4. toukokuuta 2016

Jalokivi syksyllä




Tuomi ja syreeni… Topelius osasi ansaita rahaa ja poikkesi siinä suuresti myöhemmistä kirjailijoista ja lehtimiehistä. Esimerkiksi Helsingin yliopiston rehtorin virka oli hieno kaappaus aikana, jolloin muun muassa Snellman ja Runeberg eivät päässeet professoreiksikaan.

Nimitys oli poliittinen.

Joillekin lahjakkaille ihmisille koululaitos oli kultakaivos. Tunnetuin tapaus on Emil Nestor Setälä, jonka Suomen kielioppia myytin kukaties sata vuotta. Kansakouluissa kirjojen ostaja oli maksukykyinen: kunta.

Oppikoulusta, etenkin lukiosta, kannattaa muistaa, ett kirjat oli hankittava itse. Ja ne olivat kalliita. Jokseenkin poikkeuksetta niiden kirjojen tekijät ovat joko normaalilyseoiden yliopettajia (Efr. Jacobson. K.E. Kivirikko jne.) tai kouluhallituksen virkamiehiä, joiden tehtäviin saattoi kuulua juuri oppikirjojen hyväksyminen kouluissa käytettäväksi.

Silmään sattunut huippuesimerkki pakollisesta kirjojen myynnistä on WSOY:n Koulun biologia, jotka yhtiön historiikin mukaan on myyty ainakin 12 miljoonaa kappaletta. Tosin kirja ei riitä. Oppikirjaan liittyy monenlaisia puolipakollisia tuotteita alkaen työkirjoista. Hintaa ei voi sanoa halvaksi. Tällä hetkellä hinta ei menen alle kahdenkympin.

Topeliuksen Maamme-kirjasta on kirjoitettu hyviä erillistutkimuksia. Tuo koulun lukemisto kertoi muun muassa, mikä Suomessa on kaunista. Sellaiset nimet kuin ”Koli” ja ”Punkaharju” tulivat kaikkien tietoon.

Siitä ei ole täsmällistä tietoa, miten Venäjällä asti tiedettiin, että itsemurhapaikoista numero ykkönen on Imatrankoski. Käsiini ei tosin ole sattunut itsemurhien kulttuurihistoriaa, mutta kuohuva koski sopi yltiöromantiikkaan. Nuori Werther tosin ampui itseään aivoihin meren rannalla. Pilatut tytöt menivät järveen eli hukuttautuivat. Kalevalan Kullervon miekka tekovälineenä noissa toimissa kuulostaa kovin kummalliselta ja epäkäytännölliseltä. Mieleen tulee germaanin aineisto. Olisiko taustalla ensimmäisen vuosituhannen Reinin seudun seppien mainonta: kun syöksyt meidän miekkaamme, et kadu!

Topelius oli niin mahtava rahan nostattaja, että Bonnierin suvun jäsenten oman tunnustuksen mukaan ”Välskärin kertomuksia ” ja ne puoli sataa muuta historiallista romanssia loivat Bonnierin suuruuden kustannusliikkeenä. Niitä myytiin määrättömästi, vuodesta toiseen, aina ja aina.

Itse kunnioitan Topeliusta tavattomasti myös varkaana. Kirjailijana luen hänet henkilökohtaisiin suosikkeihini, ja hänen kaikista kirjoistaan paras voisi olla ”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn). Hänellä nimittäin oli se harvoille kirjailijoilla suotu kerronnan taikasauva. Lause etenee kimaltaen, sekä varmana että notkeana kuin kyy kalliolla.

Varkaudet eli sievemmin sanoen ”ajan hermolla olemisen” näkee Topeliuksen runoista. Samalla viikolla kuin Ranskassa aloitettiin uusi kirjallisuuden suuntaus Topelius oli jo julkaisemassa tätä uusinta uutta Helsingin sanomalehdissä.

En osaa itsekään sanoa, olisiko edelle kirjoittamani tulkittava lukuvihjeeksi. Empien sanoisin että ei. Minusta sympaattinen ajan patina luultavasti häiritsee useimpia muita, ja vaikka itse pidän jaarittelusta sekä livenä että luettuna, järkevämmät ihmiset eivät yleensä pidä. Esimerkiksi aiheesta Suomen luonto Juhani Aho selviytyy puolella sivulla siitä, mihin Topelius käyttää sata.

