16. joulukuuta 2016

Muistiinpano itselleni




On muistettava katsoa esimerkiksi ensi kesänä, miten punamullan jäljitelmät heijastuvat eri suuntiin. Mielestäni oikean punamullan ominaisuus on heijastelujen puute. Juuri sen takia ne virttyneet vajat ovat järveltä ilta-auringossa niin kauniita, vaikkei kasoja olisi Wang Wei. Pidän kyllä minäkin bambusta, siis versoista, jotka ovat niiden marketeistakin saatavien aasialaisten ruokien mukana ja napsuvat hupaisesti purressa. Lapset ihmettelivät, kun valehtelin heille, että tässä me syömme ongenvapoja. Kaduin kun ajattelin, että bambu ja rottinki ovat kenties jo tehneet tilaa tekokuiduille.

Punamulta on sillivedessä keitettyä rautapitoista maata, raudan oksidia. Ainakin neljä tavallista rautakaupan maalia tavoittelee samaa sävyä mutta ainakin Falun ja Riihi kiiltävät.

En osaa ottaa täysin uskottavia kuvia eri kulmista. Digikenno tuottaa juuri tässä asiassa yllätyksiä. Ellette ole kokeilleet, jopa kännykän kameralla näkee, onko kaukosäädin rikki vai ei. Kamera näkee valopisteen, jota silmä ei erota.

Näin on oltava. Ei värikohinakaan ole todellista. Valokuvia puoli tosissaan ottaessa pitää tietää, ettei valotuksella ole nykyisin niin väliä, mutta valkotasapaino on tärkeä. Automatiikka hoitaa valotuksen, mutta ei ole mikään sattuma, että kuvan käsittelyohjelmat tarjoavat eri säädöt ulkovalolle, hehkulampulle, aamulle ja illalle ja niin edelleen.

Se oli Savossa mutta en ole aivan varma paikasta. Tiettyyn aikaan illalla jokin riihi saattaa humahtaa silmiin kerrassaan hurjan näköisenä.

Mitä Paul Cézanne olisi tehnyt nykyisten ulkomaalien maailmassa? Varmaan ampunut itsensä. Ja kuka kirjoittaisi selityksen siitä, miksi Venäjällä näyttää olleen kautta aikojen käytössä vain yhtä lajia maalia, sitä ruman väristä.

Kevättä varten olen ajatellut järjestää itselleni tuohon ulos taidenäyttelyn. Panen päällekkäin pari tiiliskiveä ja käyn katsomassa niitä välillä. Tiili vaihtaa väriään valon mukaan ja on usein hyvin kaunis. Tiiliseinä taas on jotenkin hermostuttavan näköinen. Puhtaaksi muuratusta tulee mieleen nykyinen yhteiskuntamme. Pelkkää ristikkoa, silmän eksytystä.

Televisiossa alkaa luontosarja, jossa on kaksi valokuvaajaa, Mikko Lagerstedt ja Konsta Punkka. Jälkimmäinen on se todella nuori mies, joka sai nimeä valokuvillaan oravista. Nyt hän on valokuvannut Patagoniassa puuman, luonnossa, luultavasti ilman suurempia suojavarusteita. Aivan uskomatonta.

Tämä toinen nuori mies on keskittynyt maisemakuviin, joita on jopa Googlen takana verkossa.

Satumaista! Uskomattoman taitavaa. Jollain vaikeasti selitettävällä tavalla aivan uutta ja selvästi kuvaamataidetta, vaikka välineenä on käytetty kameraa. Hän näyttää suosivan kuvia, jotka on otettu lähes pimeässä.

Vaikka ensimmäinen ohjelma on vielä edessä, olen ainakin itse päättänyt istua katsomaan Avaraa luontoa, hakusanalla Patagonia.

Näkemäni vähän perusteella tämä Lagerstedt, jonka sukunimi muuten tuntuu viittaavan Lapualle, käyttää sinistä suvereenisti kuin Monet. Siitä mieleeni tuli tämä entisen suomalaisen maiseman punamulta ja ruotsalaisen rantamaiseman purkista otetun punainen.

Eilisissä kirjoituksessani päädyin vihreään. Jos joku haluaa todella harrastaa vihreää väriä, matkustakoon kiireesti Lontooseen. National Galleryyn on vapaa pääsy. Siellä toisessa tai kolmannessa kerroksessa on van Eyckin ”Arnulfinien avioliitto”, jossa nuoren, raskaana olevan morsiamen hameen vihreä sametti on jotain niin kaunista, että sitä katsellessa unohtaa hengittää.

