Kangas-Ikkala

 

Yksikään nyt Finlandia-ehdokkaana oleva kirja ei taida päästä lähelle Jyrki Koulumiehen kirjoittamaa Risto Kangas-Ikkalan kirjaa ”Kohtalona Kostamus” (Siltala, 2012). Puhe ei ole fiktiosta. Tarkoitan mielikuvien ja tietojen määrää ja lukija reaktiota: uskomatonta, uskomatonta…!

Kirja ei käsitykseni mukaan herättänyt ilmestyessään huomiota. Se kertoo etenkin Finn-Stroi Oy:n eli Svetogorskin (Enso) ja Kostamuksen rakentamisesta vuosikymmeniä sitten. Kangas-Ikkala veti nämä projektit. Nykyrahaksi muutettuna urakkahinnat olivat yhteenlaskettuna suuruusluokkaa 10 – 20 miljardia euroa. Omistajia olivat rakennusliikkeet, siis Polar, Haka, Puolimatka jne.

Ennen eli tarina, jonka mukaan näitä kohteita olisi rakennettu suomalaisten veronmaksajien varoin poliittisista syistä. Totuus on päinvastainen. Hankkeet olivat kaupallisia ja tuottivat miljardeja.

Mihin nuo rahat joutuivat, siitä ei ole tietoa. Firmat kaatuivat 1990-luvun alussa. Mieleen tulevat YTJ, Skanska ja NCC. Kirjan lopussa on lyhyt viittaus Arevan ydinvoimalaan ja sen kuuluisaan aikatauluun, ja länsimetroon.

Rakennus- ja pankkialalla on yhtä vähän haluja kuin politiikassa, mitä kerran tapahtui ja miten.

Haen esimerkkejä ja kuvauksia kartelleista eli haitallisista kilpailunrajoituksista. Missä määrin sellaiset ovat olleet kiellettyjä, on epäselvää. Asiasta on ollut lakeja jo ennen EU:ta. Tätä nykyä kartelleista jopa rangaistaan ja esimerkiksi Google ja Microsoft tulevat vähän väliä puheeksi tässä yhteydessä.

En nyt ihan voi yllyttää kaikkia lukijoita rientämään kauppoihin ja kirjastoihin. Vaikka Jyrki Koulumies on tehnyt luonteenomaisen hyvää työtä, rakennusala ja idänkauppa ovat epähavainnollisia alueita. Ei niistä ole paljon kirjoitettu, eikä niitä ole tutkittu.

Olin asianajajana mukana grynderirakentamisessa ja ajoin juttuja rakentajia vastaan ja esittelijänä oli sellainenkin vaihe, että rakennusjuttuja tuli todella paljon niin että alan yleiset sopimusehdot ja rakennustapasäännöt tulivat tutuiksi. Jossain vaiheessa joutui kurkistelemaan jopa Siperian toimituksia, koska eräässä vaiheessa yritykset ottivat asiakseen tapella patenteista.

Kangas-Ikkalan ura on aikakauden merkillisimpiä. Hänen antamansa yleiskuva on varmasti oikea, Insinöörit suunnittelivat ja laskivat, herrat mellastivat pullojen ääressä. Kun paperit oli tehty – joskus ennenkin – tuhannet alkoivat rakentaa.

Kostamuksessa käyneet eivät yleensä keksi mitään hyvää sanottavaa seudusta (kuva), joka on Hiipinän ja Petsamon ohella maan kolkkamme karmeimpia – mutta tuhannet talot ovat edelleen pystyssä, käytössä ja jopa kunnossa.

Siitä seuraa kysymys: miksi muu rakennuskanta maassa on epäkunnossa? Mitä perua ovat kaikki homevauriot ja mitä on loputtomien putki- ja kattoremonttien takana?

Vastausta ei saa panna enimmäkseen tehdasrakentamista kuvaavien Kangas-Ikkalan eikä Koulumiehen suuhun, mutta itse sanoisin: monopoli. Kiivaan aluerakentamisen aikana rakennusliikkeet opettivat itse itsensä ylihinnoittelemaan ala-arvoisen laadun, ja seuraukset ovat edelleen ympärillämme.

Miksi tehdä kunnollista, kun sekundakin menee kaupaksi ja vielä salaa sovituin hinnoin? Rakennusliikkeiden seuraan voi liittää kunnat, etenkin Vantaan ja Espoon, jotka muodistivat kaavoitus- ja lupaviranomaisina karusellin edistäen näin toimien myös johtavien puolueiden rahoitusta. Ja tässä on nyt puhe 1960- ja 1970-luvusta.

Onko tahti nykyisin toinen, siitä en mene sanomaan mitään. Kysymyksen muodossa voisi heittää: mahtoiko muutaman vuoden takainen vaalirahajupakka olla sittenkin pieni ja kodikas episodi verrattuna entiseen?

Menneisyyden monopoleja ajatellen kouluesimerkiksi keinoista voisi sopia tapaus, jossa suomalainen rakennusliike ja viime kädessä työyhteenliittymä maksoi ruotsalaiselle Skanskalle 10 miljoonaa käteisellä, siitä ettei tämä tee vakavasti otettavaa tarjousta havitellusta urakasta. Näin tehtiin ja urakka saatiin.

Metsäkartellit olivat hyvin kauan virallisia ja luultavasti hyvin hyödyllisiä. Rakennuskartelli oli välttämätön, koska Neuvostoliiton kohteet ylittivät ainakin kerran kaikkien Suomen rakennusliikkeiden yhteenlasketun liikevaihdon eli muuta mahdollisuutta ei ollut. Mutta tapa jäi.

”Punaisista vuorineuvoksista” Polarin Kauko Rastas on jo hiukan unohtunut – suotta. Kangas-Ikkala piirtää hänestä ja muusta vuorineuvosporukasta varsin vaikuttavan kuvan. Itse hän oli ”teknikko” eli palkkaa nauttivat toimitusjohtaja osaamisensa tähden. Henkilökuva on hyvin miellyttävä ja tausta innostava niukoista oloista hetkittäin Kosyginin, Brezhnevin ja Kekkosen taustalle, vaikka toimitusjohtaja teki parhaansa pitääkseen välimatkaa korkeisiin tahoihin.

Kirjan lukuisista mielenkiintoisista tuokiokuvista jää mieleen muuan neuvostoliittolainen korkean tason neuvottelukumppani – joka hänkin inhosi politikointia rehellisillä rakennuskohteilla ja osasi asiansa. Mielenkiintoinen on sekin tieto, että naapurissa jouduttiin laskemaan rakenteisiin kolmannes enemmän betonia ja terästä kuin meillä, ja työprikaateja palkittiin käytettyjenrakennustarvikkeitten määrän eli painon perusteella…

Rakenteiden lujuushan lasketaan, ja ylimäärä on pahaksi. Kirjoittajan arvion mukaan Enson kokoinen kolmen vuoden kohde olisi vienyt Neuvostoliiton rakentamana 15 vuotta. Erääseen kohteeseen suomalaiset toivat viisi autoa ja kaivuria; venäläisillä oli 500, niistä suurin osa yleensä rikki.

Mahdammeko nähdä sen päivän, että idänkaupan yksityiskohtaisempi historia kirjoitetaan ja julkaistaan? Tätä nykyä se ei olisi ”kenenkään edun mukaista”.