Uusi Holmes

Conan Doylen idea on yksinkertainen, koska se on hyvin älykäs.

Doyle oli lääkäri ja ihmisenä oikeastaan höperö. Vanhemmilla päivillään hän haksahti pahasti tutkimaan vakavissaan kummituksia ja pohtimaan yliluonnollisia ilmiöitä.

Hänen Holmes-kirjoistaan saa tehdä sen johtopäätöksen, joka niistä tarjoutuu. Kirjoittaja oli aivan poikkeuksellisen älykäs ihminen.

Saman saa muuten sanoa Dame Agatha Christiestä, joka tosin tuntuu olleen pettymystensä paiskoma ja nimenomaan kirjoittajana rajoittuneempi kuin Doyle.

Sherlock Holmesin idea on: oletetaan ihminen, joka on ainakin 25 prosenttia älykkäämpi kuin kukaan muu.

Vuonna 1887 älykkyydestä ei paljon puhuttu. Älykkyysosamäärä tuli käsitteenä muotiin vasta Doylen kuoltua 1930. Aistinfysiologia ja havainnoinnin psykologia olivat myöhempien aikojen keksintöjä. Itse ilmiöitä oli tietenkin käsitelty kirjallisuudessa aikojen alusta.

Television nyt sunnuntai-iltaisin uusittava ja sitten kolmanteen kolmen filmin sarjaan siirtyvä ”Uusi Sherlock Holmes” on juuri niin suurenmoinen kuin sekä yleisö että arvostelijat väittävät.

On todella harvinaista, että sekä käsikirjoittajat että ohjaaja onnistuvat samanaikaisesti ja lisäksi leikkaaja on virtuoosi. Tässä yhteydessä tarvitsee tuskin erikseen mainita näyttelijöitä. ”Watsonin” näyttelijä on lähes parasta, mitä ruudulla on nähty. Niin paljon niin vähällä!

Kehotan vakavasti myös aivottoman viihteen vihollisia katsomaan, millaista jälkeä mestarit tuottavat. Itse menen kauppaan ostamaan sen toisenkin televisiovastanottimen. En mene takaamaan, etten söisi sanaani, vaan kopioisin kovalevylle koko satsin, se kun on nykytekniikalla niin helppoa. Tiedän. Talletettuja ohjelmia ei tule katsotuksi, mutta on minulla DVD-levyjä, joihin välillä palaan. Vastoin itse levittämääni valhetta ”kaikkea” ei saa tallenteena vaivattomasti. Viimeksi eilen tuli puhe pitkästä, oikeastaan ”Andrei Rublevista”, joka on niin unohtumaton.

Sherlock Holmesin päättelystä (”deduction”) kerrotaan, että taustalla oli Doylen lääketieteen opettaja ja tämän etevä diagnoosin taito.

Noilla päätelmillä, joita nyt esitetyssä ensimmäisessä osassa ”Study in Pink” tuli ryöppynä, ei ole mitään tekemistä deduktiivisen menetelmän kanssa eikä liioin empiirisen tieteen.

Holmesin menetelmälle ei ole iskevää nimitystä. Kysymyshän on havaintojen ja kokemustietojen ei-itsestään selvästä kombinoinnista eli yhteyksien oivaltamisesta.

Tämä on juuri se suurten tieteellisten oivallusten piirre, joka ei ole tieteellinen. Olkoon tarina Isaac Newtonit ja putoavasta omenasta myöhempi keksintö. Ainakaan se ei ole kovin hyvä. Kun työnnän kädellä seinää, seinä työntää takaisin. Kuu vetää maata puoleensa.

Newtonin oivallus – ”deduction” – oli niin suurenmoinen, että se tuntuu tylsältä. Lapsille kannattaa opettaa, putoavat marmorikuula ja kuulantyönnössä käytetty kuula maahan eri aikaan, jos ne pudottaa parvekkeelta (kun kukaan ei ole näkemässä).

Tässä kohdin deduktiivisen päättelyn eli arkipuheessa logiikan tai loogisen lopputuloksen väärä käyttö on syy moniin maailman murheisiin.

Deduktio johtaa varmaan tulokseen, premisseistään. Ensin on määriteltävä premissit eli lähtökohdat, esimerkiksi luvut ja yhteenlasku. Sen jälkeen saadaan varma tieto siitä, paljonko tekee yksi ynnä yksi.

Selvästi vaikkapa kemiassa tapahtuu samaa ja asiaa voidaan kokeilla. Akumiitin valmistamiseen tarvitaan tietty määrä tiettyjä aineita, kuten sarjakuvien lukijat ovat käsittäneet. Valmistaminen voidaan toistaa vaikka kuinka usein, ja tulos o aina sama. Ellet, lukijani, häpeäksesi ole Aku Ankan ystävä, vaihda esimerkiksi dynamiitti ja katso hakuteoksesta tarvittavat aineet. Äläkä kokeile.

Sekä Sherlock Holmesin maailma että oma maailmamme on induktiivisen, ei deduktiivisen päättelyn ruhtinaskunta. Murhatutkimuksessa ja jouluvaloviritystä koottaessa ongelma on aina, mitkä ovat ne lähtökohdat (premissit).

Koska kaikki lähtökohdat eivät ole määriteltävissä, lopputulos ei ole varma, vaan ainoastaan todennäköinen.

Kun epätodennäköisiä päätelmiä ketjuttaa, lopputulos on aika heiveröinen.

Holmesin tyyppinen eli siis suurenmoinen älykkyys on osittain hyvää arvaamisen taitoa. Pohjalle tarvitaan vilkas mielikuvitus.

Luin Alf Henriksonin Kiinan historiasta hiukan kesken jääneen ajatuksen. Mongolian seudun ratsastajakansat olivat muutamia tuhansia vuosia Kiinalle yhtä jatkuva riesa kuin lyhyen aikaa Euroopalle. Täällä laukkasi muitakin kuin hunneja ja aina idästä. Porukoilla oli erinomainen taito ampua jousella (lyhyt, laminoitu jousi) täyttä vauhtia laukkaavan ratsun selästä.

Kiinalaiset olivat itse tuskallisen hyvin selvillä siitä, että ruohotasangoilla eli pohjoisessa hevoset menestyivät paremmin kuin heillä, etelämpänä.

Juuri sama ajatus on esitetty selityksenä roomalaisten, kreikkalaisten, heettiläisten ja parthialaisten sotiin. Se häviää, jolta loppuvat hevoset.

Suhteellisen hiljan muutamat ovat tutkineet ilmastoa ja maaperää riittävästi ja pohtineet kaivauksesta löytyneitä hevoseläinten luita. Syyt alkavat olla selvillä. Hevoset hakeutuivat jo ammoin tietyntyyppisille alueille. Jopa heinäkasvien lajit on käyty läpi.

Voi huoleti sanoa, että Suomen historiallinen vähäpätöisyys liittyy siihen, että tällaisessa maastossa ei paljon ratsastella.