Näkökulma
blogikirjoituksiin. Yllättävää? Tämä tuntuu minusta uudelta.
Romaani, kilpaileva
kirjoittamisen muoto, on taistellut 150 vuotta asemaa itselleen. Romaani on
sitä parempi, mitä epätoivoisempi ja masentavampi se on.
Kannattaa uskoa, että
yleisö tai ainakin osa arvostelijoista ja kirjallisuudentutkijat kiittävät
tekstiä sitä enemmän, mitä tartuttavammin se ahdistaa. Itse olen yleensä
arvioinut, että ihmiset ostavat sellaisia kirjoja, joita he eivät aio lukea.
Tällä kohdin tulkintani
on siis toinen kuin kustantajien.
Viimeksi kuluneet 100
vuotta arvostetuinta on ollut mielen hälinä eli henkinen höpötys. Siitä
käytetään joskus nimitystä ”tajunnanvirta”, ja se tarkoittaa käytännössä, että
tekstiä on vaikea ymmärtää.
Äkkiseltään aiheettoman
tuntuinen hypähtely asiasta toiseen ei ole tajunnanvirtaa. Itse olen
vaivalloisesti rakentanut siitä aineksen omaan tyyliini. Yritän jäljitellä
puhetta eli keskustelua eli rupattelua. Aihe ja aiheessa pysyminen ei ole maan
tapa. Lisäksi se on ikävystyttävää. Kirjoittajasta sitten riippuu, alkaako
lukijasta tuntua, että häntä höynäytetään.
Tuo viimeksi mainittu on
ärsyttävä kokemus ja niin tavallinen. Kun side poistetaan lukijan / katsojan
silmiltä, tämä käsittää seisovana jonkin pusikon reunassa hyttysten syötävänä
tarkkailemassa jotain, mitä ei ole olemassa. Paluu ihmistenilmoille on aina
nolottava. Ja tässä kuvaan siis kantakirjaproosan lukijan tunteita.
Runoudessa kaava on ollut
Suomessakin tämä jo puoli vuosisataa. Ellei runoa ymmärrä, se on luultavasti
hyvä, kirjallisesti korkeatasoinen. Jos sen ymmärtää – tyyppiä Juice, Veksi
Salmi, Juha Watt Vainio – se on luultavasti huono. Ennen maailmassa käsitykset runon
sisällöstä ja muodosta oli poimittu virsikirjasta. Jos siinä on loppusointuja
ja mitta ja se alkaa nukuttaa, se on runo.
Myyntitilastoja
muokkaamalla saa pohjankäsityksen siitä mitä ihmiset todellisuudessa lukevat.
Noiden ykköskirjojen maailma muistuttaa paljon televisiosarjojen suosikkilistaa.
Saippua ja pakonomainen
väkivalta ja poliisimiesten ja naisten sekava maailma ovat selvästi suosijoilleen
lääkeaineita. Ehkä ne pitäisi siirtää viranomaisten tarkastusten ja valvonnan
piiriin kuten muutkin lääkkeet ja lisäravinteet.
Kirjallisuus
lannoitteena, siinä iskulause.
Jos lukijani ajattelee
tässä kohdin, että kysymyksessä on käänteishuumori tai ironia, lukijani
erehtyy. Olen vakavissani.
Kun mahdollisuuteni,
haluni ja kykyni sekaantua ulkoiseen maailmaan ovat iän kertyessä rajoittuneet,
mielen maailma kiinnostaa sitäkin enemmän. Tietenkin kävin viime yönä kello kahdelta
ja viideltä pannuhuoneessa lisäämässä putkiston painetta, mutta ensiapu
kriisiin tuli, kun päätimme, että Kalle tekstata Kiiskelle. Öljypoltin oli
pysähtynyt yöllä ja huoneiden lämpötila oli jo alle kahdeksantoista ja
putkistojen massiivinen jäätyminen uhkana. Polttimen kyljessä on toinen, kätketty
käynnistyspainike. Toimimme kuin Suomen hallitus. Lykkäsimme tempulla kriisin
vaikutuksia. Kun kävin äsken katsomassa, pannuhuoneessa olivat taas pelit seis.
Mutta tämä ei ole tietenkään lukijoiden huoli.
