1960-luvulla eli silloin kun itse päädyin samoihin tilanteisiin. Äiti Anja Vammelvuo, Otavan runoilija, oli vielä tutumpi. Ja on vaimoja ja sisaruksia ja luettua ja kuultua esi-isistä eli Aarne Orjatsalosta ja Ain’Elisabet Pennasesta. Tähän kirjoittaessani huomaan yllättyen, että etäisempää sukua ollut Eila Pennanen on hiukan unohduksissa. Onko mielikuvani viisaudesta ja siihen liittyneestä lievästä kuivakkuudesta väärä, verrattuna esimerkiksi aikalaiseen Eeva Joenpeltoon, jota luin uudelleen taas ihastuneena, koska hän oli niin eläväinen ja hullu.

Jarno Pennasen ja hänen perheensä kanssa puheena olivat tietysti raha- ja veroasiat, mutta tavattoman helppo heihin oli tutustua muutenkin, vaikkei ollut kiinnostunut sosialismin teoriasta.

Pennasten menneisyyden muistot on erikoiset, koska he asuivat Moskovassa jo 1950-luvulla, kun Jarno oli vielä tunnustettu lehtimies. Ehkä juuri tutustuminen toimivaan sosialismiin lisäsi halua irrottautua oikeaoppisesta kommunismista.

Myös Jotaarkka, jonka erikoinen etunimi on siis Joel Lehtosen sadusta (Tarulinna), kuvaa teatteri- ja kulttuuriväen poliittista ilmapiiriä toisinajattelijana. Hän oli joitakin vuosia kommunistisen puolueen jäsen, mutta irtautui sitten. Oikeaoppisuutensa säilyttäneiden luonnehdinnat ovat kohdin kirpeitä.

Mielenkiintoinen ”vanha kaarti”, kuten Turtiainen, Sinervo, Ryömä ja nämä muut, jäävät jokseenkin pelkille maininnoille, ja suuret nimet (Otto Ville Kuusinen ja tyttärensä Hertta jne.) vieläkin vähemmälle. Vasemmiston kulttuurista esimerkiksi Tapiovaarat ja Katri ja Erkki Vala jäävät maininnatta. Ei kysymyksessä ole vaihtoehtoinen eikä vasemmistopainotteinen kulttuurihistoria. Se muuten voi olla onnikin. Kun sellaisia harrastettiin, tulokset tapasivat olla heikkoja.

Sama kysymys tulee mieleen teatterin nuorista taistolaisista. Jotaarkka oli jo esiintyjänä Lapualaisoopperassa Ylioppilasteatterissa. Muistan, näin.

Olisiko mikään toinen näytelmä heilauttanut koko maata yhtä vahvasti? Ehkä Pyynikin ”Tuntematon”, joka sekin oli teatteri tunteille.

Lapualaisoopperassa sotamuistot saivat jäädä. Lauluteatteri palasi 30-luvun alkuun ja esitti voimakkaan rauhanjulistuksen ja asettui väkivaltaa vastaan. Muistelen ettei tämä väkivallattomuuden aate myöhemmin korostunut.

Ehkä todellisuus sittenkin jäljittelee taidetta. Lapualaisooppera tuli näyttämölle 1966 ja tekijöistä ainakin Arvo Salo oli selkeästi demari. Useimmista muista tekijöistä voi vain arvailla, oliko heillä silloin poliittisia mielipiteitä. Asenteita oli. Ja Suomessa oltiin tuon kerran varhain liikkeellä, koska Prahan kevät oli vasta 1968 ja samana vuonna alkoivat opiskelijalevottomuudet melkein kaikkialla muualla paitsi Suomessa.

Joskus tuntuu siltä, että nämä johtavat nimet, sen ajan nuoret, Jotaarkka Pennanen mukaan luettuna, olivatkin elämässään siitä erin enemmän näytelmän henkilöitä kuin todellisia ihmisiä.

Nyt kaikki tuo on ohi, mutta muutamat vetävät rooliaan edelleen ja taas toiset sanovat, ettei heillä ole nuoruuden aatteissaan mitään muuttamista eikä ainakaan katumista. Tapahtumia ajatellen – reaalisosialismin ja Neuvostoliiton kaatuminen – tuo asenne oudostuttaa. Pennanen on ottanut teokseensa nimet mainiten eräänkin julkisen tuen osoituksen DDR:n kommunistijohdolle lauluntekijä Biermannia vastaan.

Ja kuitenkin ”ei väkivaltaa” voitti. Muun muassa kapellimestari Kurt Masurin johdolla leipzigiläiset marssivat aseettomina nurin sotilaansa, ja rautaesirippu kaatui. Ainakin näitä DDR:n tapahtumia saa pitää kansan eli siis ihmisten suuren enemmistön mielen osoituksena ja tahdon ilmauksena. Meillä on silti Suomessakin vanhoja kaadereita, jotka ”tietävät” jollain vaikeasti käsitettävällä tavalla, mikä on kansan etu ja että kansan on syytä toimia heidän opastuksensa mukaan.

