11. helmikuuta 2016

Kritiikin kritiikki




Ajetaanko elokuva-arvostelua alas?

Ihan hyvä otsikko. Laatija Yle (Kulttuuricocktail). Verkkosivuilla on juttu asiasta, mutta vakiintuneeseen tapaan, jutussa ei käsitellä sitä mitä siinä väitetään käsiteltävän.

Tunsin itseni kutsuksi vilauttamaan sorkkaani, koska aloitin Elokuva-Aitan ja Ylioppilaslehden elokuva-arvostelijana 51 vuotta sitten ja omasta mielestäni olen julkaissut kritiikkejä siitä alkaen, viimeisen vuosikymmenen tässä blogissa. Ja sitten olin toista vuotta elokuvatoimittajana televisiossa (MTV 3).

Tuo Elokuva-Aitta oli erikoinen tapaus. Se oli fani-julkaisu eli glamour-painotteinen filmitähtilehti nuorille ja arvostelukyvyttömille. Toimittajat olivat ammattilaisia, Kirsti Jaantila ja Anu Seppälä.

Kun minulla on ne arvostelut tallella ja katselin niitä taannoin, en voi ymmärtää, miten sellaista painettiin ja rahaakin maksettiin. Aika perinpohjaisia Baziniin, Kracaueriin, Sadouliin, pariin italialaiseen ja useisiin ruotsalaisiin perustuvia luotauksia esimerkiksi Antonionin ja Viscontin kuvakerronnan teknisistä eroista, hillitön hehkutus lupaavan puolalais-auteur Roman Polanskin elokuvasta ”Inho” ja sen niin ikään kiinnostusta herättävästä naistähdestä, jonka nimi oli Catherine Deneuve, runsain viittauksin psykoanalyyttiseen eli sekä freudilaiseen että jungilaiseen kuvastoon.

Ei tuokaan juttu ole enää millään lailla tarpeellinen ja samaan tapaan kirjoittivat muutkin – mutta oli se jotenkin outoa. Sikanuori kirjoittaja vihjailemassa teinityttöjen lehdissä, etteivät aivan kaikki John Fordin länkkärit ehkä ansaitse kaikkea kiitosta, kun sellainen Howard Hawks on myös peräti hyvä. Mutta kun Petteri oli lukenut Ranskan lehdistä Bud Boetticherista, siihen kelkkaan en istahtanut. Randolph Scottin tunsin koulupoikavuosilta, mutta näiden filmien väitettyä neroutta en käsittänyt.

Kritiikin alasajon yhteydessä viitataan populaarikulttuurin nousuun 1960-luvun lopulla. Siinä olin mukana toden teolla Sarjakuvat-kirjalla 1971. Se sai hyvän vastaanoton eikä se ollut tarkoitettu akateemiseksi kirjaksi mutta taisi kyllä toimia sellaisenakin. Itse en ollut tuohon aikaan humanististen tieteiden harjoittaja, vaan filosofian tohtoriksi rupesin ihan tuolta puolen 20 vuotta myöhemmin.

Haluaisin kyllä itsekin ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Siihen nuorten arvostelijoiden käsitykseen yhdyn, että kritiikkien politisoituminen eli meillä Suomessa stalinistiaalto lopetti avoimesta pohtivan kirjoittamisen aika kertakaikkisesti.

Tuon pohtivan linjan suuri nimi on Matti Salo, ruotsinkielisellä puolella Jerker Erikson. Donner kirjoitti elokuvasta samalla tavalla kuin myöhemmin romaaneja,  huolimattomasti.

Olin silloin samaa mieltä kuin nytkin, nimittäin että suurimpien sanomalehtien ahkerimmat arvostelijat olivat kykenemättömiä tehtäviinsä. Paula Talaskivi kirjoitti Hesariin, Heikki Eteläpää Uuteen Suomeen ja niin poispäin. Kun istuin samoissa arvostelijoille tarkoitetuissa näytännöissä näiden sanomalehti-ihmisten kanssa, olin jotenkin loukkaantunut siitä, että he eivät tuntuneet pitävä elokuvista. Joskus he sanoivat aika suoraan, että jostain sitä pitää leipänsä ansaita.