Tiedän perheen, jossa
pidettiin influenssaa ja varottiin tartuttamasta viattomia. Ratkaisuksi tuli
komisario Beck, jota löytyi kirjastosta vaikka kuinka monta DVD:tä. On suuri
taito tehdä televisiosarjaa, joka on vain hiukan pelottava ja huolestuttava.
Meistä ne tekijät, jotka marssittavat kokonaisen maailmanlopun olohuoneeseemme,
voivat mennä muualla mellastamaan.
Beckin taustalla
häämöttävät Sjöwall ja Wahlöö olivat jonkin verran parempia kirjailijoita kuin
nobelistit keskimäärin.
Ehkä aina väitetyn ”samaistumisen”
tausta on ”ei-samaistuminen”. Tarinaa seuratessa ja sen jälkeen on mielissään,
että ei ole itse tuollaisessa liemessä. Naurujutuissa, joista puskafarssit ovat
parhaita, toteutuu se tieteellinen havainto, että nauru osoittaa pelkoa.
Nauraminen on luomuterapiaa, koska se purkaa pelkoa, joka haihtuu nopeasti
uloshengitettynä ilmana ympäristöön.
Luulen ymmärtäväni nyt
syyn, miksi tätä nykyä menestyvät vain liian vaikea ja kummallinen taideproosa
ja rakenteeltaan epäonnistunutta piirilevyä muistuttava ja siis myös hajuton ja
mauton teollinen jännäri. Jälkimmäisellä tarkoitan sellaista kuin Vinci-koodi,
jonka lukeminen oli minulle kuin käynti Linnanmäellä eli hyvin epämiellyttävää.
Syy on globalisaatio. Hätkähdin
rajusti lukemaani tietoa, että hollantilaiset lukevat 75 prosenttia romaaneista
englanniksi – myös hollantilaisista romaaneista. Ellei niitä ole käännetty,
niitä ei lueta. Vihaisimmat ihailemistani esseisteistä pitävät Rushdien,
Pamukin ja Murakamin kaltaisia kirjailijoita pettureina. He paketoivat
laimennettua ja väärennettyä eksotiikkaa. Tavan aloitti Garcia Marques, ja
seuraus oli selvä. Tunnemme Etelä-Amerikan maagisen realismin mutta emme
epämaagista realismia.
Olin joltain osin mukana
paheksumassa amerikkalaista massakulttuuria, mutta muutin mieleni vuonna 1970
ja julistin kirjassani Barksin Aku Ankan nerokkaaksi. Barks oli toteuttanut
kuvin ja tekstein sen harvapiirteisen seikkailun ihanteen, joka on
yleismaailmallinen, ei globaali. Ankanpojat Andeilla on samaa suurta sarjaa
kuin Kaksi partiopoikaa tai Jules Vernen seikkailurikkaat sankarit. Ja onko
mitään typerämpää ja viehättävämpää kuin Tarzan?
(On, Odysseus – mutta se
nyt sattuu olemaan minun ja perheeni ajatus, ja sitä paitsi Odysseuksen ja
Tarzanin tarina on pohjaltaan sama ja samalla tavalla pohjaton.
Mielestäni tuossa on
miettimisen aihetta.
Tämän blogini lukijat
pitävät selvästi Linnaa ja Waltaria kaikkien aikojen parhaina kirjailijoina ja
ovat kiitollisia heidän olemassaolostaan. Niin pidän ja olen minäkin. Syy on
heidän kiihkokansallisuutensa. Vaikka Waltari totisesti menestyi ulkomailla,
tiedämme kaikki, että hän kirjoittaa nuoruutemme kieltä lapsuutemme perhe- ja
kouluympäristöön. Kielen rikkaus ja kokemuksen rikkaus ovat yhtä.
"Saippua ja pakonomainen väkivalta ja poliisimiesten ja naisten sekava maailma ovat selvästi suosijoilleen lääkeaineita."
VastaaPoistaItse näen ei-tietokirjallisuuden televisiota vähemmän silmiä rasittavana ja ruumista mielialalääkeitä tai alkoholia vähemmän rasittavana työkykyäni reprodusoivana välineenä. Taiteellinen kaunokirjallisuus kuulukoon niille joutilaille, joilla on ylimääräistä aikaa.
