5. maaliskuuta 2016

Miltä tuntuu kuolla



Valoisat tunnelit ja muut kertomukset sydän- tai aivokuolleen palaamisesta eivät vakuuta. Vuoteen vieressä valvovan silmin kuoleminen on tapahtumasarja, jonka lääketieteellisestikin oikean hetken vaistoaa jollain kumman tavalla. Jo ennen kuin silmäterien jähmettymisen huomaa, näkee että itse silmän pinnalla on tapahtunut jotain. Ehkä se on valon taittumista.

Mutta pelkästään se, että joku on pelastunut takaisin tekee kertomuksen kokemuksesta epäilyttäväksi. Hermosto tuottaa ja muokkaa kohinaa ja jokin taustasäteily on vähän väliä havaittavissa, mutta millaista on se ei-mikään, joka tulee tilalle, kun lumisade lakkaa?

Näistä aamun hetkistä viiden ja kuuden välillä nautin suuresti. En viitsi miettiä, kumpi on isompi ilo, kahvikupillisen odottaminen vai aloittaminen. Addiktioista puhutaan paljon pahaa, etenkin eduskunnassa ja ministeriöissä. Addiktio on elämän suola ja addiktoituminen itseensä elämään on tavallista. Aamutupakasta en luovu. Olen valmis odottamaan sitä iltaan asti.

Paljon pidän valkoisesta paperista, jossa on neljä nurkkaa ja suorat sivut. On upeaa, että muotoon leikattua kopiopaperia saa kaupata niinkin halvalla, vaikka A 4 on mielestäni hiukan joutavanpäiväinen muoto. Metrimittaa en ole tohtinut ottaa taidenäyttelyyn, mutta suurten mestareiden kankaiden mittasuhteet eivät näyttäisi altistavan itseään matematiikalla, ei 3 : 2 eikä 4 : 3. Cézannen usein käyttämä 6 : 4,5 tuottaa vastustamattoman liikkeen. Kuva ei ole reunojensa orja vaan kasvaa vääjäämättömästi joka suuntaan näkymättömyyteensä.

Myös heti herättyäni mietin, että tänään haudataan kansakoulunopettajani ja siellä on alasalissa muistotilaisuus. Oltuani yhteydessä sukulaisiin en tunne tarvetta lähteä paikalle. En välitä edes miettiä, onko se ylimielisyyttä, että muistaminen tuntuu tehokkaammalta yksin. Näyttäytyminen ei ole tarpeen, mutta olen hyvilläni siitä, että Tuuri sanoi menevänsä, ja hän sattuukin valmiiksi olemaan tiluksillaan siellä maakunnassa. Entisiä oppilaita on hengessä hengissä satoja tai luultavasti yli tuhat.

Kävin tässä välissä maistamassa pienellä lusikalla hunajaa. Piti palauttaa mieleen, miltä se maistuu. En ole makean perään, paitsi hedelmissä. Yhden kerran kävin, ehkä jo oppikoululaisena, Kaarinan kotona, ja hän paistoi minulle pannulla kolme sokerinpalaa. En ollut ennen nähnyt enkä kuullut sellaista ja hämmästyin todella, kun sokerit muuttuivat pannulla siirapiksi ja niiden maku siis muistutti nekkua.

Vahinko etten painanut mieleeni, miten pannun saa kätevästi puhtaaksi. Siihen oli jokin keino. Jähmettymään sitä ei varmasti pidä päästää.

Koska meillä oli siellä se rautakautinen perinne, että oli uskovaisia sukuja ja toisia jotka eivät olleet, ei minulla ole uskonnollisia muistoja hänestä. Körttiläisyytenikin keksin vasta aikuisena ja oma versioni herännäisyydestä on sellainen, että opinkappaleet ja lausumat eivät paljon paina kevättulvan rinnalla.

Niillä körttiläisillä oli kirja, joka huvitti minua kirjakaupassa, kun se oli niin pieni, ”Kallis hunajan pisara”. Hätkähtelin 1970-luvulla nähtyäni Kokkosen oopperan viimeisistä kiusauksista, ja otin oikein selvää.

Oopperassa eli sen pohjana olevassa näytelmässä hyvin keskeiseksi kirjoitettu seppä Högman puhuu Paavo Ruotsalaiselle selviä sanoja, ja se ”sepän kirja” on juuri tämä ”Kallis hunajan pisara”.