Sivuuttaen Peter von Baghin, jonka vaiheet ovat mutkikkaat, Sakari Toiviainen oli oman sukupolveni tyypillinen arvostelija, joka todella näki vaivaa ymmärtääkseen tuon monimutkaisen taiteen, elokuvan. Hänestä tulikin tutkija. Reijo Lehtonen kirjoitti iät ajat Parnassoon. En koskaan ymmärtänyt miksi. Hyvä arvostelija, tyyppiä Risto Hannula tai Erkka Lehtola, sai äkkiä koko kulttuuriosaston niskoilleen ja hoidettavakseen.

Muistan oikein hyvin Hesarin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun. Olin kolumnisti ja kirjoitin joka viikko. Sellaisena olin omasta mielestäni merkittävä henkilö verrattuna pelkkään arvostelijaan. Kolumnin kuuluikin olla poleeminen. Ajatus ei ollut löytää kultaista keskitietä eikä esittää uskottavaa arviota, vaan tuoda näkökulmia ja saada lukija ajattelemaan ja esimerkiksi olemaan eri mieltä.

Mielestäni arvosteleminen oli eroottista toimintaa.

Tuntui omituiselta ikään kuin antaa ohjeita ulkomaalaisille tekijöille, jotka eivät ikinä missään oloissa lukisi kirjoittamaani. En ajatellut olevani yleisön palvelija eli lukijan pikku apulainen.

Kirjoittaminen oli jatketta sille, että mieluisinta oli katsoa elokuva toisen ihmisen, oman tai jonkun toisen rouvan kanssa, ja kävellä sitten Töölönlahden ympäri välillä vaahdoten, välillä mietiskellen juuri nähtyä. Itse asiassa tuo sama tunne ja tapa tuntuu edelleen hyvältä musiikin yhteydessä. Lisäksi esimerkiksi muusikko konserttikaverina voi oikeasti avata asioita, joita itse ei ymmärtänyt tai ehtinyt ajatella. Seuraavan päivänä töissä (Otavassa) keskusteltiin edelleen. Pidin totena kaikkea, mitä Matti Suurpää sanoi. Häneltä opin käsittämään, että Tuomas Anhava julkaisi merkittävän osan tuotantoaan arvosteluina ja varmaan sain vihjeen myös T.S. Eliotista, jonka ”To Criticize the Critic” oli vaikuttava teos aina siihen asti kunnes Harold Bloom nousi kehään – kirjallisuuden tutkija, joka on oikeastaan arvostelija.

Kenttä on edelleen kiihdyttävän laaja. Onko arvostelu ajettu alas? Ehkä on, koska Internetistä löytää vain ammattikatsojien muutaman rivin arvioita tai yhdentekevien kirjoittajien tekosyvällisiä viritelmiä.

Yle itse murhasi elokuva-arvostelun siirtyessään välittämään elokuvayhtiöiden markkinointimateriaalia. Pariin vuoteen ei ole enää tullut vastaan uskottavia eli siis analyyttisiä arviointeja. Ja on totta, etteivät lehdet uraa tilaa elokuville, kun niitä on ilmankin liikaa. Mutta elokuvarakkaus elää. Se vilahtaa joskus ”Filmihullussa” ja sen tuntee ihollaan Elokuva-arkiston näytännöissä.

Se on kaunis näky, ihminen silminnähden nauttimassa näkemästään, lukemastaan, kokemastaan.  Ja olen niin lapsellinen, että kuvittelen alalla olevan edelleen kysyntää. Tarjonta vain on hiipunut.

26 kommenttia:

  1. Blogiartikkelin otsikko tuo mieleen myös Tomas Forsenin teoksen Kritik av kritiken, joka kuulunee yliopiston kurssivaatimuksiin. 1960-luvulla lukiessamme lehtien, varsinkin Dagens Nyheterin, suurenmoisia kulttuuriosastoja, uskoimme että taso tulisi tästä vain paranemaan. Nyt hyviä kirjoittajia on enemmän kuin koskaan, kunhan olisi foorumi ja tilaa muuhunkin kuin pätkäjuttuihin.

    Suomen elokuvakritiikin vanhat mestarit ovat vauhdissa edelleen. Viime vuonna Matti Salolta ilmestyi kirja Viitta ja tikari ja Jerker A. Erikssonilta Flammande vildmark, molemmat niissä parhaimmillaan. Jörn Donnerilta taas tuli uusi elokuva, Armi elää.

    Orionissa kannattaa katsoa iranilaisia klassikoita: Ragbar, Kamran Shirdelin Neljä mustaa ja A Simple Event. Maailmantaiteen valioita. Kiarostami nosti iranilaisen elokuvan kuuluisuuteen, mutta taso oli valmiiksi korkea.

