Päätalo ja Klinge II

 

[…]

Jäimme eilen siihen, että on vähän vaikea kuvitella Suomessa kahta ahkeraa kirjoittajaa, jotka olisivat henkisesti kauempana toisistaan kuin nämä.

Silti: ei voi olla Klingeä ilman Päätaloa. Myös kääntäen tämä pitää paikkansa.

Eilen toin esiin jälleen kerran Le Roy Ladurien ”Montailloun” ja kommentin johdosta mainitsen, että Marja Itkonen-Kailan suomennos on parempi ja täydellisempi kuin alkuteos. Suomennos ei siis ole lyhennelmä. Jacques Fournierin aineisto (1294-1324) oli julkaistu latinan kielisenä alkuperäisversiona (ed. J. Duvernoy).

Tyypilliseen ranskalaiseen tapaan tekstiin oli jäänyt tulkintavirheitä. Itkonen-Kaila vertasi ranskankielistä tekstiä alkuperäiseen ja oikoi virheet. Tulos on paras tiedossa oleva laitos teoksesta, joka on ainakin sodanjälkeisen ajan historiantutkimuksista merkittävimpiä. Suunnan muuttajana sen rinnalle nousee Braudelin väitöskirja La Mediterranée (Välimeri), jota ei ole suomennettu, yhtä vähän kuin hänen suurta kapitalismin historiaansakaan.

Koska termiä ”mentaliteettien historia” alettiin heti käyttää väärin, puhuisin itse ”mielikuvamaailmoista”. Tuossa on takana amerikkalaisen tutkimuksen ”mielikuvajärjestelmät”, systems of belief.

Tänään Brysselissä taistelee konetuliasein kaksi mielikuvajärjestelmää. Tulkintani mukaan havainnoitavilla uskonnoilla on siinä aika pieni rooli.

”Montailloun” kataareista eli kerettiläisistä monikaan ei joutunut polttoroviolle. Sen sijaan silloinkin ahdingossa ollut paavinvalta löysi ratkaisevaa tietoa siitä, mitä ihmiset luulevat.

Luulo ei ole tiedon väärti. Luulo on tietoa tärkeämpi ja harhaluulo kaikkein tärkein.

Jos haluat ymmärtää esimerkiksi ruotsalaista rasismia, eikä ole viisasta selvittää maan lääkärikunnan väärinkäsityksiä. He selvittelivät ”genetiikan” ja ajoittain ”rotuhygienian” nimellä yhteisöllisiä aseitaan, antoivat saksalaisille ratkaisevat sysäykset, ja tulivat siihen tulokseen, että ruotsalaiset ovat biologisesti maailman kehittynein kansa. Kun tuo arvovaltainen, tieteellinen tutkimus on nykyisin osoittautunut epätieteelliseksi, viestikapula siirtyy menneisyyden tutkijoille: miten tuohon virheelliseen tulokseen päädyttiin.

Kalle Päätalo edustaa ihmisenä ja kirjoittajana juuri sitä tyyppiä, jota muutti hyvin paljon Ruotsiin ja jota siellä ei oikein arvostettu, siis tehtaissa. Nyt kun Kallesta on julkaistu hyvää tutkimustietoa, hänen suomalaisuuttaan on helppo korostaa. Hän ei opetellut lukemaan ruotsia eikä muitakaan vieraita kieliä. Oikaiskoon se joka tietää paremmin, mutta itse olen käsittänyt asian niin, että Erno Paasilinnalla sama ongelma. Kustannusjohtajat X ja Y mainitsivat aikoinaan kumpikin erikseen, että Erno tarvitsi Tukholmaan saattajan ja ettei keskustelu sujunut ilman tulkkia.

Kunpa lukija ymmärtäisi, että tuo vieraiden kielten osaaminen on tässä mainittu aivan samassa hengessä kuin sanoisin, ettei Aleksis Kivi osannut englantia eikä espanjaa. Arvoarvostelmani on, että moni vain haaskaisi aikaansa opettelemalla kieliä. Olkoon Päätalo tästä esimerkki. Hänen maailmansa ei ollut esimerkiksi sivullisen helsinkiläisen lähestyttävissä mutta nyt on, kun hän opetteli paljon vaikeamman ”kielen”, kirjallisen ilmaisun, kirjan tekemisen, romaanin vaikean muodon.

Liikutun ja hellyn, kun nytkin tämän blogin kommenteissa kerrotaan onnistuneista yrityksistä murtautua vieraaseen ja vastenmieliseen kirjallisuuteen, Päätalon maailmaan.

Helpompaa se on kuin esimerkiksi Homeroksen lukeminen. Voin vakuuttaa, että sekä Mannisen että Saarikosken suomennokset ovat vain näytekokoelmia alkuperäisestä. Olen lukenut alkutekstin ja vertaillut sitä moniin käännöksiin nykykielille ja kahlannut hyvin runsaita kommentteja ja selityksiä. Tiedän etten ymmärrä sitä, vaikka ymmärrän sanat ja kieliopin. Tiedän myös että Mannisen (samoin kuin muuten Koskenniemen) käyttämä runomitta on väärä ja häiritsevä, kun näet alkuperäinen on mahdoton muuntaa nykykielille hiukan samanlaisista syistä kuin Kiinan korkea runous. Edellisessä (kreikka) tavun laajuus oli keskeinen elementti, jälkimmäisessä taas sanamelodia eli äänen korkeuden vaihtelut. Siunattu Internet – myös YouTubesta löytää helposti alkukielellä ääneen luettua. Suu auki niitä kuuntelee.

Aivan toisella suunnalla Klinge on avannut lukijoille esimerkiksi Runebergiä. Vielä hiljan eräät Runebergin runot olivat koulussa pakollista luettavaa. Ne oli istutettu kansalliseen, isänmaalliseen perinteeseen – Klingen osoittamin tavoin aivan virheellisesti. Runeberg oli merkittävä runoilija, mutta hänen hengenheimolaisensa löytyvät Saksasta ja roomalaisesta antiikista sellaisena kuin se ymmärrettiin hänen aikanaan.

Saarijärven Paavoa Runeberg ei koskaan tavannut eikä olisi ymmärtänyt kieltäkään, vaikka hän oleskeli kerran Saarijärvellä. Raivaaja-sankari on kansainvälinen haavekuva, jolla oli sangen vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Myös käsitys ojittamisesta ja hallasta on virheellinen. Sinänsä jännittävää, että teurastajan poika Väinö Linnan tuli hänkin ottaneeksi raivaaja-sankarin romaanisarjansa aloittajaksi.

Väärin lukemisen historiaan pitäisi muuten liittää myös Kalevala. En jatka siitä nyt. Esitän vain epäilyni, ettei nuoremman polven kielitaito riitä sen lukemiseen, ei vaikka kysymys on suomen kielestä. Opettelu on vaivalloista ja vaatii kiertämistä järjestelemättömän muinaisrunouden kautta.

Päätalo todistaa oikeaksi Klingen teesin. Kestävien tulosten aikaansaaminen vaatii hillittömästi työtä.

Tämän kasvatussosiologisen seikan voisi sanoa Päätalon maailmaan liittyen, Klingelle hänen itsensä esittämän selvityksen mukaan vaikeasti käsitettävästi: harjoittelu on paljon rajumpaa ja pitkäaikaisempaa kuin valmentautuminen kultamitalihiihtäjäksi. Rinnan esittelemäni mahdottoman laajat teokset osoittavat tämän yhtäpitävästi.