Luona onni muuten, että Aho oli kova työmies ja elätti itseään ja perhettään ja piti yllä lukemattomia kummallisia naissuhteita suomentamalla Topeliusta ja teki sen luonteenomaisen hyvin. Kun Topelius kuoli ja Aho peri hänen paikkansa maan ykkösnimenä, seuraava urakka olikin uusi Raamatun suomennos, ja siitäkin tuli tavattoman hyvä. Sitten hän kuoli.

Eilen mainittu ”tuomen ja syreeni välissä” synnytti asiantuntevia kommentteja, joista yksi koski Bellmanin tunnetuimpiin kuuluvaa Fredmanin epistolaa nro 80 (”Liksom en herdinna”). Sen ensimmäisessä säkeistössä mainitaan tuomi, pihlaja ja apila. Käyttäessään runomittaankin hyvin sopiva ”hägg och syren” -kuviota Topelius aivan varmasti tiesi ja tunsi Bellmanin tekstin, vaikkei itse ollutkaan alan miehiä.

Bellmanin runo on omistettu Kellgrenille, eli se on runoilijoiden kirjeenvaihtoa ja tietenkin kommentti ranskalaisen Boileaun ”Ars Poétique” -runoon, joka sisältää runousopin keskeiset määräykset. Sen tunsivat kaikki. Tuolta osin sanoma oli, ettei jalokivien kimallus vedä vertoja kukkaloistolle.

Boileau puolestaan piti yllä paimenidylliä eli pastoraalia ja se taas on ollut runouden keskeisiä aihelmia reippaasti yli kaksi tuhatta vuotta. Useat roomalaiset ja jokseenkin kaikki kreikkalaiset runoilijat tunsivat tämän Arkadian, jonka viimeisimpiä laulajia meillä oli kai P. Mustapää (ja ehkä Lassi Nummi).

Itse asiassa ”idylli” tarkoittaa juuri paimenidylliä Theokritoksen ja monien muiden tapaan.

Valitettavasti idylli ei ole kovin kaukana stereotypiasta. Topelius ja ”Suomi 19. vuosisadalla” olivat idyllien kokoelmia, ja niiden pohjalla on kirjoitettu suunnaton määrä huonoja runoja.

Idyllipohjaisuus on tietenkin ollut myös kaiken maalaustaiteen kirous. Ateneumisa on vaikka mitkä määrät Holmbergiä ja Edelfeltiä, kansankuvauksia ja kulttuurimaisemia, jotka määräävät edelleen käsityksiämme enemmän kuin omat silmämme.

Tuossa tuomi ja syreeni -kuvassa huomiota kiinnittää kahden puun (puun ja pensaan) korottaminen. Apilan lisäksi seuraavissa säkeissä siirrytään kyllä myös ruusuun, mutta tämä puiden kukkimisen aika on se hurja juttu, meillä ihan samalla tavalla kuin Japanissa.

Joutilas lukija vilkaissee ikkunasta tai raitiovaunun ikkunasta ulos. Meille Arkadia ei ole Arkadiankatu, vaan Hesperiankadut. Lieneekö se iso hevoskastanja enää hengissä? Sitä kelpasi käydä ihmettelemässä kauempaakin. Vahinko ettei hevoskastanja ole runollinen sana. Senkin Topelius tiesi. Hästkastanj…




13 kommenttia:

  1. Paikallista tietoa Hesperiankatujen bulevardilla kasvavista hevoskastanjoista on, autoihin tahmeana tarraava erite kiukutti väkeä välillä Runeberginkatu - Mannerheimintie mutta välillä yläpuisto - merenranta, siis Runskilta alamäkeen sopii tuuli sen verran ettei niistä kukinnoista ollut pahaksi haitaksi.

    Rytin muistomerkki on kaamea. Ihan totta. Rumba oikeustalon luona sai heti lempinimen Krapula mutta Rytin kunniaksi pystytetty näyttää kuin se olisi pukuhuoneessa saapaslaatikon pohjaan piirretty tilassa jossa työ ei varsin viehätä.

    Runskin päässä on sitten oikein viehättävä graniitinveistotaidon näyte. Talvinen keli tuo esiin härmistymisilmiön. Kuutioiden massa varaa yökylmää ja päiväksi lauhtuva sää pukee rihlatun pinnan elävään asuun, pidettävissä kuin tarjottu viskimoukku, etten paremmin kehu. Virkistävä ja reipas teos.

    Hevoskastanjoissa on tuuhea lehtipuku ja se varjostaa ja viilentää miellyttävästi, iäkkäämpi puu on on jotenkin jylhä ja arvokas.