    Runoudesta puheenollen Bisquitin tämänpäiväinen pakina Ilta-Sanomissa, "Rajattomalla", on isänmaallinen runoparodia, jossa ajankohtaiset asiat on pantu tehosekoittimeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostava vertauskohta: Dagens Nyheter julkaisee joka perjantai useita sivuja elokuvajournalismia; lehden kustantaja Bonnier omistaa myös SF:n eli Svensk Filmindustrin ja hallitsee paitsi valtaosaa teatterilevityksestä myös merkittävää osaa tuotannosta. Sanoma omisti Finnkinon ja myi sen pääomasijoittajalle. Karu esimerkki valinnasta, jonka kustantamo tekee muuttuessaan mediayhtiöksi. Elokuvakritiikki palasi toki vähäeleisesti HS:n kulttuurisivuille. -Lopuksi hiljainen hetki WSOY:lle.

      Alasen tavoin arvostan suuresti Donnerin viimeisiä elokuvia - Armin ohella myös Nuorteva-filmi Kuulustelu on mitä suositeltavin. Ne tekevät myös surulliseksi: Suomen elokuvatuotannon henkiset pääomat ovat vuodesta toiseen tavattoman rajalliset. Mikä ei tietenkään vähennä Donnerin teosten arvoa, päinvastoin.

      Poista
    2. Kelpasi Donner sentään kriitikoksi BLM:ään ja Dagens Nyheteriin 50-luvulla (ja ehkä myöhemminkin?), ja 1962 ilmestynyt Djävulens ansikte esittelee minusta ihan ansiokkaasti Bergmanin elokuvia, ainakin näin ei-asiantuntijan näkökulmasta. Kirjanen on vain niin pientä tekstiä että on rasittava lukea. Bergmanin TV-haastattelu oli erinomainen, kerrankin Donner malttoi pysyä taka-alalla, esitti vain asiantuntevia kysymyksiä. Filminstitutetin johtajana hänelle kuuluu myös ansio siitä, että Fanny och Alexander yleensä tehtiin, sitä vastustettiin kovasti.

      Donnerilta sain aikoinaan ensimmäiset tietoni elokuvista Akateemisessa filmikerhossa, muistelen sitä aikaa mielelläni. EG

      Poista
    3. Vanhojen mestarien listaan kuuluu myös Mikael Enckell, joka hänkin on kirjoittanut elokuvasta 1950-luvun puolivälistä alkaen. Hänen viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Okändhetens följeslagare on essee Chaplinin Parrasvaloista.

      Poista

  2. Käypä katsomassa ja kirjoita Love Records - Anna mulle Lovee. Näin sen eilisiltana. Liikutuin. Ihana elokuva, ihania ihmisiä. Hirvittävästi tuhlattuja mahdollisuuksia. Isosta ja rönsyävästä ilmiöiden vyyhdistä vedetään läpi varmaankin keskeisimpiä merkityksiä ja kauaskantavia reaktioita uuden roihahtamisesta ja nitistymisestä. Vähän sarjakuvamaisia ovat jokuset roolit kuten tarinan osajuonetkin. Että ei sillä lain mikään suurenmoinen taidepläjäys ole. Mutta se on meitä.

    Suomessa on lukuisia eteviä, ja aina uusia nujertuneiden tilalle, elokuva- ja muiden alojen taitelijoita. Yleisöstä on niukkuutta. Oppikoulunsa oppineista ei tunnu olevan kulttuuriyleisöksikään, kiva jos toimenkuvaduunejansa sentään jotenkin kelvollisesti hoitavat. Epäilen tätäkin, mutta halpojahan ovat insinöörimme ja muut korkeakoulutetut palkata. Maailman paras laatu/hinta -suhde sanoisi PR media, laitosten johto ja muu puunaajakunta.

    No, taaskin rupean itse sanomaan kun kaipaisin Kemppisen kirjoitusta varmasti osin sisältäkin käsin tuntemastaan aikaudesta kun elonkuohut kävivät korkeina. Leffan pelastaa Atte Blomin hahmon keskeisyys niillekin, joille pelkkä nostagia ei riitä. Minulle sekin oli hyvä syy mennä saliin ja notkua lopputekstin ajan liki pakahtuneena nimien vieriessä Tennarin seinällä.

