2. syyskuuta 2015

Varastettu elämä


 
Parin vuoden välein julkisuuteenkin nousee kohu toisen ihmisen elämäntarinan varastamisesta ja väärinkäytöstä. Lähes poikkeuksetta ne ovat oikeudellisesti perusteettomia ja moraalisesti aiheettomia.

Joku paheksui lievästi esittelemäni lääkäri Oliver Sachsin kirjaa ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi”. Huoli oli kirjassa esiteltyjen potilaiden yksityisyyden suoja ja erityisesti lääkärin etiikka. Kirjan lisäksi tapauksista on tehty näytelmä ja elokuva. Neurologinen sairaus elokuvan aiheena on lajityyppi. ”Sademies” on kuuluisa esimerkki.

Itse asiaan vastaa yhdellä repliikillä: elämäntarinaan ei ole yksinoikeutta.

Etenkin Yhdysvalloissa jokainen lehti, kirjankustantaja ja teatteri, puhumattakaan elokuvasta ja televisiosta, on kautta aikojen turvannut selustansa joko hankkimalla henkilöltä tai tämän omaisilta kirjallisen suostumuksen, rahaa maksettuaan tai maksamatta, tai varmistettuaan monen juristin voimin, etteivät esitellyn tapauksen jäljet johda kehenkään tiettyyn henkilöön.

USA:ssa vahingonkorvaukset voivat olla tuhoisan kovia. Samaa alkaa esiintyä Suomessakin.

Vanhastaan osa ihmisistä ja suuri osa kuolleiden omaisista on kiinnostunut rahasta, ei niinkään yksityisyydestä. Loukkaustapaukset ovat todellisuudessa riitoja palkkion suuruudesta. Tietysti on myös muunlaisia tapauksia.

Sachs jatkoi potilaskertomus-kirjoittamista, jonka kuuluisin nimi oli Sigmund Freud. Eräistä hänen potilaistaan on tullut käsitteitä. Kaikki alan ihmiset tietävät nämä tapaukset. Sekä lääkärien ammattikirjallisuudessa että yleisessä tietokirjallisuudessa sairauskertomuksia on julkaistu yhtä kauan kuin täysin keksittyjä kertomuksia. Oikeita nimiä ei koskaan käytetä. Tosin hakuteoksetkin mainitsevat, että Freudin Anna O. oli todellisuudessa Bertha Pappenheim.

Kliininen lääkärintyö ja lääkärin opinnot edellyttävät välttämättömästi eläviä esimerkkejä. Suomessa ei ennen sotia osattu tai välitetty kiinnittää huomiota potilaan tunteisiin. Jos ihmisellä oli mielenkiintoinen ihottuma, hänet käskettiin luentosaliin ihmeteltäväksi ja pantiin pöydälle istumaan.

Ei ihottumaan muuten ole tekijänoikeutta.

Kaikki muuttui 1970-luvulla. Ihmisen terveydentilaa koskevat tiedot määriteltiin ja niiden käyttämistä rajoitettiin voimakkaasti. Mukana tuli joukko muita yksityisiä tietoja. Vaikka tiedonhaluisella olisi hakaristilippu kainalossa ja banderollit maalattuna, hän ei saa luetteloa esimerkiksi Espoon kaupungin somalitaustaisista asukkaista ja heidän osoitteistaan.

Taustalla oli Saksan, Venäjän ja Hollannin aikoinaan noudattama tapa merkitä ”kansallisuutta” koskevat tiedot jopa passiin. Saksalaisilla oli toisen maailmansodan aikana todella helppo tehtävä Amsterdamissa, kun luettelo kaupungin kaikista juutalaisista osoitteineen löytyi asianomaisesta virastosta. Siellä oli myös Anne Frank yhtenä kymmenistä tuhansista. Isän puolen Neuvostoliitoksi muuttuneelle Venäjälle jääneiden sukulaisten passissa luki ”finski”, joka riitti eri vaiheissa teloittamisen syyksi.