    Kaupunki on jyrkkä näissä bulevardien arborismia koskevissa asioissa, puilla on elinikänsä. Pilarihaapaa istutellaan paljon, liikenteen ehdoilla. Poppeli on huikean nopeakasvuinen, sen haitta siinä. Tammea taas voi sanoa kadun varteen mahdottomaksi juuriston vaatiman pinta-alan vuoksi mutta puistoihin.. mikä sen komeampi tai helppohoitoisempi.

    Sibeliuspuistoon kuuluu vain koivu, mikään muu ei sovi päälajiksi mutta entäs jos... Vaahteroita koristeeksi?

    Terijoen salavaa kävin moikkaamassa viimeksi toissapäivänä. Terhakka on.

    Stadi on snadi.

    VastaaPoista
  2. En halua viisastella saati hammastella, mutta se Topeliuksen myyntimääriltään magnum opus on nimeltään Maamme kirja. Maamme-kirja kävisi kirjoitusasuksi vain, jos kirjan nimi olisi "Maamme". Mutta se ei siis ole.

    VastaaPoista
  3. Topeliuksen idyllit muuttuivat toisiksi Kirsti Mäkisen uudelleen, "aikamme kielellä", kertomina. Koivu ja tähti -kertomusta olen osannut pitkiä pätkiä ulkoa, se on ollut käyttökelpoista vanhanajan koulunostalgiaa, mutta taustalta paljastuva Pohjanmaan hävitys ja lapsenryöstöt muuttivat tarinan täysin toiseksi, samoin kuin Topeliuksen satusetämielikuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koivun ja tähden taustallahan on tositapahtuma isonvihan ajoilta. Limingan Toppilan talosta virkamieheksi kouluttautunut suomenkielinen talonpojan poika latinalaisti nimensä ajan tapaan Toppeliukseksi.

      Hänen poikansa Kristofferin kaappasivat kasakat Muhoksella, monien muiden lasten tavoin, ja veivät Inkerinmaalle, josta hän kuitenkin myöhemmin pakeni.

      Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, kuulu kirkkomaalari, ja hänen poikansa Zacharias pudotti yhden peen nimestä pois, ja niin pääsemmekin pojanpoikaan, isänsä kaimaan Zacharias Topeliukseen.

      Poista
    2. Kristoffer Toppelius vietiin tosiaan orjaksi Pietariin, mutta hänellä kävi käsittämätön tuuri. Ihan niin kuin sadun alkutilanteessa, jossa ihmiset ihmettelevät, miksi joku haluaisi hyvistä oloista takaisin Suomeen, myös Kristofferilla oli periaatteessa Pietarin seudulla ihan hyvät oltavat. Hän oli muistaakseni siellä viulunsoittajana. Hän ei siis ollut yksi niistä sadoista tuhansista rakennustyöorjista, joiden luille Pietaria silloin perustettiin.

      Mielenkiintoisena piirteenä siitä, miten pieni maa Pohjois-Pohjanmaa on, mainittakoon, että Kristoffer Toppeliuksen serkku kaapattiin myös Venäjälle samassa tilanteessa. Tästä pojasta tuli Pohjanmaan hirvein sotarosvo, kasakkain opas ja johtaja, josta Kustaa Vilkuna nuorempi kirjoitti hiljan kirjan "Paholaisen sota".

      Itseeni tuo kirja vaikutti syvästi. On outoa lukea kirjaa, jossa melkein kaikki sukunimet ovat tuttuja. Tapahtumat tulevat iholle, kun osallistujat ovat pitkälti mummulan naapuritaloista tai jopa oman sukupuun haaroista. Etelä-Suomen historiassa ei samaa tunnetta tule.

      Poista
    3. Näitä Koivu ja Tähti tarinoita löytyy yksi myös Kauhavalta. Jeremias Iso-Passi, 17vuotias, ja Maria Kosola, 12 vuotias, vietiin myös v.1714 Venäjälle. Heidän vaiheistaan ei tiedetä juurikaan muuta kuin, että he pysyivät koko ajan yhdessä ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen pääsivät palaamaan Kauhavalle.

      He menivät sittemmin naimisiin ja huomasin että itsekin olen heidän jälkeläisensä.

      Poista
    4. Kas, ovatko sinunkin juuresi, EA, pontevalla pohjanmaalla? Minun isänpuoleinen sukulinjani yltää kirjoitettuna 500 vuoden taakse Oulujoki-laaksoon, valistunein arveluin jopa 700 vuoden päähän.