    Blomin suuremmoisuus olla yhtä taiteilijasielujensa kanssa ja yhä elossa, vaikka kuolemaisillaan kaiken aikaa -ja kuinka vainvihkaisesti Otto Donner kehittyy oivaltamaan kuka eli Blom on koko jutun ja porukan sytyttäjä. Olen huono sanomaan, mutta kiitollisuudesta puhkean ylistämään, kun tätä katsojatason taidekuluttajan puhetta ei liikoja kuule, eivätkä kriitikotkaan ole heidän asiallaan vaan levikin, olkoot mitä sorttia tahansa kunhan €rottuu. Sitäkin on leffassa ihan raivostuttavuuteen saakka kauppaneuvos Roger Lindbergin Musiikki-Fazer persoonassa ja raha puhuu otteissaan. Käykää leffassa ja kertokaa mitä kukin funtsisi jos kiertäisi Kemppisen kanssa Töölönlahtea!Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  3. Elokuva jos mikä on taiteiden lajeista se, joka on kokonaisvaltaisesti ajankuvaa. Ja niin kuin suuri osa kaikesta mikä nyt on kovin pinnalla, häipyy vähemmän merkitseväksi, niin elokuvien massastakin jää vain murto-osa henkiin, klassikkosarjaan. Klassikkojen antamassa elokuvan ajankuvassa tekniikan kehittymättömyys tai näyttelemisen maneerit eivät ole niinkään haittatekijöitä kuin autenttisuuden lisiä.

    Yhtä lailla elokuvien kritiikki on aikaansa, tekijöihinsä ja yleisöihinsä sidottua. Harvalla elokuva-arvostelijalla lie pyrkimystä päästä kirjoituksellaan kovin paljon pysyvämpään vaikuttavuuteen kuin huomisen tai seuraavan lehden lukijoitten huomioon. Siksi vanhoista elokuva-arvosteluista on helpompi löytää ajankuvaa arvostelijoista ja heidän sekä lukijakuntansa mieltymyksistä kuin aikojen yli kantavia arvioita käsitellyistä filmeistä.

    Nykymaailman kuvallisen ja äänellisen tarjonnan loputtoman runsauden keskellä on vaikeata ymmärtää vaikkapa sitä lumovoimaa, jonka Pekka Puupää-filmit toivat suomalaisten maalaiskylien pimennettyihin seurojentaloihin. Tai moniko nykykatsoja pitää Käpyä selän alla jotenkin syvästi vaikuttavana ja ravisuttavana elokuvakokemuksena. Katsojankin tajunta lähtee elämään tai jää lähtemättä lähinnä ajan, paikan ja ikäkauden ehdoilla.

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  4. "meillä Suomessa stalinistiaalto lopetti avoimesta pohtivan kirjoittamisen aika kertakaikkisesti"
    Se karkotti katsojat teattereista, joiden taso romahti, kirjailijat, joilla olisi ollut jotakin omaperäistä sanottavaa. Suomi ei ole vieläkään toipunut. Roskakulttuurista tuli "kulttuuria".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai se nyt Stalinin vika ole, jos 16. ilmaiskanavalta tulee, kokkaus, laihdutus, miten hitsataan lokasuojia, ohjelmia päivät täyteen. Tuossa on , rajan takana 5 miljoonan asukkaan kaupunki, joka tarvitsee tavaroita ja palveluja. Jos me emme ota sitä haltuun, sen ottavat ihmiset maapallon toiselta puolen, Kiinasta, Brasiliasta jne. Olemme tämän jaon jälkeen taas pelkkiä palvelijoita. Kyllä näitä kauppa / informaatio sotia osaavat käydä muutkin kuin Putin.

      Poista
    2. Kyllä taistolaisten työ oli paikoin taiteellisesti korkeatasoista, vaikkakin ajoi jälkeenpäin arvioituna väärää asiaa.

      Poista
    3. Roskakulttuuri on aina ollut kulttuuria siinä missä muukin. Tämän päivän "roska" voi olla tulevaisuudessa timantti.

      Se, että ei itse pidä jostain ei tee asiasta yhtään sen kummallisempaa kuin se mistä pitää. Ei stalinistiaalto mitään lopettanut. Se vaan tuntuu siltä niistä jotka ovat tottuneen toisenlaiseen ajattelutapaan.