Tarina näyttää olevan tosi. Ruotsalainen oli tullut kävellen kotoaan Savosta eli siis Rautalammin ja Laukaan kautta. Matka oli vaivan arvoinen.

Sepän ja Paavon kohtaamisen muistomerkki on Jyväskylän vanhalla hautausmaalla, mutta laukaalaisen Högmanin paja sijaitsi kyllä aikoinaan Jyskän alueella lähellä Vaajakoskea.

Jyväskylä on edelleen paikka, jossa muualta tulleet tutustuvat toisiinsa. Tuon kohtaamisen aikana kaupungissa taisi olla noin kaksisataa asukasta.

Uskonnollisen kielenkäytön vieraannuttamille tuo sepän sanomaksi kerrottu ”yksi sinulta puuttuu…” tarkoittaa: sinun puolestasi on jo kuoltu.

Kaukainen kävijä ymmärsi, että suuri oman viallisuuden ja riittämättömyyden tunto on itse asiassa ylpeyttä ja ihmisen yritystä ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Muistan menneisyyden tuoksuja ja hajuja. Se kirkon alasali on kostea ja jotenkin kolkko. Itse kirkko, palaneen paikalle tiilestä rakennettu nyt kuolleen opettajani lapsuusvuosina, ei herätä minussa suurempia tunteita. Keskuskansakoululla kävin puhumassa. Se tuntui muistamisen kannalta jokseenkin maholta. Joka toisessa kirkonkylässä on samanlainen 1950-luvulla rakennettu betonirakennelma, jossa on kapeat räystäät.

Kosolan koulun hajut muistan, jopa eteiskäytävään joskus keittolasta tunkeutuneen huonosti valmistetun vellin.

Oikeastaan haluaisin haistellakseni uuneilla lämmitetyn luokkahuoneen, jossa on kattokin aika korkealla ja – en tiedä miten se tähän kuuluu – puunausvahan. Mielestäni siellä oli lautalattiat? Sekoitanko tähän kotitaloni sotaa edeltäneen ajan korkkimatot ja sen kummallisen ja painavan laitteen, jolla etenkin myymälähuoneistojen ja elokuvateatterin lattioita kiillotettiin?

Mutta Kosolan koulu on palanut.

Tänä aamuna siis muistin pakkasaamun tuoksun, kun joku avaa ulko-oven, ja ullakon sahajauhon, isäni mustan päällystakin, joka taisi olla vielä huonoa kangasta ja kukaties kirjojen ja paperin pölyn ja piipputupakan hyvän tuoksun kyllästämä, ja sahalaudan, josta oli laiteltu hyllyjä suurimpaan hätään, ja ihmiset joiden puhtaalloisuudessa saattoi olla parantamisen varaa, kun ei ollut lämmintä vettäkään.

Outoa kyllä, tuohon kokonaisuuteen kuuluu hajuelämys, joka on aivan selvä mutta mahdoton kuvailla.

Muistan miltä valo tuoksuu.

31 kommenttia:

  1. aivokuolleet eivät palaa, onni että nyt osaavat erottaa toisistaan.

    VastaaPoista
  2. Muistiini palautui tämän jutun myötä lattianvahaukseen tarkoitettu "kummallinen ja painava laite". Liekö sama kuin Kemppisillä. Se oli vähän pienen betoniporsaan muotoinen, metallinvärinen ja siinä oli keskellä ylhäällä kuoppa, johon niveltyi pallopäinen varsi. Siinä saattoi olla kohokirjaiminen teksti, ehkä punaiset kirjaimet. Tunnen käsissäni nyt sen painon ja muistan kiillotusosan heilahduksen ja kilahduksen kun sitä nostelin vasen käsi varren puolivälissä ja oikea varren päässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattaa olla että puunausvälineessä oli Johnson Wax Co:n nimi.
      Lallukan taiteiljakodissa oli oikein kiillotuskone jota asukkaat saivat lainata. Siinä oli ison mörön nenän muotoinen kiilloitettu alumiinikoppa jonka alla pyöri vissiin kolme harjaa tai huopalaikkaa.