Herra Kemppisen käsitykset kirjallisuudesta ja lukemisesta tässä postituksessa ovat aika samanlaiset kuin itselläni. Olen aina tuntenut, että Kemppisellä on kanssani jotain oleellista sama. Vincin koodi oli minulle siitä kummallinen elämys, että ennen jokaista lukua mä aina todella ennustin oikein mitä seuraa. Voitte siis arvata kuinka "kiinostava" se oli mulle. Agatha Christien murhaajat arvasin myös aina puolivälissä. Siksi en luekaan enää dekkareita. Joskus vanhana ehkä uudestaan, kun ajatus ei enä kulkee.
VastaaPoista"Meistä ne tekijät, jotka marssittavat kokonaisen maailmanlopun olohuoneeseemme, voivat mennä muualla mellastamaan."
VastaaPoistaOngelma on vain sama kuin pitkäaikaislääkityksessä ja päihteissä: sietokyky kasvaa.
Aivan loistava esimerkki tajunnan virrasta kansien välissä on Saramagon Lissabonin piirityksen kirjuri; sitä lukiessa tulee mieleen Portugaliin veropakolaiseksi muuttanut Volter Kilpi. Mitä taas epäselviin runokuviin tulee, niin niiden menestyksen syy on selvä -- lukija kuvittelee niissä itselleen mieluisen sanoman, vähän kuin haikussa, sen alkukielisessä mallissa. Kolea todellisuus ei jotenkin kuulu runon toivottuun maailmaan, vaan mieluiten haluamme hauen nousevan puuhun laulamaan. Vaikka se sitten laulaisi villin raskaasti.
VastaaPoistaNoinko Kilvelle kävi? Lieneekö yhteyttä siihen, että hänen poikansa oli aikansa tunnetuimpia veroasiantuntijoita ja verotuomareita?
PoistaEi käynyt. Kyseessä lienee ER:n harrastama vaihtoehtoinen kirjallishistoriallinen pilavertaus.
Poista"Syy on heidän kiihkokansallisuutensa. Vaikka Waltari totisesti menestyi ulkomailla, tiedämme kaikki, että hän kirjoittaa nuoruutemme kieltä lapsuutemme perhe- ja kouluympäristöön."
VastaaPoistaTätä ajatusta en saa kiinni. Eikö Waltari ollut historiallisissa romaaneissaan mitä kansainvälisin ja eurooppalaisin. Olihan hän 1920-luvun tulenkantajia. Toki hän oli myös isänmaallinen.
Tulenkantaja tai ei, kyllä Waltari 30-luvulla osoitti voisi sanoa kiihkoisan nationalistis-konservatiivisia asenteita, aivan aikakauden suomalaisen valtavirran mukaisesti. Esitti mm., että ulkomainen kirjallisuus à la John Dos Passos ja monet muut piti jättää kääntämättä kommunistis-pornografisena saastana (ilmaisu tämä kirjoittajan). Tästä ovat huomauttaneet ainakin historiantutkijat Kai Häggman ja Kari Immonen. Rajala puolestaan on koettanut vääntää senkin vain Waltarin "ironiaksi", mutta uskokoon ken tahtoo. Vasta kun sodassa oli käynyt niin kuin kävi, Waltarista kuontui surumielinen "ihmisen osan ymmärtäjä".
Poista"Syy on heidän kiihkokansallisuutensa." Lause viittaa suomen kielen sääntöjen mukaan blogin lukijoihin. Muutenkin olen blogin viimeisen kappaleen kanssa aivan samaa mieltä. Tosin Kivi olisi kuulunut Linnan ja Waltarin rinnalle. Kaikki kielemme mestarikäyttäjiä.
PoistaEn ota kantaa itse asiaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä suomen kielen sääntöjä tässä pitäisi soveltaa. Olen ollut siinä uskossa, että on kulloisenkin kirjoittajan vastuulla muotoilla niin selkeästi, ettei pronominien viittaussuhteista synny epäselvyyttä.
PoistaPutket eivät vesikiertoisessa keskuslämmitysjärjestelmässä jäädy ennen kuin huoneiston keskilämpötila alkaa olla lähellä nollaa astetta. Kun nuo järjestelmät toimivat niin, että vesi kiertää (ja kiertää kahta kauheammin jos huoneiden lämpötila on alle tavoitelämpötilan) vaikka poltin olisi pois päältä. Sille kiertovesipumpulle on oma katkaisijansa.