Tämä puhdasoppisen kommunismin jäänne sietäisi tulla useamminkin esiin. On ihmisiä, jotka ovat puhdasoppisia myös ilman kommunismia. Tosin hiiviskelevä Venäjän kannatus leviää tällä hetkellä populismin teitä, eikä nyt ole kysymys perussuomalaisista.

Ehkä tämä on Jotaarkan kirjan opetus. Hän näyttää kirjoittaneen teostaan pitkään, eikä teatteri, televisio tai elokuva ole painanut. Tilanne tuo mieleen isä-Jarnon, jolla oli ongelmia saada valmiiksi ja sopusuhtaistaa teoksiaan.

Tänään luettuna kirjan tapahtumat, kokemukset, johtopäätökset ja painotukset ovat kadonnutta maailmaa, jonka kirjoittaja kaikesta päättäen luulee jatkuvan.

Ainakaan minä en innostu EU:iin liittymisen ongelmista 1995, kun EU:n ongelmat ovat ihan muualla. Turkkia ja Syyriaa ei kirjassa tietenkään ole olemassa, eikä liioin arabikevättä puhumattakaan Kiinasta, USA:sta ja maailmantaloudesta.

Tulee aika toinenkin.

Tuli jo.

11 kommenttia:

  1. Kiitos tästä punnitusta esittelystä. Kirjaa on tullut pideltyä kädessä, kuitenkaan lukemiskynnys ei ole ylittynyt. Mutta onhan tuossa Zweigin Eilispäivän maailmakin verrokkina lähellä ja sen jaksoi kyllä hyvin lukea.

    VastaaPoista
  2. Joo, silt tuli jo
    muttei se oo homekorva vieläkään.
    nämä vasemmistolaista äidin maitoa imeneet, Ekikin ihmetytti taas äsken, ovatten kuitenkin sinut omassa eksistenssissään.
    Eikö?
    Lisää ihmetystä vaikka NL on jo kuopattu ja historiaa.
    Ehkä näkevät jo seuraavan aallon joka huuhtoo tosi teolla - ilman pelkoa.


    VastaaPoista
  3. Kirk Douglas tänään 100 vuotta! Onnittelut!

    VastaaPoista
  4. Kuulin eilen radiosta kolminäytöksisen pohjalaisen laulunäytelmän, joka kesti pari minuuttia. Osissa: Ketolan Jukka, Ylisen Maija, Meltoo-Antti ja Härssilän Martti. Kuulokuva vangitsee mielen.

    Eilen liputtanut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  5. Jotaarkka jäi henkilönä mieleen jo 50-luvun lopulta, jolloin hän oli SN-seuran lehden kuvassa Jarnon vietyä perheensä Moskovaan, jossa toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana.

    Sulevi Peltola onnistui väistämään 70-vuotishaastattelussaan taistolaisuutensa ja Neuvostoliiton ihannointinsa.

    Lapualaisoopperan lonkerot ovat pitkät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo taistolaisuuden aika oli kyllä tuolloin ja näin jälkeenkin päinkin ajatellen ahistavaa. Mutta. Kuka bongaa ekana tämän ajan hetken vastaavan ilmiön? Se nimittäin on huomaamatonta...pitää odottaa, että tapetti liikahtaa.
      (Blogivaeltaja)

      Poista
    2. Mitä-mitä "onnistui väistämään"
      ?
      ettei se vain lukian päässä väistele?

      Poista
    3. emminä siitä linkerosta vaan oispa saariselän pontikkaa ni ni vaan eipä ole puuhamiehiä nyt siihen ja on koko hoppu ja lankki liika pienissä purkeissa kohta vedän rissalla mustaa miranolia juutas mitä ketaleita

      Poista
  6. Hiiviskelevä Venäjän kannatus, jukraviti. Hiiviskelevähän on juuri parahultainen, tässä asiassa. Koittakaa nyt kummassa ottaa asia uuden ajan valossa, naapurin Tsaari on Suomen ystävä eikä suunnittele valtausta sen enempää kuin minä pingviinifarmia. Oikein todella, olemme paras naapuri. Miksi antaa informaatiosodan kranaattien sirpaleiden kertyä lakananmutkaan? Ne eivät ole hyödyllisiä. Estoja ja ennakkoluuloja on, ymmärrän. On minullakin. Mutta kun katsoo videoituja haastatteluja on selvää miksi naapurimaan ylipääjohtaja on virassa eikä joku muu. Haluaisiko joku että naapurissa olisi huippuviran ympärillä kunnon mylläkkä ja valtataistelu riehuisi lehdistön lietsoessa lisää naftaa liekkeihin? Helkkari, Trumpiin verrattuna Putin on hiton viksu ja miellyttävä. Pahimmassa tapauksessa meidän ei anneta liittyä Ahvenanmaahan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. äh trump stilisoinette valtaapitävä öljyeliitti kiitokseni anteeksi

      Poista