6. toukokuuta 2016

Käveleepi yöllä




Joku merkkihenkilö, ehkä ihan poliisi, jätti jälkeensä ikuisen muiston:

… käveleepi yöllä

leipäveitsi vyöllä.



Katselin ”Puukot” kirjani valokuvia, jotka näyttivät yllättävän hyviltä. Kirjan teksti ei ole kehuttava. Siinä kyllä yllytetään kansaa kapinaan äitejä vastaan, oli äitienpäivä tulossa tai ei. Äidit kieltävät vuolemasta omaa peukaloa kohti ja mummot veistämästä itseään päin.

Pötypuhetta, sanon minä.

Asiallinen ja taitava nikkarointi puukolla on melkein pelkkää omaa peukaloa vasten vuolemista. Muistan ylenkatseella koulutovereita (tyttöjä), jotka yrittivät teroittaa puista lyijykynää vuolemalla kuin mitäkin kirvesvartta.

Kirjassani on kuin onkin kuvia ja tekstiä menneen ajan leipä- ja keittiöveitsistä, mutta liian vähän.

Länsi-Suomessa leipää ei leikattu lainkaan. Leipä tarkoitti kovaa ja vartaassa kuivunutta reikäleipää. Kun ihmisillä ei yleensä ollut hampaita, kukaties hankitut tekohampaat laskettiin varovasti lautasen viereen, ja sitten syötiin puukolla. Leipää sipullettiin suupala kerrallaan. Käytön jälkeen puukko pyyhkäistiin housunpersauksiin. Siinä tuli ruostuminenkin torjutuksi. Kukaan ei ollut niin hullu että olisi käyttänyt ruostumatonta terästä puukkoon, paitsi ruotsalaiset ja se kaikin puolin epäonnistunut, käyttökelvoton ”partiopuukko”, jota Iisakki Järvenpää teki amerikkalaisten speksien mukaan.

Kun olin lapsi, limppu oli tullut todella muotiin. Kylällä oli osuuskaupan lisäksi ainakin neljä kotileipomoa. Niistä haettiin limppu kuumana. Epäilisin että tässä on evakkojen vaikutusta, vaikka ei ruislimppu mitenkään tuntematon ollut ennenkään.

Mutta olen aivan unohtanut, miten limppua kuuluu leikata. Rintaa vasten. Itseen päin.

Naisihmisiltä se kävi kuin luomisen työ, kun heillä oli vakinaisena kotiasusteena essu, enemmän tai vähemmän puhdas. Siihenhän myös kuivattiin kädet ja niistettiin, ellei ollut ketään näkemässä.

Esiliina oli pikkutytöille pakollinen. Koulua aloitettaessa vanhemmille ilmoitettiin, että esiliina on oltava ja sen taskussa puhdas nenäliina. Niinpä sukupolvi toisensa jälkeen oppi olemaan niistämättä, ettei tulisi ikävää pyykkiä. Ylähuulelle valuvan eritteen vetäiseminen takaisin oli kaikissa koululuokissa kodikas ääni.

Muistan kyllä, että paperinenäliinoja myytiin kirjakaupassa. Pakkaus oli pergamiinipaperia ja siinä oli hauen pään kuva. Talouspaperia ja muita emboja ei ollut tietenkään keksittykään.

Myös miehet käsittelivät limppua samalla tavoin, eikä sillä ollut väliä, vaikka päällä olisi ollut pikkutakki, villapaita tai lyyssi. Jos aseena on puukko, saa sieviä siivuja.

Ranskanleipä, josta kaupassa käytettiin myös nimeä ”polakka” (eli puolanleipä) oli turhaa herkkua, jota ei ostettu.

Näissä oloissa leipäveistä ei tarvittu.

Kun asiasta ei ole tietääkseni tutkimusta, joudun arvaamaan, että leipäveitsi yleistyi hitaasti ja että sen pääasiallinen kohde oli pullapitko. Pullaa ei todellakaan oikein saa leikatuksi puukolla.

Jos oli kinkerit tai vaikka häät, leikkaamista riitti.

