Eilen ja tänään pyörivät
Vaasan Jaakkoo -aineiston julkistamistilaisuudet. https://www.jaakoonjutut.fi/
Olin aika ihastunut, kun
serkkuni Tuula kertoi Kauhavalla lukevansa äidilleen vanhainkodin
vuodeosastolla juuri Vaasan Jaakkoa, koska se miellyttää äitiä niin kovasti.
Kysymyksessä on tätini Helemi.
Juuri se oli yksi ajatus.
Todella vanhoille ihmisille pitkän illan päätteeksi jotain oikeasti mieluisaa.
Toinenkin tarkoitus alkoi
toteutua. Kauhavan kirjasto ostaa pätkäytti siitä paikasta aineistoa ja vaikka
en Vaasassa päässyt kulttuuritoimen johtajan kraiveleihin kiinni, tiettävästi
siellä on sama ajatus.
Kolmas ajatus on koulut.
Ei varmasti tee pahaa kuulla suullista perinnettä, joka kyllä jatkuu edelleen.
Kaikilla vain ei ole käsillä kertojaa. Minulla oli, ja heitä oli paljon.
Olisi kiinnostavaa
kuulla, onko päiväkodeissa ja ala-asteella ihmissuhdetaitojen yhteydessä esillä
kertomisen taito.
Viestintä on eri asia.
Sana tarkoittaa selvien sisältöjen välittämistä: mene tästä ulos ja kiipeän
puuhun. Kertominen on luova sosiaalinen taito. Se muokkautuu tilanteen ja
kuulijoiden mukaan.
Näytelmähenkilö Hamlet
vastasi kysymykseen, mitä luette, jalo prinssi – sanoja, sanoja, sanoja. Ajattelen
samaan suuntaan. Sanat ovat vasta palikoita. Puhe, etenkin kerronta, rakentaa
niistä jotain.
Kolme suurta suomalaista
modernistia, Aleksis Kivi, Volter Kilpi ja Vaasan Jaakkoo, sisällyttivät
kertomuksen kerronnan osaksi. Kertoja on romaanissa ja novellissa usein niin
sanottu universaalikertoja, joka aloittaa, että alussa Jumala loi taivaan ja
maan, tai minä-kertoja, joka aloittaa esimerkiksi sanomalla, että katsoin äsken
peiliin enkä pitänyt näkemästäni.
Mainitsemani kolme ja
myöhemmin monet muut hallitsivat taidon tuoda kertoja kertomuksen henkilöksi.
Kun Vaasan Jaakkoo kirjoittaa tarinan dialogimuotoon tai lähelle sitä, jutun ”minä”
ei ole kirjoittaja itse, vaan hänen itsestään luomansa roolihenkilö.
Kirjallisuuteen on jäänyt
stereotypioita roolihenkilö-kertojasta. Jokin kappale voi alkaa ”mutta samaan
aikaan naapurissa tapahtui kummallisia”. Siinä on kannanotto mukana, ja tuo
kanta, esimerkin kummallisuus, värittää kertomuksen kokonaisuutta.
Kun eilen kahteen kertaan
ja tänään useasti tunnen tarvetta selittää, mitä minä vaahtoan autuaasti
unohtuneesta menneisyyden kirjoittajasta, ajattelen sanoa sopivan hetken tullen
sanasen perinteestä ja elämän laadusta.
”Tuhannen ja yhden yön
saduissa” Sheheradzade kertoo uuden sadun joka yö pysyäkseen hengissä.
Mutkikkaista syystä kuuntelija on päättynyt teloituttaa naisen, mutta tämä
kertoo niin taitavasti jättäen juonen aina vähän kesken, että kertomistilanne
jatkuu tuhat yötä ja yhden päälle ja sitten loppukin on onnellinen.