Rauhan ajan ihmisten on joskus vaikea uskoa, että lainsäädännössä on otettava huomioon myös viranomaisten omat ylilyönnit. Suomessa on viime aikoina käsitelty useita tapauksia, joissa julkkisten rikoksia tai sairauksia ovat tutkineet monetkin hoitohenkilökuntaan kuuluvat tai poliisit, joilla ei ole ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.

Oliver Sachsin epäilijä ei puolestaan ehkä huomaa, että etenkin vaikeilla alueilla, kuten neurologiassa ja psykiatriassa, tapauskuvaus (case-study) on paras opetusmenetelmä. On mentävä lähelle ihmistä. On ymmärrettävä ihmistä. Ihmiset ovat erilaisia. Ainoa keino löytää moniin tehoavia hoitokeinoja on aloittaa harvoista.

Kirjan tai siitä tehdyn näytelmän kauhisteleminen voi tietysti olla perusteltua, mutta viime kädessä hyvin huomattava osa varteen otettavasta kirjallisuudesta ja etenkin oopperat on kirjoitettu sielullisista rajatilailmiöistä. Kliinisesti sairaita päähenkilöitä löytää ponnistelematta kymmeniä.

Näiden ilmiöiden kuvaileminen voi olla palvelu potilaalle ja erittäin monille muille. Nyt onneksi väljähtäneen esimerkin mukaan voisi sanoa miljoonien nuorten huojentuneen luettuaan, nähtyään tai kuultuaan, ettei itsetyydytys ole harvinainen sairaus.

Toisaalta en ole kuullut, että kukaan olisi ”Portnoyn taudin” takia nostanut kannetta ja vaatinut korvauksia ilmoittauduttuaan itsetyydyttäjäksi.

”Tosikertomukset” joita etenkin viihde viljelee, eivät ole tosia. Osa yleisöstä taas pitää kaikkea katsomaansa tai lukemaansa totena. Juuri Oliver Sachsin jatkuvasti esittelemä teema ihmismielen produktiivisuudesta olisi hyvä tietää. Henkilön kokema ja laajasti, joskus lakkaamatta selostama ”todellisuus” on joskus aivokasvaimen tuottamaa. Arkipäiväisen selvänä pitämämme ”todellisuus” on monissa sairaustiloissa sietämättömän epäselvä, mahdoton tulkita.

Olen ollut itse mukana kymmenessä – kahdessakymmenessä tapauksessa, joissa joku henkilö on vakuuttanut, että syksyn menestysromaani on kirjoitettu juuri hänestä, ja vaatinut rangaistusta ja korvausta. Useissa tapauksissa on sitten käynyt ilmi, että ”loukatulla” oli lääkärin paperit harhaisuudesta. Eräs väitti olevansa se hevonen, jota kuvataan Tolstoin novellissa.

Pieni ongelma: oikeudellisesti hiukan epäselvin perustein monet henkilön nimet saavat suojaa kaupalliselta käytöltä. Nimen on kuitenkin oltava yksilöivä. ”Virtasen musiikki ja makkaraliike” ei suojaa muita Virtasia. Televisiosarjan henkilön roolinimi ei loukkaa saman nimisiä, jos nimi on tavallinen. Mikä on tavallinen? Joku taisi mainita, että verkon hakemistoissa on pääkaupunkiseudulla neljä Jukka Kemppistä. Imatran seudulla on luullakseni kymmeniä. Voisinko estää sen, jos joku nimeäisi kuvitteellisen teoksensa sarjamurhaajan Jukka Kemppiseksi? Kenties en.

19 kommenttia:

  1. Mutta miten hullu saisi käteensä lääkärinsä elämän jotta hän voisi kirjoittaa siitä oman näytelmän? Tai eikö saakaan? Miksi ei saa? Koska hän ei ole lääkäri?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska lääkäreistä ei ole kattavaa epikriisejä, he kun eivät ole potilaita. Toisaalta Sachsin kuvailemissa potilaissa on mukana lääkäreitä.

      Poista
  2. **Useissa tapauksissa on sitten käynyt ilmi, että ”loukatulla” oli lääkärin paperit harhaisuudesta.**

    Esittikö *loukattu* itse lääkärintodistuksen?