Philip Ball on julkaissut kirjan väreistä, myös maalareiden käyttämistä (Bright Earth: The Invention of Colors). Ne keskiajan Neitsyt Maarian ja Jeesuksen sininen ja punainen eivät ole mitään yksinkertaisia tapauksia, ja tuo van Eyckin vihreä on sellainen sävy, että se ei toistu painokuvissa. Siksi ei ole muuta keinoa kuin saapastella paikan päälle katsomaan sitä.

Maailman kaunein punainen antaa viitteitä itsestään Googlen kuvahaulla ”Robert Campin”. Tämän Flémallen mestarin alttaritaulu on New Yorkissa Metropolitan-museossa. Maalaus on ilman muuta New Yorkin matkan arvoinen.

Se on outoa, että joitakin suurteoksia ei pidä suurin surminkaan katsoa, mutta toiset ovat sellaisia, että niiden näkemisestä tulee elämään suuri rikkaus.

Esimerkiksi Amsterdamissa on ihan vain mukavaa katsella Rembrandteja de Stedelijkessä ja ihmetellä, miten isoja ne itse asiassa ovat. Muun muassa Pariisissa on helppo nähdä, että Rubensit ovat luonnossa yhtä kamalia kuin kuvissa. Atria tai Helsingin Kauppiaat voisi käyttää niitä mainoksissaan, etenkin ylipainoisille osoitetuissa.

Hienoin museo ei ole museo vaan luostari. Firenzen P. Markuksen luostarissa joka kopissa on Fra Angelicon fresko.

Mutta van Gogh-taloa on syytä varoa. Se on jokseenkin hienoa arkkitehtuuria, eräänlainen torni. Lattia viettää alaspäin niin että ylhäältä aloitetaan, mutta alas päästyä käsittää, että kokemus oli liian kova ihmisen kestää. Katsojalta tukka irtoaa päästä suurina töyhtöinä ja hampaat tippuvat suusta. Niin monta van Goghia toinen toisensa jälkeen nähtyinä.

Järkievä ihminen, jolla en tarkoita itseäni, vetää lärvit pulputtamalla lääkkeeksi ison savipullollisen Bolson geneveriä.

Jos muistan oikein, se on niin pahaa ja siitä tulee niin kipeäksi, että sitten on muuta surtavaa kuin värien toistuminen ja hollantilainen (aikoinaan burgundilainen) maalaustaide.

Mutta van Eyckin katsominen ei ole vaarallista. Museosta tultuaan voi notkua Trafalgar Squarella ja miettiä kaiken katoavuutta.

19 kommenttia:

  1. Suomalaiset luontosarjat ovat aivan laadukkaita, luontomme rikas ja opettavainen.
    ilman eläinseksiä niillei vain ole mitään mahiksia nykymallin kv-levitykseen.

    VastaaPoista
  2. Punamullan paras määritelmä on rautapunaisella (ruoste) värjätty ruisvelli. Muut lisäaineet kutenb sillinsuolavesi ovat resepteissä herkkäuskoisten hämäämiseksi (sisiliskon silmiä, lohikäärmeen kynsiä...), tosin suolalla ja rasvalla tai pellavaöljyllä on jonkinmoinen merkitys, vaikka eivät olekaan välttämättömiä. Purkissa valmiina saatavat tuotteet ovat huijausta, esim. blogin kuvassa oleva tavara on tuoteselosteen mukaan muovimaalia.

    AW

    VastaaPoista
  3. Tota noin, kyllä saa Falu -tuotenimellä aivan kelvollista keittomaalia. Eipä tuo kiiltele, mitä kummaa? Ennen oli kaivoksen jäte sikäli käypää että lyijypitoisuus auttoi hiukan tuhohyönteistorjunnassa, arvelen jotain arvellakseni. Nyt lienee Hyi-Lyijy-Myrkkyä-Yäk-kielletty.

    VastaaPoista
  4. Kirjasuosituksia: Victoria Finlay: Colour ("Travels through the paintbox") sekä Johannes Itten: The Art of Color ("The subjective experience and objective rationale of color"). Tästä Ittenistä sitten se kalliimpi versio jossa on värikuvat. Itten opetti Bauhausissa ja kirjassa hän selostaa värikontrastiteoriansa käyttäen apunaan eri aikakausien maalausten värikompositioita. Hän myös pohjusti väriympyrän käytön. Se ei ollut hänen keksintönsä.

    VastaaPoista
  5. Lagerstedtin poika on Kauhavalta.Hienoja kuvia.