      AW

      Poista
    2. Alempana jo Alaselle vastasin, kun näkyy, ettei kuva näy linkistä. Tämä se muistoja toi:

      http://www.arrse.co.uk/community/proxy.php?image=http%3A%2F%2Fi59.photobucket.com%2Falbums%2Fg311%2Fjohnwphotos%2FP3040038.jpg&hash=d35acbfdb9396f2fec0f78df08be3eaa

      Poista
  3. Luis Buñuel yllyttää itse kutakin kultivoimaan manioitaan (myös addiktioitaan) kirjassaan Viimeinen henkäykseni.

    VastaaPoista
  4. Voisiko se tunneli olla veren katoamista aivoista. Vrt. G-locin ensioireet hävittäjälentäjillä. -timo

    VastaaPoista
  5. "hajuelämys, joka on aivan selvä mutta mahdoton kuvailla."

    Hajumuistot lienevät muistoista pysyvimpiä. Voi kuin pääsisi vanhainkotìin, jossa niitä yritettäisiin herättää eikä vain llääkellä turruttaa kuolemaa odottavaksi "helppohoitoiseksi", en sano potilaaksi.

    VastaaPoista
  6. "Valoisat tunnelit ja muut kertomukset sydän- tai aivokuolleen palaamisesta eivät vakuuta."

    Itsekin olen taipuvainen ajattelemaan - vaikka ylösnousemustoivon haluankin säilyttää - että kyse on samasta kuin televisiota sammutettaessa: viimeisten virranhitusten aikaaansaamista välähdyksistä, jotka muistuttavat tunnelia.

    VastaaPoista
  7. "Oltuani yhteydessä sukulaisiin en tunne tarvetta lähteä paikalle. En välitä edes miettiä, onko se ylimielisyyttä, että muistaminen tuntuu tehokkaammalta yksin."

    Niin,miksipä ravata hautajaisissa, ei se vainaja siitä enää hyödy, "antakaa kuolleiden haudata kuolleensa".

    VastaaPoista
  8. "Addiktio on elämän suola"

    Taas yksi JK:n aforismeja, joista pitäisi paina oma kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Miksi pelätä elämää ja heittäytymistä sen pyörteisiin.

      Poista
  9. Jyväskylä kohtaamisen ja oppimisen paikkana on myös kiinnostavasti Viimeisten kiusausten taustalla. Näytelmän kirjoittanut Lauri Kokkonen oli opiskellut psykologiksi ja kasvatustieteilijäksi Jyväskylän yliopistossa (silloin nimeltään vielä Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu). Viimeiset kiusaukset kirjoitettiin osin väärinkäyttämällä apurahaa, joka oli tarkoitettu lisensiaattiopintoihin kyseisessä korkeakoulussa. Kokkonen itse kirjoitti kirjeessä ystävälleen Vuokko Raekallio-Tepolle, joka oli Jyväskylän normaalilyseon suomen kielen yliopettaja, että halusi nimenomaan sijoittaa näytelmän keskeisen kohtauksen Jyväskylään, joka oli hänelle itselleen merkittävä opin paikka. Tämä vain esimerkkinä näytelmän tekstin hämmästyttävästä monikerroksisuudesta.

    VastaaPoista
  10. Kemppisen mainitsemia makoisia aamutupakoita saatoin poltella noin 40 päivässä, mutta en enää. Jääpähän nyt enemmän rahaa muihin nautintoihin.
    /Y

    VastaaPoista
  11. Nuo hunajan pisarat oli kyllä minunkin kotonani, mutta en niitä koskaan maistellut. Äiti oli uskoon tulleen vanhemman veljensä kautta ainakin jonkinlainen myötäilijä, ja tämä arvostettu veli puhui usein seuroissa ja juhlatilanteissa käytti körttipukuakin. Siionin virret tulivat lapsuudessa niin tutuiksi, että "Viimeiset kiusaukset" vanhassa oopperassa meni suoraan suoneen, melkein järkytti.
    Se Telppäs-niitty, missä heinäväki alkoi kaatuilla, on muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani.