      On aivan turha syyttää stalinisteja kulttuurimme tämän hetkisestä tilasta. Jostain muusta se johtuu. Ehkä stalinismi Suomessa itsekin oli vaan oire jostain suuremmasta muutoksesta.

      Ehkä kysymys oli siitä, että sodan jälkeinen sukupolvi oli vaan yksinkertaisesti kyllästynyt pohtimaan monimutkaisia asioita, jotka varjostivat lähes joka kotia Suomessa ja se vaan halusi yksikertaisia vastauksia ja jonkun sanomaan mikä on totuus. Stalinismi oli kai nimenomaan vastaus tähän. Laumassa lauman mukana on helpompaa kuin yksin ilman laumaa ja pää täynnä ratkaisemattomia asioita.

      Käytännössä Stalinismi oli vain yksi uusi herätysliike. Ei sen enempää eikä vähempää. Vaarallisiksi nämä muodostuvat silloin kun ne saavat liian suuren määrän ihmisiä pauloihinsa.

      Elokuva sinällään on hieman ongelmallinen taiteen muoto. Oikeastaan elokuva on silloin jo epäonnistunut, jos se tarvitsee jonkun selittämään itseänsä. Eli meinaan sitä, että onko perinteisessä elokuvakritiikissä ollut koskaan mitään järkeä. Ja onko taiteen kritiikissä ylipäätänsä järkeä.

      Taidetta voi ehkä analysoida, mutta voiko siitä koskaan sanoa onko se hyvää tai huonoa muuta kuin omassa mielessään. Voiko jollekin toiselle yrittää selittää miksi joku on hyvää taidetta? Välillä tulee näistä kriitikoista vähän sellainen olo, että he aliarvioivat muita ihmisiä, eikä se ole oikeastaan kriitikoiden vika vaan johtuu ehkäpä koko tilanteen absurdisuuresta.

      Poista
    4. Pahinta on, että entiset taistolaiset ja heidän kannattajansa ovat edelleen äänekkäimpiä ja ovat närkästyneitä, kun muut heitä arvostelevat, raivoissaan, jos heidät "sokeiksi taluttajiksi" havaitaan. Näin kulttuurin alalla ainakin.

      Poista
  5. "Haluaisin kyllä itsekin ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Siihen nuorten arvostelijoiden käsitykseen yhdyn, että kritiikkien politisoituminen eli meillä Suomessa stalinistiaalto lopetti avoimesta pohtivan kirjoittamisen aika kertakaikkisesti." (Kemppinen)

    Kun koko maa oli rähmällään, on naurettavaa väittää Suomen 1970-luvun stalinisteja kaikesta ikävästä "hajaannuksesta" ja stagnaatiosta IKL:n ja Akateemisen Karjalaseura raunioilla. Tapasin kommunisteja Tammisaaren Yliopiston käyneistä Aarno Saariseen, jotka tuomitsivat mm. Prahan miehityksen, mitä kulttuurieliittimme johtopaikoiltaan ei virallisesti tohtinut tehdä. Taistolaiset eivät siis olleet määräävinä edes SKDL:n sisällä, joten miten he pystyivät tukahduttamaan "kriittisen itsekehun" valveutuneilta valopäiltä?

    Toisaalta jo yksi Quilapayon- konsertti Kulttiksella oli säväyttävämpi kuin oletettu kriittinen arvio Kurkvaaran elokuvista. Ei näitä voi järkevästi kyllä rinnastaa. En ymmärrä, mikä tai kuka pidätteli, tai nyt pidättelee kenenkin kynää. Peter van Bagh ei maininnut mistään pidättelijästä. Pertti Lindforsilla oli oma perusteltu käsityksensä akateemisista liberaaleista ajattelijoista.

    Voi näitä omia jälkiviisauksiani ja -kirjoituksiani.

    USA:ssa oli laaja Vietnamin sodan vastustus, joka vaikutti voimakkaasti sen ajan vasemmistoon kaikkialla maailmassa. Politisoituminen on aina pyrkimystä hallita ja kirjoittaa historia mieleisekseen. Myös täällä. Mikäli vasemmistolaisuutta sinänsä pidetään tyhmyytenä tai moraalittomana, olen tietenkin väärällä tontilla. Vastustan edelleen ja samoin perustein niitä kapitalismin(kin) ilmenemiä, joista se parhaiten tunnetaan, olivatpa ne idässä tai lännessä. Näitä ovat omahyväinen moraalinen ylemmyys, pääoman kasautuminen ja historian vääristäminen. Objektiivista historiaa on vain Hegelin ja Marxin filosofioissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka taistolaiset eivät olleet enemmistönä skp:sää tai SKDL:sää on myönnettävä, että taide- ja kulttuuripiireissä heillä oli melkoinen hegemonia, jos ei aina sielläkään määrissä, niin äänenvoimassa.