Minulla on mielikuvia ennen sotia valmistetuista leipäveitsistä, joiden terä oli kuin tyylitelty turkkilainen sapeli, varsi visakoivua ja materiaali huono. Veitsiä vietiin Kauhavalla Järvenpään tehtaalle odottaessa terotettavaksi. En muista käyneeni niissä asioissa Mäkipelkolan tehtaalla, vaikka se olisi ollut lähempänä.

Kaupunkilaisille myytiin luultavasti Fiskarsin tuotetta. Muistelen että valmistajan leima olisi ollut sama kuin aterimissa, Sorsakoski. Mutta tästä täytyy ottaa selvä.

Pullapitko eli vehnänen on saanut Suomen murteissa käsittämättömän monta nimeä. Pohjanmaalla se on ankkastukki. Päätalo käyttää nimitystä ”lenti” tai ”lendi”, joka on selvää ruotsia (längd).

Pulla saattaa olla selvempi ja kertakaikkisempi suomalaisen kulttuurin vedenjakaja kuin Talvisota.

Isälleni piti aina olla pullaa kahvin kanssa. Äiti osti maalla oppimaansa tapaan puolikkaan pitkoa. Jouluna oli sellaista pullaa, jossa oli sekä möhnää että hyvää valkoista päällä.

Meillä turvauduttiin tietysti pakasteisiin. Isäni kysyi joka kerta: ”Onko oikein emännän itsensä leipomia?” Vastaus oli joka kerta että ei. Naiset voi jakaa biologisesti kahteen ryhmään, pullaa leipoviin ja niihin jotka eivät. Olen kuullut teorian, jonka mukaan periaatteellisen suhtautumisen seksiin voisi arvioida suhtautumisesta pullan paistamiseen, mutta luulen, että tuo on Lévi-Straussiin liittyvä väärinkäsitys – myös primitiiivisissä kulttuureissa paistaminen voi olla miesten tehtävä, ja keittäminen naisten.

Täytynee kierrellä kirpputoreilla. Jostain voisi löytyä vanha, huono leipäveitsi. Fiskars (”Pirkka”) on pilannut markkinat. Joka paikasta löytyy erittäin hyviä keittiöveitsiä, jotka eivät maksa mitään. Kokkipuodissa asioivat ja ranskalaisista liian kovista ihmeveitsistä tai Victorinoxista suotta rahaa maksavat ovat vain asiantuntemattomia.

Ja sitten on meitä, jotka pidämme keraamisista veitsistä, kun ne ovat teräviä kuin käärmeen kieli. Mutta niillä ei voi leikata pullaa. Limppu kyllä onnistuu.

Kalakukko on suunniteltu puukkoa ajatellen. Ainoa järkevä tapa on veistää (peukaloa vasten) kalakukosta kalotti irti ja sitten viillellä herkulliseksi hautunutta leipää ja nostella muikkua ja läskiä päälle.

17 kommenttia:

  1. Meilläpäin, Turus, tuota ranskanherkkua kutsuttiin "junttapullaksi". Tarkistin NS:sta: "juntta s[ubst.] kans. [:] isoiksi pitkoiksi leivottu venhänen t. halpa vehnäleipä (kiloleipä), junttapulla". Tällaisena sen muistan.

    Polakka oli vähän eri asia.

    VastaaPoista
  2. Muistuma 1950-luvulta. Alussa siteeratun runonpätkän alkuun muistini sijoittaa sanat: Konstaapeli Stoltti, jolla on pitkä coltti...

    VastaaPoista
  3. Se partiopuukoksi oudon toiveikkaasti nimetty käennylkyveitsi on kaiman ansiolistalla melkoinen pukinsorkka. Tuohilappukahvan lakkauksen (sic!) alle on leivottu leijonavaakuna siirtokuvana, se hipoo rivoa sorry to say.

    Terä siinä on priimaa terästä, en ole varma kaikista mutta terän pito on pätevä. Omallani löin avaimettoman vaijerilukon poikki betonia vasten, kookkaahkoa kuulapäävasaraa avuksi käyttäen. Voi olla että kyse oli markkinoinnin lapsuksesta. Teränsuu kesti hyvin eikä selkään tullut havaittavaa jälkeä, olisiko ollut myytävä sitä kaapelileikkurina?