    VastaaPoista
  3. Vaatiko "harhainen" Saara A:lle rangaistusta rahojensa kavaltamisesta ja vahingonkorvausta?

    Saa­ra oli var­ma, et­tei ku­kaan us­ko hän­tä. Hä­nen elä­män­ta­ri­nan­sa muis­tut­taa enem­män ame­rik­ka­lais­ta toi­min­ta­elo­ku­vaa kuin suo­ma­lais­ta to­del­li­suut­ta. Sii­nä vi­lah­te­lee am­mat­ti­ros­vo­ja, muu­ta­ma mur­ha, vä­ki­val­taa ja pros­ti­tuu­tio­ta – ja ni­me­käs po­lii­si­mies.
    Ei hän­tä en­sin ku­kaan us­ko­nut­kaan. En­sim­mäi­sen ker­ran Saa­ra yrit­ti ker­toa ta­ri­nan­sa ke­säl­lä 2011 po­lii­si­yli­joh­ta­ja Mikko Paaterolle. Hän pää­tyi pu­hu­maan Po­lii­si­hal­li­tuk­ses­sa jon­kun nai­sen kans­sa.
    Sen jäl­keen ei kuu­lu­nut mi­tään.
    Vuo­den odot­te­lun jäl­keen Saa­ra ot­ti yh­teyt­tä si­sä­mi­nis­te­riöön. En­sin tun­tui, et­tei siel­lä­kään ha­lut­tu kuun­nel­la.

    Hän päät­ti ker­toa elä­män­ta­ri­nan­sa myös Hel­sin­gin Sa­no­mil­le. Ai­na­kin jo­ku tie­täi­si, jos hä­nel­le ta­pah­tui­si jo­tain. HS 8.9.2013

    A vangittiin 15.11.2013

    Hänet kuljetettiin vangitsemisistunnon päätyttyä poliisilaitoksen kuultavaksi, minkä jälkeen poliisikomentaja Jukka Riikonen teki ratkaisun pidättää A virasta.

    Oliko poliisikomentaja harhainen? Harha poistui vasta käräjäoikeuden päätöksellä?

    VastaaPoista
  4. "Olen ollut itse mukana kymmenessä – kahdessakymmenessä tapauksessa, joissa joku henkilö on vakuuttanut, että syksyn menestysromaani on kirjoitettu juuri hänestä, ja vaatinut rangaistusta ja korvausta."

    Asiamiesten haastavin tehtävä on saada nämä päämiehet ymmärtämään, ettei kannata nostaa juttua. Jos se ei onnistu, tuomarit kyllä takovat järkeä moukarilla (oikeudenkäyntikulut) päähän. Siitä sitten alkaa loputon muutoksenhaun ja kanteluiden tie; jällen yksi "oikeusmurhan" uhri on syntynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erkki Liikanen - euron herttua - HANNU LEINONEN
      Tarina Suomen talouden vaikutusvaltaisimmasta miehestä.

      Leinosen tekemä elämäkerta Liikasesta on auktorisoimaton. Leinonen ei ole haastatellut elämäkertaan Liikasta, vaan on tukeutunut aikalaisten haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin.

      Miten Suomessa pitäisi suhtautua tähän amerikasta peräisin(?) olevaan auktorisoimatoin / myös auktorisoitu elämänkertailmiöön?

      Kun Risto Uimonen kirjoitti henkilökuvan Sauli Niinistöstä, niin Niklas Herlin paheksui kirjahanketta, koska Sauli Niinistö oli Teoksen kirjailija.

      **Uimonen puolestaan tiedotti, että kirjoittaa Sauli Niinistön elämäkerran, joka ilmestyi eilen nimellä Puolivallaton presidentti – Sauli Niinistön pitkä kiri Mäntyniemeen.

      Lähtökohdat olivat hyvin erilaiset. Lehtilä sai Haloselta kaiken mahdollisen avun, ja heidän yhteistyönsä tuloksena syntyi kirja, jossa on suoraan presidentin suusta paljon arvokasta ja uutta tietoa varsinkin Halosen toiselta kaudelta.