VastaaPoistaKäyttövesiputket voivat toki jäätyä ensin, erityisesti jos niitä on vedetty lähelle ulkoseiniä. Erityisesti vaarassa ovat käyttövesiputket jälkikäteen lämpimäksi muutetuissa ullakkotiloissa. Muoviputket kestävät jäätymisen halkeamatta todennäköisemmin kuin kupari- tai rautaputket.
(Minä pidän talossani keskuslämmityksellä peruslämpötilana n. +15 astetta, aiemmin oli alempikin. Jos kaipaan lämpimämpää, teen tulen hellaan tai kaminaan.)
Pläähköhkö on Lee Child ja hammasharjaa ja kahvia käyttävä sankarihahmonsa. Siinä jos missä on karusellikirja jonka ensimmäisen osan olisi voinut jättää työn alle. Jerry Cottonit saivat arvonnousun luettuani pitkästymiseen muutaman Childin patentillaan pusertaman.
VastaaPoistaPaul Auster osaa sentään ja todistanee osaksi kokemuksesta tulevan osan kirjallisuuden todellisuutta.
Väinämöisen sanomiksi väitettyjä sanalaskuja Wikipediasta naureskellen, lisää keksien
I. H.
Liekö tajunnanvirtaa sekin että kun Beckiin lisää muutaman irtokirjaimen saa Beckettin? Olen lukenut häneltä vain pari novellia, mutta ehkä silti liikaa, koska ennen häneen tutustumistani olin nähnyt just presiis samanlaisia painajaisunia mistä hän kirjoittaa. Oli pakko lopettaa Beckettin lukeminen ja mennä Apteekkiin ja ostaa purkki Stilnocktia. - Ps. Nukkuminen, jos ei huomioida hengittämistä, on ihmiselle toiseksi-tärkeintä. Ruoan ahmiminen, eli energian kasaaminen itseensä, on vielä tärkeämpää. Seksi ihmistarpeena tulee siellä sitten noin kuudentena. (Esim. ruotsiksi sex on kuusi.)
VastaaPoistaJään kohta eläkkeelle vaatimatomasta tehtävästä ja olen suunnitellut puheessani sanoa, että pyrkimyksenäni on ollut toimia kuten Wallanderin Nyberg.
VastaaPoistaEräs miniäehdokas sanoi aikoinaan: Teillä on joka pojan kirjahyllyssä Sadan vuoden yksinäisyys ja Röde Orm. Pitäisiköhän minunkin siis lukea ne? - Ei olisi haitannut mutta ilmankin pärjäsi. Itse kukin lukekoon sitä mikä miellyttää ja mistä tuntee saavansa jotain. Hyvä kuitenkin lukea jotain.
VastaaPoistaRowling teki suuren palveluksen varsinkin nykypojille, pääsivät vähäksi aikaa eroon tietokoneistaan. Monet suomalaisetkin nuoret näyttävät lukevan pelkästään englanniksi, suomeksi vain sen mikä on pakollista koulussa. Surullista kyllä.
Minä en ole koskaan tuntenut tarvetta lukea Rushdieta, mistä lienenkään jäänyt paitsi, Pamukin Istanbul ja Lumi vaikuttivat ihan aidoilta sillä "asiantuntemuksella" minkä muutama turistimatka ja Waltarin Konstantinopoli- ja Istanbul-kirjat olivat antaneet. Murakamia olen sitkeästi lukenut aika paljon ja aina pettynyt vähän. En oikein ymmärrä, miksi hän on aina mukana Nobel-pörssissä. Onhan hänellä kyllä vähän oma maailmansa, mutta siinä ne rakennustelineet näkyvät liian selvästi. Minusta. Kirjallisuuden kokeminen on aina henkilökohtainen juttu.
Beck ja Wallander ovat kai niin miellyttäviä, koska ne (filmit) ovat "vain hiukan pelottavia ja huolestuttavia" ja niissä on tämä tuttu pohjoismainen viitekehys.
Ne Ruotsin 12 myydyintä kirjailijaa näyttivät olevan kaikki dekkaristeja - tai mikä sen Guilloun genre nyt on - mutta Suomen Top tenissä on aina muutama varsinaisen kaunokirjallisuuden edustajakin. Mistä tämä kertookaan? Sofi Oksanen lienee parhaiden ruotsalaisten tasolla, myynyt 2 miljoonaa kirjaansa. Hyvä Sofi! EG