    VastaaPoista
  6. En ole koskaan pitänyt faluninpunaisen punamullan sävystä. Se taittuu vähän siniseen päin, ja on mieletäni synkkä. Se toinen punamullan sävy, italianpunainen, on paljon kauniimpi. Taittuu hieman oranssiin päin, ja hehkuu kauhtuneenakin kauniisti auringon valaistessa pintaa.

    VastaaPoista
  7. Lagerstedt on vanhaa kauhavalaista sukua ja Mikko on Kauhavalla syntynyt.

    VastaaPoista
  8. Hei Jukka! Täältä näet Konsta Punkan ja Mikko Lagerstedtin uuden luontosarjan: http://areena.yle.fi/1-3763924

    Terveisin Mari, Ylen ohjelmaviestintä :)

    VastaaPoista
  9. Salvador Dali kammoksui vihreää väriä. Hänellä oli siihen ehkä syynsä. Vähän vihreää Dalin maalauksissa on, mutta on, etenkin maalauksissa joissa teemana on toivottomuus.

    VastaaPoista
  10. Yritys Joulutervehdykseksi!
    Olin lähes kaksi viikkoa poissa netistä(väänsin Torpparinäytelmää ensi kesäksi). Nyt palasin ja kaikki lukemattomat Kemppiset piti kelata (lähes kolme tuntia siinä meni, kelpo kommentteineen). Vaan on se Äijä! Painaa aiheesta kuin aiheesta, ainakin minun mittapuullani, aivan relevanttia, harkittua kamaa! Kiitos, Kemppi ja muista hiljentyä Jouluksi! Muillekin sitä samaa!
    riuskin jouluterv. pekka s-to.

    VastaaPoista
  11. Suomalaisessa kultakauden maalauksessa näin niin aidonnäköistä "syvää" cyaanin taivaansineä etten ikinä. Nyt tajuan että CIE 1931 gamut-kuva (se hevosenkenkä-värikaavio) näyttää että syvänvihreät ja aidot taivaansinit jää painoteuotteiden ja tietokonenäyttöjen kapeiden kolmioalojen ulkopuolelle eivätkä ole toistettavissa.

    Tai ehkä olisivat mutta välineenä pitäisi olla joku Produkin-Gorskiin systeemi että kuvat on otettu kolmella tai useammalla eri valotuksella eri levyille ja katseltaessa toisinnetaan puhtailla monokromaattisilla lasereilla näiden läpi.
    Tämmöinen aitojen laservalojen aitojen värien valokuvataidenäyttelyn Guggenheim voisi vetää väkeä koko mualimasta. Taivaansini olisi todella taivaansini, voikukka aito keltakukka. (Painovärejä tunteva valokuvausihminen kertoi että vaikeinta on aito voikukan keltainen).

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kerran painotuoteteollisuus, kunnes tuli rahan sääsästäminen ja lehtien arvonlisävero sekä ns. lama. Painojen viimeisenä kultakautena kehitettiin moniväripainatusta jopa kuudella värillä, joilla lisättiin CMYK-sarjan värigamuttia juuri näiltä heikoimmilta osiltaan, harvoin tosin keltaiselta, joka on se vaikeimmin nähtävä. Kuvittelen, että Euroopassa useampivärinen painatus on jäänyt muutamalle erikoispainolle jotka tuottavat pieniä kalliita painoksia maksukykyiselle ostajalle -- vaikkapa Vatikaanille kuten Stamperia Valdonega Veronassa.

      Poista
    2. Voikukan hehku on vihreällä nurmella mahtavaa mutta entäs niittyleinikki. Olen usein ihmetellyt sen lakan kiiltävää keltaisuutta mutta en koskaan ole onnistunut kuvaamaan aidon näköisenä. Ei alkuunkaan. Kiilto jotenkin sokaisee optiikan ja tekee väristä aivan muuta kuin kukan upea väri.

      Poista
  12. Se rouva Arnolfinin puku on todella hehkuvaa vihreää, ehkä sammaleenvihreää, jollaiseen valo kävi Wang Wein runossakin. Vermeerillä on monenlaista sinisen sävyä, muuallakin kuin naisten ja tyttöjen vaatteissa. Tyttö ja helmikorvakoru on innoittanut jonkun kirjoittamaan ihan laatuun käyvän kirjan, ja se filmikin oli katsomisen arvoinen, ajankuvanakin.

    Rembrandtilla mielenkiintoisimpia ovat minusta henkilökuvat, varsinkin omakuvat, joita on elämän varrelta kuin Schjerfbeckillä. Värejä R:lla ei ole paljonkaan mutta valo korostaa taitavasti jotain yksityiskohtaa. Berliinin Gemäldegaleriessa niitä pienempiä maalauksia oli huoneellinen, mutta yli 60 huonetta ja kolmisen tuntia taidekävelyä otti voimille pari vuotta sitten.