      Poista
  4. Hyvää juttuasi ei häiritse se, että Topeliuksen runoteksti oikeastaan kuului: "Under rönn och syrén", eli pihlaja(i)n ja syreeni(e)n alla. Se on Sylvian lauluista numero 2.

    VastaaPoista
  5. Puut ovat niin parhaimmillaan nyt. Mitäs kun sinne idylliin luikertelee nuori kyy, uros kai. Lapio oli lähellä. Kaksi murhaa kahdessakymmenessä vuodessa. Sori siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös käärmeetkin kuulu paratiisiin? Kyy on niin herttaisen harmiton että se tulee uteliaana helposti morjestamaan istuvaa tai makaavaa hahmoa. Pystyssä lähestyvää ihmistä se vierastaa varsinkin jos se ei saa vainua. Silloin se voi oikein virnistää ja sivistää kokematonta mutta se on melko kehno juoksemaan, suorastaan surkea. Hiihtävää kyytäkään ei ole tullut nähdyksi. Wikipediassa ei ollut mitään siitä että metrisen niityllä elävän kyyn mahapuoli voi olla vaaleansininen, liekö kuinka yleistä se? Jos se on rauhanturvaajakyy? Oli miten oli, teräslankahenkarikoukkutemppu niihin tepsii. Kannelliseen pyttyyn ja muuttomatkalle kilometrin päähän. Eivät palaa. Jotkut kesävieraat ovat palanneet mutta sådant är livet, lokalt. Tietysti on sellaisia ihmisiä jotka pitävät joutavaa elollista tapettavana. Asiasta voi lukea lisää ja perehtyä vaikka kansanmurhiin ja pienempiin sotiin Afrikassa. Se voi olla mielenkiintoistakin, ainakin Googlen hakualgoritmi antaa jonkin ajan perästä jänniä tuloksia. "Näytetään tulokset haulla kadettikoulu, tarkoititko hallusinaatio." kun on kirjoittanut hattarakioskikolari siihen hakuruutuun. Ei voi kuin hämmästellä kuinka se algoritmi toimii. Se voi toimia herpetofobisesti, ei voi tietää.

      Poista
  6. Pastoraali idyllistä, urbaanin ihmisen kaipuusta siihen ja sen nykyisestä ilmenemismuodosta, ulvovasta tai säkättävästä ruohonleikkurista omalla tai naapurin pihalla, luin noin kuusikymmenluvulla room.kirj. prof Iiro Kajannon yläkertajutusta Uudessa Suomessa.

    (de tutti gli animali, il pecore e la piu adattato alla vita del uomo)
    Roomalaisen historioitsija Varron sitaatti italialaisesta lampaanhoidon käsikirjasta. Kirjan ostin Veronan maatalousnäyttelystä 1992, sitaati ulkomuistista, kirja tilapäisesti hukassa.
    Pekka T.

    VastaaPoista
  7. Vaimo kaivoi hyllystä talvella luettavakseen juuri tuon Topeliuksen Tähtien turvatit. Ihastui. Minunkin täytyi lukea uudestaan. Enpä muistanutkaan miten hieno kirja se on.

    Tuli ajatus, että Topelius oli Suomen Umberto Eco ennen Umberto Ecoa. Hienosti hän punoi monipolvisen vauhdikkaan tarinan tiiviisti historian loimilankoihin.

    Jotenkin Topelius ei tässä kirjassa myöskään ole se sovinnainen satusetä joksi hänet yleensä luokitellaan. Ei ihme, että joskus tanskalaisessa junassa tapaamamme suomalaista kirjallisuutta tuntenut eskimo puhui yhtä ihastuneesti Topeliuksesta kuin Väinö Linnan suosta, kuokasta ja Jussista.

    VastaaPoista
  8. Nyt kukkii vaahtera, meidänkin keittiön ikkunan alla, ehkä vain yhden keväisen viikon ennen kuin lehdet tunkevat ne vaaleanlimenvihreät pallerot piiloon. Valitettavasti vain naapurin puolella, ja he aikovat hakkauttaa sen, eivät jaksa enää sitä lehtipaljoutta syksyllä. Silloin se taas on hehkunut kirkkaankeltaisena, taas vain viikon, kaksi. Otin kuvan ja kirjoitin pikku runon sen muistolle! Voin antaa naapurillekin. EG

    VastaaPoista