    Minut pantiin 6-vuotiaana sellaiseen supistettuun alakouluun, 6 viikkoa syksyllä ja keväällä, että pääsisin vähemmällä. Olin siellä ainakin oppinut kaunokirjoituksen, sillä joulun aikaan huomasin ymmärtäväni isonsiskon joltain pojalta saamaa kirjettä, sitä olan yli kurkkiessani. Siitä havainnosta olin ihan hiljaa. Sen alakoulun hajun muistan vieläkin, kummallista.

    Opettaja oli mukava ja äidillinen ja hänellä oli ennen näkemättömät punaiset sandaalit, joiden vuoksi minäkin päätin ryhtyä opettajaksi. Ihan hyvä syy, samoin kuin myöhemmin keskikoulun opettajan punaiset kynnet. Oli hän kyllä myös todella hyvä opettaja, opetti mm. saksalaisia lauluja. EG

    VastaaPoista
  12. Niin, Minäkin muistan isästäni hajun. Se oli tupakinhajun lisäksi vahva tuoksu märkää sarkavaatetta. Suojasäällä metsätöissä hiestä ja puista tippuneen kosteuden matkaansaattama voimakas nöfis. Häivähdys uloa eli märän koiran ominaistuoksua. Ja se lakki oli sitten tapaus sinänsä. Oli nähnyt sateet, auringot, tuulet ja tuiskut usean kymmnentä vuotta, mutta koskaan ei sitä pesty. Hikinauha oli ihan mustaksi tummunut. -Murphy_

    VastaaPoista
  13. Kommentoin aikaisemmin, kuinka lattianvahausväline sai minut nostalgian valtaan. Löytyihän sen kuva netistä. Näkyy olevan Britannian armeijan ylijäämiä. Tämmöinen se oli meilläkin.
    Muistelin väriä varmaankin väärin. Kyllä se sininen oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin, ettei nävy, mutta klikkaamalla osoitetta yläpalkissa näkkyy. Mutta tässä koko osoite:

      http://www.arrse.co.uk/community/proxy.php?image=http%3A%2F%2Fi59.photobucket.com%2Falbums%2Fg311%2Fjohnwphotos%2FP3040038.jpg&hash=d35acbfdb9396f2fec0f78df08be3eaa

      Poista
  14. Arkisen herkästi ja vastaansanomattomasti hahmottelee ja tulkitsee Kemppinen kristillisyyden ydintä. On kuin Mannermaata lukisi. Högmanin paja tosiaan sijaitsi Jyskän kupeessa Väinölässä, ilmeisesti Äijälänjoen rannalla. Lähellä sijaitsee myös Äijälän silta, josta Nykäsen Matti hyppäsi nuorille miehille kyseenalaista esimerkkiä näyttäen ainakin elokuvassa ja kaipa myös tosielämässä.

    Aamupalanautiskelijoille: Patakakkosen Vanamon hunajaohjeessa laitetaan lämpimän paahtoleivän (tai ruisleivän) päälle ohuelti rasvaa ja hieman hunajaa. Päällimäiseksi sulamaan mahdollisimman ohuita juustosiivuja, niin makuelämys vain paranee. Sopii vaikka aamukahvin kanssa. Riippuvuutta voi ilmetä.

    Vaikuttaisiko noiden hajumuistojen vahvuuteen se, että lapsilla hajuaisti tuntuu olevan herkempi kuin aikuisilla? Täysin epätieteellisesti olen havainnut, että lapseni haistaa juuri nuo lattiavahat ja muut vastaavat tuoksut paljon itseäni tarkemmin. Vai onko kysymys siitä, että lapsella on aikaa ja tarvetta noihin tärkeisiin havaintoihin aikuista enemmän?

    Omasta lapsuudestani haju- , tunto- ja värimuistina vahva on isäni kotitalon pihan kesäisenvihreä nurmikenttä, jonka halki lypsypolku navetalle kulki. Jalkapohjien alla välillä hiekkaa, maasta tunkevia kivenmukuloita, apilaa, pihasaunioita ja aamukastetta. Sitten makuulle nurmelle tai pellonreunalle asetuttua silmissä sinitaivas täynnä valkeita poutapilviä. Ja talvella erilaiset reen liikkeelle lähtöön ja kulkuun liittyvät nitkahdukset, suhinat ja kilinät. Hajumuistojakin hevosen kyydissä olemisesta väistämättä tuli. Tuntuu kuin kaupunkilaiselta monet luonnon peruskokemukset, kuten tähtitaivas, on nykysin aivan saavuttamattomissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaupunkilaiselle tähtitaivas on saavuttamaton. Kaupungin valot himmentävät sen. Tämä ei ole kaupubkilaisen vika. Yhtä vähän voi moittia kalaa siitä, ettei se veden alta näe tähtitaivasta kunnolla. Surkeaa on se, jos ei tähtitaivasta osaa edes kaivata.