      Poista
  6. Diletantin (amateur - rakastaja) ja ammattilaisen erot tuossa oli hyvin kuvattu. Molemmissa on puolensa. Maestro kirjassa Previn pyytää Ashkenazya soittamaan jonkin Mozartin konserton kohdan hitaammin, Vladimir perustelee miksi näin ei teknisesti voi tehdä. "Mutta kun se on niin kaunis kohta." "No senhän perusteen voi aina hyväksyä".

    Suurpää kirjoitti musiikista kaikenlaista. Teksti on vaikuttanut rehelliseltä ja virheet ovat harvinaisia. Silti siinä miettii, että miten olisit itse soittanut. Pistä paremmaksi, jos pysyt.

    VastaaPoista
  7. Kunnon kriitikoilla oli tapana sanoa, että jokainen muusikko on turhautunut kriitikko. Nyt, kun kaikki kritiikki on ajettu alas, huomaan joskus tekeväni sitä ilmaiseksi. Kai se olisi kutsumusammatti, jos joku siitä maksaisi.

    Mielestäni elokuvien, kirjojen, levyjen ja sen sellaisten ammattimainen arviointi olisi tärkeää ja hyödyllistä. Nuoret tuskin uskovat, että joskus se oli ihan tavallistakin.

    Teatterikritiikkikin on järkevää, näytelmäthän pysyvät usein ohjelmistossa pitkäänkin.

    Konserttien arvioinnin merkitys taitaa olla lähinnä veitsen vääntäminen sellaisen haavassa, joka ei ehtinyt paikalle. Mennyt mikä mennyt.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  8. Aamulehteä oli ilo lukea, kun Erkka Lehtola siihen kirjoitti elokuvasta ja Olavi Veistäjä/Parras teatterista. Jotkin asiat oli paremmin ennen.

    Täällä meidänkin kyläbiossamme nähtiin näyte iranilaisesta nykyelokuvasta, Taksi Teheran, ihan mukava pieni filmi.

    Nolosti kävi, kun menin elokuviin nähdäkseni sen jonkun Tanskalaisen tytön, mutta tällä viikolla olikin kaksi päivänäytöstä ja silloin tiistaina tuli se uusi suomalainen Tappaja. No, ajattelin, kyllä minä sen kestän, kannatetaan nyt kotimaista elokuvaa, ja ehkä sadekin lakkaa, mutta täytyy sanoa että se oli kauhea(n huono), kömpelöä kohellusta ja henkilöt puupökkelöitä. Jos jotain mielenkiintoista, niin siinä puhuttiin aika paljon venäjää, ja sitä yritin vähän kuunnella. Sade oli lakannut ulos tullessani.

    Seuraavana päivänä katsoin sitten vielä sen Tanskalaisen, sarja kauniita kuvia ja taas uusi ruotsalainen näyttelijä, Alicia Vikander. Lohdutukseksi aloin sitten taas lukea Bergmanin itseironista Laterna magicaa, jossa hän kehuu Tarkovskia itseoikeutetuksi unelmien huoneisiin, jonne hän itsekin on kolkutellut mutta harvoin päässyt. Turhan vaatimattomasti sanottu. Bergmanin proosa on niin täyteläistä, sitä on ilo lukea, sitäkin. EG

    VastaaPoista
  9. Onko blogisti ja kommentoijat goolanneet sanaa "Filminurkka" ? JIR

    VastaaPoista
  10. Ei elokuva-arkistoa enää ole. On vain joku epämääräinen instituutti ja Orionkin on täytetty tendenssimäisellä naisasialla ja yhteislaulutilaisuuksilla. Sakari Toiviainenkin on vaiennut, valitettavasti.

    VastaaPoista
  11. Aikoinaan, kun aloin lukea juttujasi, ajattelin että "tuo ihminen virnuilee muille vaan. ei se osaa nauraa itselleen. se on siihen liian älykäs."

    Mutta erehdyin.