    VastaaPoista
  4. Oulussa 50-luvulla reikäleipä oli hulikakku, jota ihmettelin, kun en ollut vielä ruotsia lukenut ja pitko oli leeta tai pullaleeta.

    VastaaPoista
  5. Ranskanleivässä on päällä yksi pitkittäinen viilto. Polakassa kolme vinoon poikittain. Saattoi taikinassakin olla joku pieni ero. Kumpaakaan ei enää saa, eikä rapeakuorisia sarvia. Piimälimppuakaan ei moni elipomo enää tee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin muistan ranskanleivän ja polakan eroiksi ainakin ne erilaiset viillot. Eikä polakka maistunut niin hyvälle kuin se vitivalkoinen ranskanleipä. Olisiko ollut tummempia jauhoja ja ehkä lisätty rasvaa?

      Meillä ranskanleipää käytettiin kahvin kanssa jos perjantaisin leivotut pullapitkot ennätti loppua. Ja varsinkin ranskista oli kesällä. Kesällä siksi kun helteillä oli liian kuuma leipoa pullaa se viikon satsi, tai siis kun keittiöstä tuli niin kuuma: keittiön hella oli puulämmitteinen.

      Lidlisssä on valkoisia ranskanleipäviiltoisia rapeakuorisia valkoisia sämpylöitä, ostan aina käydessä yhden. Kuinka autuaalta maistuu, pullaakin paremmalta! Lapsuuden ihana kesä tulee mieleen.

      Poista
    2. Lapsuuteni Elannossa (1950-luvun alku)myytiin sekä ranskanleipää että polakkaa. Jälkimmäinen oli hinnaltaan hieman halvempaa, ja sen huomasi maustakin. Myyjättäreltä niitten eroa tiedustellessani (utelias, aina kyselevä pieni kiusankappale kun olin)valkohilkkainen täti kertoi että ranskanleipä leivottiin maitoon, polakkataikina sensijaan tehtiin veteen.

      Poista
  6. Kelle leivot, Ellen, kellen?

    VastaaPoista
  7. Niin,

    Meillä oli Latovainiossa sellainen Kemppisen kuvailema pullanleikkuveitsi kaiverruksineen kaikkineen. Kahva oli kahdella niitillä kiinni. Leveä ja käyrä, ohut terä. Pullaa leikatessa murusia ei tullut ja pulla ei lohjennut. Sahaterä tekee murusia, ei hyvä. Mamma niisti esiliinan kääntöpuolelle ja naisväellä oli aina kotioloissa liina päässä. Mamma solmi sen niskapuolelta ja äiti solmi otsapuolelta. Teki solmusta ruusukkeen. Isä poltti Klubi 77 joka tahtoi sammua alinomaa. Savolainen työkaverini (Jäppilästä) kertoi että sielläpäin vanhemmat saattoivat imaista omaan suuhunsa lapsen nenästä roikkuvat sarvet. Ei taida olla nykyään kovinkaan ihailtava siisteystoimi.-Murphy_

    VastaaPoista
  8. Kokemus kinkereistä ja niiden tarjoiluista 50-luvun lopulta:

    Pienen maalaiskansakoulun oppilaita oli komennettu kinkereille, minutkin vaikken kirkkoon kuulunutkaan. Uskontonumero taisi vaikuttaa.

    Syrjäkylällä vauraanpuoleisen talon emäntä oli pannut parastaan. En ollut ennen nähnyt lähellekään sellaista kattausta. Kahvi tuoksui.

    Pappi puhui, virsiä veisattiin ja syntejä tunnustettiin. Etukäteen oli tieto, että pappi saattaisi piinata kysymyksillään. Ei piinannut. Minua vaan harmitti, kun piti istua lattialla: sieltä ei tahtonut nähdä emännän pöydälle loihtimaa taideteosta. Hienoja astioita ja kukkuramitoin tarjottavaa.