Itämainen sadunkertoja
oli joskus ammattilainen, joka nyki ohikulkijoita viitan liepeestä ja kovalla
kiireellä sepitti tarinaa kiinnittääkseen kuulijan huomion ja saadakseen
kolikoita.
”Decamerone”, joka on
monessa mielessä myöhemän kirjallisuuden esikuva, on sisältävinään ruttoa
kaupungista paenneiden toisilleen kertomia tarinoita. Uskokoon ken tahtoo, että
noin hyviä tarinoita löytyy äkillisen tilanteen eli ruttoepidemian yhteen
ajamasta joukosta.
Joka suhteessa loistelias
esikuva on Chaucerin ”Canterburyn tarinoita”. Valitettavasti liian moni luulee,
että runomuotoinen kertomus on väistämättä ikävystyttävä ja siksi sivuutettava.
Viime vuosisadan suuri –
suurin – kirjallisten mielipiteiden muokkaaja Ezra Pound kohotti Chaucerin yli
Shakespearen ja oli muuten sitä mieltä että anglosaksin kielinen kertova runous
on ylittämättömän hienoa.
Poundin vaikutuspiiriin
nuorena liukuneena olisi varovasti samaa mieltä. Niitä vanhimpia Brittein
saarten runoja on hiukan vaikea löytää nykykielillä. Beowulfiin ja Seafareriin
en ole yhtä innostunut kuin Pound, ja toisin kuin hän nostaisin
islantilais-norjalaisen runouden huipulle. Egil Kaljugrimrinpoika
(Skallagrimson) on kaiken suitsutuksen arvoinen ja voi olla että tuo viime
vuosituhannen alku oli runouden kaikkien aikojen korkeimpia vaiheita.
Chaucerin laaja runoteos
on myös kerronnan perikuva. Pyhiinvaeltajat ovat matkalla Canterburyyn, ja
aikaa tappaakseen he kertovat toisille tarinoita. Sävyt vaihtelevat
haaveellis-ihanteellisesta arkipäiväiseen ja häpeämättömän ruokottomaan.
Tuolla keinolla syntyy
selvästi paras kuva keskiajan ihmisen mielestä ja mielen maisemasta. Hyvä keskustelun
aihe on, onko tuo maisema muuttunut laisinkaan. Runoelman sisältö on
suurimmalta osin selvää kansainvälistä perinnettä, josta ei tosin yleensä ole yhä
vanhoja lähteitä.
Tuossakin kirjassa on
kielen ongelma. Nykyenglanti on hyvä lähde mutta ei riittävä. Ezra Pound on
oikeassa väittäessään, että laiskimukset, jotka eivät viitsi opetella keskiajan
englantia, olisi ajettava kepin kanssa joukosta. Mutta Poundin oma kielitieteen
koulutus oli hiukan hutera. Esimerkiksi kiinan kieli, jota hän harrasti
kiihkeästi, petti hänellä monin kohdin.
Vanha englanti on paljon
vaikeampaa kuin hän väittää. Eräin kohdin kukaan ei tiedä, miten vivahteet
löytyvät. Se tiedetään, että monet nykykieleltä tuntuvat kohdat tarkoittavat
muuta kuin luulisi.
Mutta pointtini on selvä.
Chaucer – ja samoin Kalevala ja Kanteletar - rinnastuvat kaikin kohdin
murrekirjallisuuteen. Murteen tavoin oikullinen ja monipohjainen kieli on rikkaus,
ei rajoitus. Näin myös Pohjanmaan murteissa.
Ilmari Turja muisteli värikkäästi kun tapasi Vaasan Jaakoon sattumalta rapakon takana.
VastaaPoistaJaakkoo muisteli miten Turjan isä oli kustantanut Jaakoon maisteriopinnot loppuun. Halusi nyt tarjota Turjalle vastapainoksi syötävää ja juotavaa.
Kuvasta tulee mieleen penkinpainajaisemme. Tunnelma oli notta uskalletaan hypätä pöyrällenkin.