      Apropoo, minäkin hämmästyin Jukan syvällisestä kristillisestä kirjoituksesta. Kun lukee vuosia kirjoituksia, joissa Jumala ei esiinny mitenkään näkyvästi (vaikka kyllä aina taustalla läsnä, kun oikein ajattelee), ja sitten törmää tekstiin, jossa tuodaan luterilaisen opin ydin esiin selvemmin kuin olen vuosiin kuullut, tunne on kuin metsästä peltoaukean laitaan sukeltaessa. Jos noin selvästi oivaltaa, ei Jumalalla tosiaan tarvitse ratsastaa.

      Poista
  15. Kerran tipahdin päihteissäni saamaani naurukohtaukseen.
    Se oli mustaa.
    Pimeyttä kun aivoista loppui happi.
    Kuolema on pimeyttä,
    ja tuuli puhaltaa ylitsemme, ja meitä ei enää ole
    näin joku viisas sanoi.
    Pimeyttä. Ei elämää.

    VastaaPoista
  16. Puuniharja on sellainen valurautainen kuulanivelen päässä nuljuva kantikas ja raskas puntti jonka mahanalus on täynnä harjaksia niin että se kiillottaa vahan joka on kontaten ja ähkien laapittu ja kuivahtanut linoleumille. Loppukiillotukseen tarvittiin kaseerattu villavaate. Sellaisen työkalun kieltäisivät lääkärit suoralta kädeltä kokeilematta. Puunattu korkkimatto on koirankäpälille luistinrata ja sitä ääntä osaa kaivata. Vahassa oli notkistimena white spirit ja se oli myös antibakterisidi.
    Purkin pohjalle jäänyttä reliikkiä säästän anturanahan varjelutarkoitukseen. Se on oikeastaan vain suuri purkki kenkälankkia jossa on vähemmän ohenninta eikä väripigmenttiä.







    VastaaPoista
  17. Kyl, kyllä Kemppi!
    Helppoja valon tuoksuja ovat tiätty kynttilä, öljylamppu ym. Mutta pienessä vajassa 60-wattinen, vanhanaikainen(50-luku)sähkölamppu kuumeni kummasti ja tuoksui valolle, minäkin muistan, kyllä!
    pekka s-to.
    P.S. Kaikki positiiviset havainnot piipunpoltosta ja -tuoksusta luen myös mielihyvällä.

    VastaaPoista
  18. Kiitos inspiraatiosta. Ihme maailma tämä, kun Cezannen tuotannon voi katsoa ilmaiseksi nappia painamalla:

    http://www.paul-cezanne.org

    Hiukan epäselväksi silti jää, mikä ero on suhteilla 4:3 ja 6:4,5.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten niin mikä ero? Toinen on selkeesti isompi.

      Poista
    2. Eihän ole.Sama suhde se on.

      Poista
    3. No sitten toi isompilukuinen on amerikkalainen.

      Poista
  19. Viimeiset kiusaukset - siinäpä vaikuttava ja elämää suurempi näytelmä!
    Kiitokseni myös tästä vaikuttavasta blogista. Aistin siinä jotain proustilaista. Terveisin: Pekka Suomalainen

    VastaaPoista
  20. Uusi tieto minulle että seppä Högman takoikin aivan muualla kuin Taulumäen kirkkomaalla. Osuin joskus opiskeluvuosina muistokivelle ja olen siitä asti ollut väärässä luulossa.

    Wikipedia näköjään sijoittaa pajan Väinölään "Äijälänjoen" varteen eli ei aivan Jyskään vaan naapuriin. Äijälänjoki tarkoittanee Äijälänsalmea. Jokimainenhan se kyllä siinä onkin.