    Kun virallinen osuus päättyi, kinkeriväki pääsi asiaan. Koululaisille sanottiin, että te voittekin nyt lähteä kotiin. Erikseen mainittiin, että pöydästä ei saa ottaa mitään. Olivat huomanneet vilkuilun. Opettaja sanoi ja emäntä nyökkäsi. Salaliitto.

    Vitun kinkerit, olisin sanonut, jos v-sana olisi ollut tuttu. Harmitti koko matkan kotiin asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittajaa voi epäillä ammattilaisuudesta. Otteleeko paidatta, mutta tarina, se on se tärkein.

      Poista
  9. Sorsakoskella, joka on Leppävirran kuntaan kuuluva kylä, muutti Hackman & Co tuotantosuuntansa sahateollisuudesta tulipalon jälkeen 1897 metalliin takomalla sahanterien teroitusviiloista veitsiä ja puukkoja. Ensimmäisen maailmansodan aikaan tehdas valmisti Venäjän armeijalle piikkilankasaksia. Viipurista peräisin oleva firma hankki haltuunsa myös Nurmen tehtaan metallituotannon, mm Nurmis-luistimet. Fiskars ja Hackman olivat eri firmaa, eikä Fiskarsin tavaroita myyty Hackmanin tai Sorsakosken nimellä. Nykyään aterimet valmistetaan kaiketi Ranskassa, Sorsakoskella on Iittalan nimellä toimiva kattilatehdas.

    Vielä 1980-luvulla tehtaalla oli satoja työntekijöitä, nyt muutama kymmenen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä pullaan tulee, se on täällä Leppävirralla "ulukomaella" leetta. Leipä on leipä, eikä mikään limppu.

      Naapureiden kateellissävyinen ilmaus "ulukomualaesuuvesta" johtuu osaltaan Sorsakosken ja Warkauden, joka erotettiin pitäjästä vasta 1929, teollisuuden saksalaisesta ja ruotsalaisesta ammattihenkilöstöstä, osin isojen talojen perussavolaisuudesta poikkeavasta meiningistä, mm. kulttuurin viljelystä ja suosimisesta.

      Oman kylän poika Jorma Hynninen on saanut kunnian esiintyä yli 130-vuotiaan Sorsakosken Soittokunnan solistina jo useamman kerran, ensi kuussa Leppävirran kirkossa - tervetuloa kuuntelemaan.

      Poista
  10. "vanhemmat saattoivat imaista omaan suuhunsa lapsen nenästä roikkuvat sarvet"
    Olen kuullut näin tapahtuneen - vain Etelä-Suomessa - ja vain jos pieni lapsi sairas, nuhainen, ja limaa kertyi paljon.
    Savossa nuolaistiin saunassa lapsen silmistä saippua, mikä tuntui lapsesta hyvältä.

    VastaaPoista
  11. Letistä meillä Ylä-Savossa puhuttiin, lettipullasta, ja sehän letitetään.

    Paras veitsi, joka meidän keittiöön on viime vuosina kulkeutunut, tulee kyllä Ikeasta, valitettavasti, - Fiskarsilla taisi juuri ollakin YT-neuvotteluita. Se on sellainen kokkiveitsen näköinen mutta tylppäpäinen, kevyt mutta tarpeeksi painava, kahva sopii täydellisesti käteen ja terä on sopivalla tavalla ohut ja paksu (!) ja ennen kaikkea terävä. Kerran sitä on kolmen vuoden aikana teroitettu ja joka päivä käytetty yhtenään. Muut isot veitset ovat jääneet telineeseen. Kasvisten pilkkomiseen se on kaikkein paras, leikkaa helposti tomaatinkin halutun muotoiseksi, ei lytistä kasaan. Sormenpäitä saa kyllä varoa. Alle kympin se oli maksanut. EG

    VastaaPoista
  12. "Ranskanpullaa", sanottiin ranskanleivästä.

    VastaaPoista
  13. Pullapitkosta puheenollen. Olen kotoisin länsirannikolta Porin eteläpuolelta ja vuodenvaihteen jälkeen kunnan nimi on Eurajoki. Kotona puhuttiin ja puhutaan vieläkin nisulonkasta.

    VastaaPoista