    Kuten eräässä kauniisti lauletussa laulussa sanotaan "Erehdyin... " mutta sitten jatketaan optimistisesti, että "mutta ehkäpä kerran vain"... (Tai sanooko se siinä välillä että "kaikki me erehdymme"... en mä, onnekseni, muista miten se menee. Ja onko se Pasi Kaunisto, joka tommottis laulaa.)

    Äh. Elokuvahulluna ihmisenä pidän tästä Pakinastasi. (Se mun piti sanoa eikä muuta.) Minulla on vanhoja "Filmihullu" -lehtiä" jossa nuori ja nenäkäs nimimerkki J.K. arvostelee elokuvia. - Vähän epäilen (hmnhy) että me molemmat saatamme tuntea ko. henkilön, paitsi minä.

    VastaaPoista
  12. Ehkä elokuva-arvosteluissakin alkaa samaa piirrettä kuin konserttiarvosteluissa on ollut jo jonkin aikaa. Esimerkiksi Hesarissa konserttiarvion koko on kaksi pientä palstaa, josta 90 % sisältää tietoja teoksen syntyhistoriasta ja säveltäjän elämästä. Sitten viimeiset 10 % kertoo itse esityksestä. Siitäkin kerrotaan vain lähinnä, kuka esiintyi. Jos mukana on kuoro, sanotaan siitä joko a) kuoro oli iskuvoimainen tai b) kuoro ei ollut iskuvoimainen.

    Joskus tulee kyllä Heikinheimoa ikävä.

    VastaaPoista
  13. Areenalla Casting By.
    Henkilöroolituksen koko historia, menneisyys ja näivettyminen.
    Kun raha puhuu, taide on juuri se paperinpala, jolla tuottajat pyyhkivät peräpäänsä.

    VastaaPoista
  14. The Movie business book alkaa sanoilla:

    The American motion picture, spawned at the turn of the century,
    matured in one generation into a mixture of art and commerce.
    It continues to have a profound and worldwide effect on culture, politics and economics.

    According to IMDB, since 1900 there's been an average of 2,577 films produced each year around the world. But that doesn't really capture the amazing growth taking place in the industry right now.
    Before 1910, virtually no films were produced each year. After that there was a rapid incline that peaked in 1921. That year saw 2,511 films produced. Then the film industry hit a doldrums, and wouldn't see the same level of production again until 1964. The low point was 1945, which saw barely 1,038 films produced. But by 1964 the yearly tally was back up at 2,509, and it's never gone below that since.
    The 1960's saw a spurt of growth in filmmaking, peaking in 1968 with 3,268 made that year. After that, production flattened out during the 1970's, 1980's, and most of the 1990's.
    But after 2002 things started to pick up a bit, until in 2003 we saw a sonic boom in film production, starting a trend of growth that has never stopped or even slowed. In the past 10 years, film production has doubled, going from 4,584 in 2005, to 9,387 in 2015.

    https://www.quora.com/How-many-films-are-produced-each-year

    Jos haluaa katsoa kaikki viime vuonna valmistuneet elokuvat ja elokuvan keskipituudeksi oletetaan 90 minuuttia, aikaa kuluu:

    9387 x 1,5 = 14 080 tuntia
    1600 tuntia on virallinen vuosityöaika.
    8,8 vuotta kuluu elokuvia katsellessa.

    Entä sitten? Ei mitään. Tulipa vaan mieleen.

    VastaaPoista
  15. 400 kepposen loppu ja Rublev pitkässä kuvassa puun alla. Kirjoita niistä tuhannen sivun tutkielma.

    VastaaPoista
  16. IMDb tarjoaa jotain kättä pidempää, hauskaa on aina kaivaa elokuvan nähtyään, mutta ei ennen, rottentomatoes-tyyliin ääripäitä. Siinä viineistään tajuaa oman suhtautumisensa (kylmää/polttaa kuin etsisi pääsiäisenä munia). Roger Ebert on poissa, mutta tekstinsä meillä on aina (http://www.rogerebert.com/). Hänestä itsestäänkin on filmi oliko Netflixissä. Eniten minua kiehtoo kantojen avoin perustelu, eniten vaivaavat jatkuvat faktavirheet elokuvien selostuksessa.

    VastaaPoista
  17. Kompassisuunnasta 85 laskien sain terhakan tammen iäksi kolkuteltua 25 vuotta plus miinus puoli vuotta. Laskin vain kerran. IH

    VastaaPoista