Ostaa pamahrutin pari vuatta sitte Huutonetistä Jaakoon Valiojutut, painos soran ajalta. Ensimmäinen tarina, Maantiähuutokauppa, ja olimmyyty. Syy tähän hankintaan, niinkö muutamaanki kirjaostokseen, on Kemppi. Taikka tää ploki.
VastaaPoistaVaikka tämä oli selvä myyntikirjoitus, niin olipa silti nautittavasti kirjoitettu. Murretarinat saivat kiinnostavan laajemman yhteyden.
VastaaPoistaKieli on tapa tajuta maailmaa, ja se opetetaan ihan ensimmäisenä. Imemisen osaa itsekin. Tällä viittaan Frode Strømnesiin ja hänen tutkimuksiinsa asiasta. Sekä Pohjanmaa että Karjala ovat rakennetut murteisiinsa ja ruokiin. Pohjanmaalla ei ole rantataarasteja, siellä oli Lapuan laki.
VastaaPoistaAlpo Ruuth sanoi kerran jotenkin niin, että hän löysi oman äänen epiikkaansa Chaucerilta.
VastaaPoistaKirjoitin noin 35 vuotta sitten Ville Vikstenille kirjeen. Ehdotin siinä, että WSOY julkaisisi Jaakon valitut rakkausjutut. Ajatuksena oli, että VJ:lle rakkaus oli ”rakkautta”, sosiologis-institutionaalinen ilmiö, jota hän hallinnoi pakinoitsijankateederiltaan kovin ottein yli koko maakunnan juoruineen ja anekdootteineen. Erikseen korostin tämän mestarin ja venäjän kielen maisterin venäläisiä vaikutteita, varsinkin varhaista Tšehovia ja Jaakon aikalaista Avertšenkoa. Nämä mieluummin kuin Kemppisen esiin nostamat Kivi ja Kilpi.
No, Ville ei vaivautunut edes vastaamaan.
Nyt kun tätä Jaakon paluuta yritetään, ajattelen, että ei ole aivan tätä päivää, paitsi murre, sille on tilaus. Kiven ja Kilven huutaminen apuun tuo mieleen vanhan elokuvavitsin: ”Kuvaus voi alkaa. Nostakaa Tarzan puuhun!”
Anssi Sinnemäki
Tästä tuli mieleen jostain lukemani heitto, että länsimaisen kulttuurin ymmärtämiseen riittää Raamatun ja Ovidiuksen ’Muodonmuutoksia’ tunteminen ja hallinta.
VastaaPoista/Y
https://www.facebook.com/reellifeproject/videos/522778347914148/
VastaaPoistaNo enny niin olis tietävä. Ommulla se Vaasaan Jaakkoo Ameriikas. Kyllä mä oon sitä sillä silmällä lukenu. Reiru miäs. Komujen haalit nuukas krantusti.
VastaaPoistaMulla ny on kumminki Svinhufvudit Siperias, että sen pualeen. Osaas Jaakkoki, vaikka totta puhuki.
Oliko matkan varrella tarjolla umpeloosia?
VastaaPoistaTämä Vaasan Jaakkoo on meikäläiselle jäänyt kovin etäiseksi historian hahmoksi niin ajallisesti kuin paikallisesti. Mutta mitäs: reiru miäshän tuo näkyy olleen. Kehotti monesti "tomauttamaan" niitä kirottuja kommunistejakin oikein kunnolla pataan, jos eivät muuten suostu. Tuntuisi siis olevan onnen omiaan nykymenoon, vaikkapa äskettäisiin suomalaiskansallisiin kisailuihin Helsingin asemalla.
VastaaPoistaihan okei, asu, mutta ...mutta se kokonaisuuteen kuuluva miesluonto - se joka saa helapään heilahtamaan - oi puuttuu.
VastaaPoistavähä niin kuin mallinuken päällä nyt noi kledjut.