    Lämpimästi muistelen sen sijaan The Courtauld Galleryä Lontoossa, sillä se on pieni, mutta kaikki on huipputaidetta. Museo on keskittynyt impressionismiin, mutta mukana on vanhojakin mestareita kuten Fra Angelicoa tai Botticelliä. Mieleen jäivät (70-luvulta!) erityisesti Monet, Manet, Renoir ja van Goghkin pää kääreessä. Gogh todella ravistelee, mutta pitkään tuijottelin Monet´n omenapuuta, mukavasti tuolilla istuen. Samuel Courtauld hankki omaisuutensa tekstiiliteollisuudessa, ja sijoitti sen näin muitakin ihmisiä ihastuttavalla tavalla. Museo on aika huomaamaton, ja naapuritalon kaupan ikkunassa olikin kyltti: "Courtauld museo EI ole täällä!"
    EG
    EG

    VastaaPoista
  13. Jos ns. punamultamaali kiiltää, on luultavasti syynä se, että siihen on lisätty jotain dispersiota eli suomeksi muoviainetta. Keitettyyn punamultamaaliin on joskus lisätty pieni määrä pellavaöljyvernissaa, joka liituuntuu himmeäksi pian maalamisen jälkeen. Aidon punamullan väripigmentti rautaoksidi on mineraalinen pigmentti eli sen sävy ( eli värikiteen heijastama aallonpituus spektristä) ei muutu esim. sään tai auringonsäteilyn vaikutuksesta. Jäljitelmämaaleissa oli ainakin takavuosina myös heikkolaatuisia synteettisiä pigmenttejä, niinpä punaisen sävy veteli parissa vuodessa ikävästi pilaantuneen violetin suuntaan. Epäorgaanisen eli mineraalista jauhetun pigmentin sävy on väärentämättömän kaunis myös silloin, kun auringon valo tulee matalalta eli illan hämärässä tai keskitalvella.

    VastaaPoista
  14. Valokuvaan kukkia; tylsä aihe monen mielestä. Mutta kun ne värit! Ja läpikuultavuus, terälehtien pintarakenteet, kaupan päälle kuvassa poseeraavat hienot ötökät. Itse kasvatan kukat joka vuosi, usein itse kerätyistä siemenistä. Siemensekoituksista kasvaa yllättäviä värejä. Harvoin hyötykasveja viitsin, paitsi milloin ovat kuvauksellisia. Synnillistä kevytmielisyyttä keskittyä vain estetiikkaan! Monilla kasveilla ovat lehdetkin lähitarkastelun arvoisia. Oletteko huomanneet, kuinka paljon on sokeita ihmisiä, joiden näössä ei ole mitään vikaa? Enemmistö kansasta sanoisin.

    VastaaPoista
  15. National Galleryssä on myös Kardinaali Richeliutä esittävä maalaus. Vastapäätä maalausta ainakin ennen oli penkki. Tovi pitää istua ja viitan vaaleanpunaista väriä ihmetellä. Ja sen suhdetta toiseen punaiseen, hatun.

    VastaaPoista
  16. Heikki Aittokosken "Kuolemantanssissa" on kuvia Tallinnan Nigulisten kirkon 7,5 metriä leveästä maalauksesta "Surmatants" 1400-luvun lopulta, jonka värit, varsinkin punainen, ovat ihmeen hyvin säilyneet, intensiivisen hehkuvat ja kuvat muutenkin taidokkaat, kun Kuolema vie tanssiin milloin ketäkin, arvokkaimmista alkaen. Kirkko tuhoutui toisessa maailmansodassa, mutta tämä osa maalauksesta, neljäsosa alkuperäisestä, on onneksi säilynyt.

    Vielä lähempänäkin Aittokoski oli käynyt, Inkoon kirkossa, josta on myös saatu 1700-luvulla päälle maalatun kalkin alta esiin puolentusinaa tanssivaa hahmoa, tyystin erilaisia, naivistisia, niin kuin ne Suomessa ovat. Samaa haaleaa punaista on täällä Karjaan pienessä kirkossakin, joka on kuin koru, toissapäivänä sitä juuri ihailin. Täytyisikin käydä Tallinnassa ja katsoa uusin silmin niitä Kuolema-maalauksia. On aina tarpeen tuo muistutus: eläkää kunnolla, tämä odottaa teitä kaikkia. Ajankohtainen viesti maailman mahtavillekin.
    EG

    VastaaPoista