    VastaaPoista

  21. Pietistit. Herännyt kansa. Ja ainakin syvimmin ihmisinä kärsivät syyllisyyden synnintunnon, sartrelaisen angstinsa, born again armon eli heräämisen lahjaksi itselleen kirkastaneet johtomiehet kuten Paavo Ruotsalainen tiesivät suruttomien tanssivan Helvettiin.

    Painelivatpa miehet Pietariinkin keisarin puheille ja vaativat suomenkielelle oikeutta. Sitten herätys tarttui pappisdynastioiden taistolaisnuorisoon ja se oli menoa se. 1895 ylti lyseo Kajaaniinkin eli sitä mukaa kun kantorahakin. Kekkonen syntyi.

    Ja kuoli. Huvittuneena katselin Kajaanin lennolla kuinka meikäugrinen kainuuunkansa taas alentaa päänsä ja taivuttaa niskansa beauty powerin edessä. Pitkät sorjat ja huolitellut rannikkosuomalaisten perua varmaankin lentolintuset, olivat ihan eri maata. Paavo Ruotsalaisella olisi ollut kanttia ylenkatsoa heitä tai katsoa silmäntasalta. Nykymeikälle he ovat sulavaseurallisia mediamarkkinoituja kauneusihanteiksi propagoituja idoleita. Olen koulutettu ja koulittu pitämään heitä, en Madonaa en Michelangelon veistosten henkevyyttä, en antiikin Venusta, vaan näiden mallimarkkinoituja mittoja ja piirteitä jumalihmisinä. Mainospauhu panee meikätytön ja monguulihaukutun ostokäyttäytymään kaikella rahalla ja kortilla. Tullakseni heidän kaltaisekseen, edes hyväksyvän katseensa kelpuuttamaksi. Körtit eli toisin ja kansakoulun rotuoppi jumalan luomien moninaisuudesta ihan muuta julisti.

    Heränneet olivat yhteiskuntavaara ja säädyttömän menon siemen. Käräjillehän heidät vedettiinkin. Ja aikaa saattaen pikkuyliopisto-lyseo nousi kirkon sijalle ja kirkkoherran tilalle professori. Kivestä rakennetut Lyseot hakkasivat arvovallassa mennen tullen sisämaan puiset kirkot kuten Kajaanissa.

    Mennen tullen hakkaavat jotkut eloonjääneet Kainuun jättiläiset teatteritaiteessa koko huvikansan ja muun vulgairiston. Hakeudun heikkona heidän tykö. Nyt kävin vahvistumassa uskossa ja työkyvyssä Juha Luukkosen Tuntemattoman herkkyyksissä. Dynaaminen intensiivinen pureutuminen kaatuvien ja vammautuvien sotilaiden osaan, ja että sielunsa heilläkin ja ihmisarvonsa siinä missä kollektiivien johtajilla armeijaosastojen operaatio-logistiikkapäälliköillä. Isommin tätä luokkasotaa ei alleviivata. Paremman toivoa raotetaan parin naisen kautta hautaajina ja ehkä ei-sontalaisessa feminismismin toivonsäteessä päätössekuntteina.

    Meillä ovat yksittäiset nerot taiteijoita ja oppineita. Kansallisen Esko raivostuu Kreeetan tuontisulhosta ja likiäisistä tervehdyshalauksista. Murhenäytelmä, rinnan onttouttavasti tosi. Kumma ettei taidepaljastusten hyväviisaus tartu, vain kirjapöly-hölynpöly uutistyhjä tuo pätevyyden.

    Olisihan vanhaakin hyvää kouraistavissa kuten Kekkosen Breshnevin Zillit fotossa Kajaani Oy:n isännöitsijän pihamaalla Ämmänkosken partaallla. Jonka kuohujen pauhusta myös Lönroot iloitsi lääkärin toimessaan ja pitäessään yhteyttä Pietarin akateemisiin piireihin Imperiumin kansantapojen ja kielien tallettamiseksi ja pelastamiseksi eloonkin ja jatkoon.

    Minusta hän onnistui hyvin ja hengen koskettamia syntyy yhä. Isot kirkkosalit vain jäävät autioksi, rahvaalla on toiset runsaat huvinsa ja makeisensa. Pieniä ovat murheeni. Edellistä polvea vietiin pitkin mäkiä militaristiaatelisten ja lainlukijoiden ja morfiiniparantajien toimesta.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista