13. tammikuuta 2016

Leif GW




Outoa sekin, että Ruotsissa syystä ympäri maailman kuuluisan poliisikirjallisuuden kärjessä on useita asiantuntevia kiusankappaleita, mutta Suomessa ei yhtään.

Poliisikirjallisuuteen on tullut ja tulee jatkuvasti kirjoittajia, joiden tekstistä huokuu hyvä asiantuntemus, eli sellaisia kuin Jarkko Sipilä. Myös Matti Röngän kaunokirjallisista teksteistä näkyy hyvin tehty uutistyö.

Ruotsissa nyt Mankellin ja Stieg Larssonin kuoltua Jan Guillou, alkujaan iltapäivälehden toimittaja, joka on välillä erotettu liitostaan, välillä nimitetty johtotehtäviin, on edelleen alan ykkösnimiä siitä huolimatta, että Norja-sarja Lauritzenin suvun vaiheista on esimerkki sukuepiikan ylivoimaisesta vaikeudesta. Jos haluatte miettiä asiaa, verratkaa esimerkiksi Sirpa Kähköseen.

Toimiva sukutarina, televisionkin suosikki, vaatii tekstiltä mahdottomia. Tekstissä on oltava helmiäisen hohtoa, kuten Sirpalla on. Helmiäinen eroa muuten vain kiiltävistä kaunistuksista loistonsa syvyydessä, siis on oltava kerroksina aragoniittia, kitiiniä ja proteiineja.

Kirjallisena vaatimuksena tämä on valitettavan kova. Silti monilla arvostelijoilla on taito erottaa aito tavara jäljitelmästä parilla vilkaisulla. Osa – kuulun itse niihin – pitää suuria ja hyvin hiottuja timantteja mielenkiinnottomia. Tunnen kyllä ihmisiä, joita ei pidä jättää vaille silmällä pitoa kristallikruunuin varustettuun huoneeseen. He ovat niin persoja kaikelle kiiltävälle.

Leif G.W. Persson oli siis kriminologian professori ja on esiintynyt kasvoillaan julkisuudessa hyvin paljon. Hänellä ei ole tarvetta esitellä syvällisiä tietojaan. Siksiköhän tämä uusin kirja kuvailee melkein yksinomaan viranomaisten terrorismin torjuntaa eli myös ruotsissa siis suojelupoliisin (Säpo), rikospoliisin ja armeijan tiedustelun yhteistyötä sisältä käsin.

Tietääkseni yksi tuon toiminnan edellytyksistä on ettei kenelläkään ole kokonaiskuvaa asiasta. Sitä ei siis ole myöskään Perssonilta, joka toisin sanoen liikkuu välillä asiantuntemuksensa ulkopuolella.

Varsinainen ongelma on Perssonin laaja tuotanto ja korkea ikä (hiukan minua nuorempi). Kirja on kauttaaltaan vähän väsyneen miehen tekstiä, rakenneratkaisu on uhkarohkea ja tulos siten Perssonin laatuluokassa keskinkertainen.

Suosittelen kirjaa varauksitta. ”Bombmakaren och hans kvinna, En roman om ett brott” (2015).

Romaani on aika laaja, 555 sivua. Rakenne on lukijaa ajatellen vaativa. Ensimmäisten 530 sivun aikana kertomuksessa ei tapahdu mitään. Päähenkilöiden eli poliisien ja heidän Eskilstunassa varjostamiensa somalien turhautuneisuus siirtyy ennen pitkää lukijaan. Ellei kirjoittaja olisi Persson ja teksti niin ollen erittäin hyvää ja sujuvaa, hyvin valaistua ja liikkeiltään sujuvaa, järjissään oleva lukija arvioisi tehneensä virheen hankkiessaan kirjan, panisi lakin päähänsä ja lähtisi esimerkiksi kaljalla tutkimaan iltapäivälehden Kymmentä kysymystä, ellei sitten ole vallan Mustanaamio-päivä.

Kirjan lopussa taivaalta tipahtelee vielä betoninmurua, puunsälöjä ja kuolleita ministereitä. Huipennus olisi ollut vielä vuosi sitten täysin epäuskottava. Lisäksi tuollainen huipentuma olisi ollut Ruotsissa käytännössä mahdoton, koska se on poliittisesti epäkorrekti. Somalit ovat tässä tunnottomia ja luihuja himomurhaajia ja pahimpia ovat ne, jotka vaikuttavat kunnollisilta. Omista ruotsalaisista taas etevimpiä ja miellyttävimpiä ovat ne, joiden ajatusmaailma on vanhentunut puoli vuosisataa sitten, etenkin Kylmän sodan sankarit.

Uskaltaisin sanoa, että Persson on muuttanut omiakin asenteitaan rajusti. Hän kirjoittaa maahanmuuttajatulvan jälkeisessä maailmassa ja luultavasti tietoisesti osoittaa uudenlaisen, epäruotsalaisen kovaotteisuuden välttämättömyyden. Hän ei ole sellainen taantumuksellinen, joka pyrkisi palauttamaan romahtaneita järjestelmiä. Hän ei siis ole populisti, joiden ajatukset voivat viehättää tai kiinnostaa, vaikka ne ovat mahdottomia.

Mielenkiintoisesti hän tekee kahdesta huippuhyvästä ruotsalaisesta, päähenkilön aviomiehestä ja tyttärestä esimerkkejä niistä, jotka putoavat kaikkein korkeimmalta. Ja tällä kohdin kuvaus on piiloista.

Ehkä Persson tarkoittaa itseään romaanin viimeisillä sivuilla, joissa kirjan henkilö heittää tutun vitsin:” Pienestä pitäen olen tiennyt, että kaikki ihmiset kuiskivat aina selkäni takana ja valehtelevat, että olen paranoidinen.”

Kirjailijan ammattiin kuuluu suuruudenhulluus ja todellisuudentajun pettäminen – että muut ihmiset olisivat aidosti kiinnostuneita kirjoittajan oman henkisen takapajuisuuden ja jälkeenjääneisyyden kuvaamisesta.

Mielenkiintoisesti, telepatian kannalta, sain uskottavalta taholta vihjeen NYRBistä tutun Tim Parksin uusista kirjoista, jotka koskevat kirjoittamista. Toinen esittelee romaanin henkiinjäämisen taitona (survival skill). Tämähän on selvä asia. Asiaan taisi kiinnittää huomion ensimmäisenä Paavo Rintala kertoessaan leningradilaisista, jotka lukivat sodan ja piirityksen aikana jääkylmissä kellariloukoissa Dostojevskia (valitettavasti Tshehov tunnettiin Neuvostoliitossa huonosti). Tämän takia epäilen kaikkia termin ”mindfullness” käyttäjiä lukutaidottomuudesta ja eskapismin nuuskijoita vähämielisyydestä.

Toisessa hän perustelee, miksi ihmiset kuitenkin ovat kiinnostuneita toisten kirjoittamista hullutuksista.

Leif G.W. Perssonin kirja, josta olen nyt varoittanut ja jonka olen luvannut tuottavan pettymyksen, on erikoinen ja hieno muun muassa siksi, että se on poliiseihin kohdistuvaa kriminologiaa, toisin sanoen kriminologian keinojen käyttämistä lakien ja hyvien tapojen mukaan käyttäytyviin ihmisiin. Tämän romaanin rakenteessa rikolliset – suuri somaliperhe ja terroristiperhe – jäävät taustalle.

Luulen että systeemipsykologia on yksi Perssonin välineistä. Havainnot eivät muovaa käyttäytymistä. Käyttäytyminen muovaa havaintoja. Juuri se, tunnetusti, on poliisin työn suuri ongelma – miten päästä irti havainnoistaan ja ”kiistattomista tosiasioista” silloin kun ne eivät riitä



21 kommenttia:

  1. Dokumentärserie om Leif GW Persson, berättad av Jens Lind. Berättelsen spänner över sju decennier, från Leifs födelse vid andra världskrigets slut i mars 1945, fram till nutid då arbetargrabben har kommit att bli en av Sveriges mest uppskattade författare och tv-personligheter. Suosittelen Min klassresaa kaikille ruotsin kielen taitoisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli hienoa katsoa Femmalta. SVT:n ohjelmissa on muuten yleensä ruotsinkielinen tekstitys sivulla 199.

      vuorela, tampere

      Poista
  2. Näin ulkomailla asuvana on aina syytä olla tyytyväinen ruotsalaisen dekkarin tasoon. Kirjastoon mennessä ainoa puuttuva nimi on Jan Guillou jonka tuotannosta löytyvät vain historialliset romaanit. Suomalaisia kirjailijoita ei tarvitse juuri etsiskellä, Mika Waltaria lukuunottamatta, toki Kalevala löytyy myös. Olisikohan syynä kääntämisen helppous, ruotsin osalta.

    VastaaPoista
  3. "miksi ihmiset kuitenkin ovat kiinnostuneita toisten kirjoittamista hullutuksista."

    Koska olemme tarinoita kertovaa lajia. Niiden parissa meni satoja tuhansia vuosia Afrikan savannien nuotiopiireissä. Sitten joku hullu päättiä lähteä tänne kylmään pohjoiseen.

    VastaaPoista
  4. "Juuri se, tunnetusti, on poliisin työn suuri ongelma – miten päästä irti havainnoistaan ja ”kiistattomista tosiasioista” silloin kun ne eivät riitä"

    Nyt iskit rikostutkinnan ytimeen. Eräs pieni apua on kogniteetinen kuulustelutekniikka, jossa kuulustelija ei tiedä taustoja, vaan joutuu kaivamaan tiedot kuulusteltavalta. Meillä pahimmillaan kuulustelija pyrkii kaivamaan oman ennakkokäsityksensä kuulusteltavan kertomukseen.

    VastaaPoista
  5. Ainoa lukemani Perssonin kirja vaikutti hyvin realistiselta. Rikoksen motiivi jäi epäselväksi,kuten usein todellisuudessakin, joskus rikolliselta itseltäkin.
    Suomessa ilmestyy korkeatasoinen "Rikospoliisi kertoo" kirjasarja, tositapauksista. Siihen tutustuminen kuuluu yleissivistykseen, muttei niitäkään juttuja enemmälti jaksa lukea,niin ankeita ja toistuvia ovat tapausten aiheet.

    VastaaPoista
  6. Haluaisin nostaa tässä ruotsalaisen professorin rinnalle suomalaisen lehtimiehehn, Jukka Parkkarin. Tämä vanha enemmistökommunisti ja "Supon etsivä Usko Kyykän" luoja on vanhoilla päivillään kirjoittanut romaanisarjan, jonka sankareina ovat Pääesikunnan vastatiedustelun virkamiehet. Siinä, missä Guillou on laittanut Coq Rouge -sarjaan oman aller egonsa Erik Pöntön, on Parkkari laittanut kirjoihinsa oman aller egonsa, GRU:n toimittajakontakti "Oravan". Tämä toimittaja on ehdottoman hyveellinen: ei puhu salaisuuksia, lypsää tietoja sotilasasiamiehiltä, ei koskaan ota rahaa tai toimeksiantoja ja raportoi kaiken Pääesikunnan tutkintaosastolle. Tuloksena on sotilasansiomitali, jollainen on sattumalta myös Parkkarilla.

    Kirjat ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Vanhaa vasemmistolaista henkeä näkyy siinä, että amerikkalaiset ovat yhtä raadollista kuin venäläisetkin. Hyviä ovat vain suomalaiset, jotka kuvataan mallikelpoisina virkamiehiä. Kirjojen suurena sankarina onkin ensisijassa suomalainen kokonaismaanpuolustus, joka perustuu vahvaan yhteiskuntaan. Jos pitäisi etsiä todistetta siitä, että maanpuolustus on kaikkia poliittisia kantoja yhdistävä yhteinen asia, ei voisi löytää Parkkaria parempaa tukea.

    VastaaPoista
  7. Asian vierestä. Laskin, että mainitsit tässä kirjoituksessasi kahdeksan kirjailijaa. Oletko samaa mieltä kuin Mika Waltari, joka on sanonut, että päivä ilman luettua kirjaa on hukkaan heitetty päivä. Olen lukenut Waltarin
    kommentin vuosikymmeniä sitten jostain Mauri Sariolan haastattelusta. Hän tuntui olevan samaa mieltä. Eläkkeelle jäätyäni olen yrittänyt noudattaa Waltarin ohjetta, mutta hyvä jos edes joka kolmas päivä ilman luettua kirjaa olisi hukkaan heitetty. Ei tahdo onnistua. Mitenkäs muilla kommentoijilla?

    Kalevi Kantele

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu kirjan pituudesta. Nykyään tuntuvat olevan muodissa sellaiset 600 - 1000-sivuiset, ei niitä päivässä lue eikä kahdessakaan. Jonathan Franzen kirjoittaa uusimmassaan, olikohan se nyt 800-sivuisessa Purity´ssä, että nykyisin onnistuneelta kirjalta vaaditaan pituutta. Kustantajakohan vaatii? Mikäs siinä, jos kirja on hyvä. Kerran lievästi kipeänä ollessani luin kolme päivää putkeen Jaan Krossin "Uppiniskaisuuden kronikkaa", noin 1200 sivua, ja olin onnellinen, kun sitä kesti ja kesti, aina tuli uusia mukaansatempaavia käänteitä - eikä ollut kiirettä mihinkään, saattoi omistautua sille lukemiselle. Sama tunne tuli Don Quijoten kohdalla, mutta sen lukeminen kesti pari viikkoa normaalielämän puitteissa.

      Entistä enemmän olen alkanut lukea vanhempaa kirjallisuutta, silloin tietää mitä saa. Monet kehututkin uutuudet osoittautuvat aika keskinkertaisiksi. Toisaalta sitä haluaa vähän seurata, mitä uudet sukupolvet saavat aikaan, mikä heitä kiinnostaa. Vuodessa luen noin 120 kirjaa. Tiedän sen, kun vuonna 2003 perustettuani lukupiirin aloin kirjoittaa pienen arvion lukemistani kirjoista. Sitä paitsi pidän kaikenlaisista luetteloista. Vuoden lopussa listaan parhaat 20. Ne vihot ovat osoittautuneet tarpeellisiksikin, kaikkea ei muista kun lukee paljon. Välillä kirjoitin tietokoneelle, mutta sitten palasin taas kynään ja paperiin; on hauskaa, kun laatikoissa on sellaisia kirjallisuusvihkoja. EG

      Poista
    2. Nöyrästi täytyy myöntää, että nykyisin ei onnistu kirja ja päivä, mutta siten moderoituna voin Waltariin yhtyä, että päivä ilman kirjan lukemista on hukkaan heitetty päivä. Eräänä syynä on vähän samantyyppinen maku kuin edellisellä anonyymillä (EG). En pidä "taiteellisesta" tyylistä, joka johtaa 200-300 sivuun, jossa asiat esitetään nykykuvataiteen - jos sellaisesta voi edes taiteena puhua - tyyppisestä viitteellisestä esittämistavasta enkä hyrymäisestä "klapirealismista". Sitä on arjessa riittävästi, luetun pitää viedä uusiin maailmoihin (esim. historia, scifi, fantasia). Rikoskirjallisuuden hyvä puoli on siinä, että siinä voidaan pureutua syvällisesti yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Työn vuoksi se vain ei jaksa kiinnostaa lukuunottamatta hard corea. Kun työssään joutuu olemaan sävyisä on kiva edes lukea, miten totuus kaivetaan hakkaamalla ja syylliset ammutaan paikalla.

      Poista
    3. Minä kyllä pidän niistä lyhyistäkin, vaikkapa Leena Krohnista tai Antti Hyrystä. EG

      Poista
    4. Yksi ongelma on lukemisen sujuvuuden (nopeuden) taantuminen. Kolmekymmentä vuotta sitten lukiolaisista neljä prosenttia oli hitaita lukijoita (alle 120 sanaa/min), nyt heitä on n. 15 %. Lähes sama prosentti näyttää koskevan myös aikuisia. Tämä vaikuttaa tietysti kirjojen lukemiseen. Jos lukunopeus taantuu, niin into ja halu lukea kirjoja taatusti vähenee.

      Kurssilaisteni Top tenissä on JK:n lähisukulainen, joka vastasi kymmenen monivalintakysymykseen ainoana näistä kymmenestä 10/10.

      Onko kysymys perimästä vai onnellisesta sattumasta? Siihen osaa, jos osaa vastata ehkä Jukka K.

      Kalevi Kantele

      Poista
  8. Ihmettelen dekkareita. Mikä niissä viehättää? Samalla ihmettelen, miten viitsin katsoa tv:stä saksalaisia rikossarjoja, joissa on yksi tai useampi ruumis.

    Kirjallinen makuni on ehkä kehittynyt väärään suuntaan. Ennen rakastin kirjoja, joiden kanssa sai punnertaa ymmärtääkseen sen hienoutta ja merkittävyyttä, mitä vaikealukuisempi, sen parempi.

    Nykyisin seuraan kiltisti Karl Ove Knausgårdin kirjasarjaa, jossa hän (uskon) elää omaa elämäänsä lapsuudesta (ehkä) nykyhetkeen saakka. Olen vasta siinä vaiheessa, jossa hän menee naimisiin ja saa ensimmäisen lapsen ja seurustelee kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa, elää ihan tavallista elämää. Hän kuvaa melkein jokaisen hetken. Ja sekös minua miellyttää. Pystyn elämään omaa elämääni (jossa on paljon yhtymäkohtia Karl Oven kanssa), hitaasti kuin varjona vieressä.

    Tämä kertoo toisaalta siitä, että olen kiinnostunut elämästä sellaisena kuin sitä yleensä eletään. En kaipaa rikoksia, ellei niitä satu luonnostaan, siinä sivussa. Tärkein asia on elämä itse. Sen tapahtumat kiinnostavat, Karl Oven elämä toimii jonkinlaisena mittatikkuna omaa elämääni mitatessa. Se onnistuu hyvin, vaikka olemme eri sukupuolta. Ihminen se siellä sisällä kummallakin piileskelee heikkouksineen ja hyvine puolineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Knausgårdia ei ymmärrä: mies kirjaa tavallisen, etten sanoisi mitättömän elämänsä kuin Päätalo. Kun kokemus on itsellä hyvinkin samankaltainen kuka ihme sitä jaksaa lukea. Se on sama kuin näkisi unia, joissa arjen tapahtumat toistuisivat sellaisenaan, päivästä päivään.

      Poista
  9. Viisi kirjaa viikossa tuntuu olevan sellainen sopiva keskiarvo, dekkareita ja jànnàreità. Mità vinkuroisimpia ovat sità parempi, riittàà siinà ihmettelemistà, mistà keksivàtkin.

    VastaaPoista
  10. Nuorena luin paljon dekkareita, ihan tarpeeseenkin puoli metriä Perry Masoneita poikaystävän kirjahyllystä. Lukion lyhyt englanti siinä koheni kummasti ja oikeussalisanasto ainakin tuli tutuksi, kun kirjat noudattivat aina samaa kaavaa. Ruotsalaiset naisdekkaristit olen kokenut heppoisiksi, paitsi Kerstin Ekmanin ja hänen kirjansa Händelser vid vatten, Tapahtui veden äärellä. Norjalainen karin Fossum ei ollut hassumpi.

    Ehkä pitäisi kokeilla tuota Perssonia joskus, vaikka lieneekin enemmän miesten makuun?

    Minäkin pidin Knausgårdista tavattomasti, mutta olen huomannut, että monet miehet vieroksuvat hänen kirjojaan, ehkä siksi että hän on tehnyt taidetta häpeän kokemuksistaan. Mutta Knausgård kuvaa aivan upeasti lapsiaan, seuraa esimerkiksi jännittyneenä miten tytär pärjää lastenkutsuilla. Hän on jossakin kertonut oikeastaan vihaavansa sitä, että hänen täytyy hoitaa taloutta, viedä ja hakea lapsia, koska se vie niin paljon aikaa kirjoittamiselta, mutta vaimo on sairaalloinen ja jonkun on asiat hoidettava. Ja hän hoitaa ne hyvin, ihan täydellisesti, mutta ehkä sekin on hänelle osa häpeän kokemusta. Herkkä ihminen hän on. EG

    VastaaPoista
  11. Taisi olla aivan vvarhaisteininä lukemani Dear Fatherland Joh. Mario Simmel.

    Päähenkilö kunnon vanhanajan kaappibrekkari Bruno Knolle.

    "The best intellectual decision I can come up with is compromise."

    Hitollinen harmi jos ei ole käänöstä suomeksi. Luin englanniksi ja oli hyvä käännös.

    VastaaPoista
  12. GW ja Guillou säästävät poliisiorganisaation ihailun muille. Rosoa piisaa. Suomessa ei ihan niinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. M. Y. Joensuu, Rakkauden nälkä. Parastaan paha parantaa? Asetussanoissa on pontta, sitä kirjailijan aihetta. "Keskinkertaisuuksille Kirjoittaminen on tuhoisaa." Väite taitaa olla Sienkiewicz -tason ylpeily, mutta voi sen ymmärtää että kuten M.Y.llä, jäljestäpäin katarsis, tolkku on höllässä vähän aikaa kuin kaksoset saaneella sinkulla.

      Poista