      Uimoselta pysyi Mäntyniemen ovi visusti kiinni. Niinistö ei antanut haastattelua. Myös presidentin lähipiiri pani suunsa suppuun.

      Puolivallaton presidentti

      Uimonen Risto

      Kustantaja: WSOY

      Ilmestymisvuosi: 2012

      Laji: Tietokirjat, elämäkerrat, politiikka

      Mikä neuvoksi? ** HS / UntoH / 6.11.2012

      Nämä kirjat tosin luokitellaan tietokirjoiksi, ei romaaneiksi.

      Poista
  5. Rajatiloista taiteessa - liiankin usein olen kai täälläkin lainannut tässä Robert Browningin runoa, jossa se on sanottu niin hyvin:

    “Our interest’s on the dangerous edge of things. / The honest thief, the tender murderer, / The superstitious atheist, demirep / That loves and saves her soul in new French books – / We watch while these in equilibrium keep / The giddy line midway: one step aside, / They’re classed and done with. I, then, keep the line”.

    VastaaPoista
  6. "jos joku nimeäisi kuvitteellisen teoksensa sarjamurhaajan Jukka Kemppiseksi"

    Varsinainen finenssi onkin siinä kuinka paljon muita tietoja (ks blogistin esittely) pitää antaa, että vastuu syntyy. Toinen tapa olisi nimetä henkilö Kuikka Koposeksi ja antaa em. taustatiedot. Tuolaisten avainromaanien suoja lienee korkea.

    VastaaPoista
  7. Ad Omnia:- sääli ellette huomaa blogini mainosta jutun kuvassa. Se on siis kohteessa, ei fotoshopattu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta tulee mieleen kysymys, loukataanko jotenkin Oliver Sacksin yksityisyyttä, kun kirjoitetaan jostakusta Oliver Sachsista.

      vuorela, tampere

      Poista
    2. Onpa kähee rassi!

      Soikeana katsoo Kunnaksen Ilkka

      Poista
    3. Pitipä kuvaa isontaa... varovaisesti Jukka sen Bemarin kanssa!

      Poista
  8. Morris Westin "Maailma on lasista tehty" on ihan hyvin kirjoitettu romaani potilaskertomuksesta. Jos teet rikoksen, maailma muuttuu lasiksi. Kirjailija voi myös itse heittäytyä peliin mukaan niinkuin Houellebecq romaanissaan "Maasto ja kartta". Tekijän kuolema kyllä kirvoitti ainakin täällä päässä hyvät naurut: kaikki eivät ota itseään niin vakavasti.

    VastaaPoista
  9. Sitä se on. Sachsilla pääsee nauttimaan tunteen vapaudesta. Mutta matkaajan on syytä omata rauhallisen paperit, vaikka kone kuumenisi.

    - kale -

    VastaaPoista
  10. Tuntuu että kirjailijalla (= teoksen tekijällä) ei itselläänkään ole tekijänoikeuksia. Ei ainakaan aina. Tai ainakaan ei jos hän on kuollut.

    Eugene O’Neill kirjoitti (minua ainakin eniten koskettavan näytelmänsä) Pitkän päivän matka yöhön (Long Day's Journey into Night) vuosina 1941-42. Näytelmän aihe oli hyvin läheinen = hänen vanhempiensa perhe. Kovin ujo ihminen Eugene O ei ollut; joku vierestäkulkija hänet kerran määritteli "ihmiseksi, joka on tullut lomalle Helvetistä"... tms.). Eli tuskinpa hän kainouttaan määräsi että tämän näytelmän saa julkaista vasta 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Hänellä oli siihen ehkä syynsä.

    O'Neill kuoli 1953, näytelmä kantaesitettiin 1956. - No, ehtihän siinä 25 kuukautta kulua. Juuri ja juuri.

    VastaaPoista
  11. Ilkka Kylävaara teki aikoinaan rikosilmoituksen Mika Kaurismäen elokuvasta "Paperitähti" jossa esiintyi sikamainen roolihahmo nimeltään Ilja Kulovaara. Roolihenkilö viittasi vahvasti Kylävaaraan, mutta rikosilmoitus tuli bumerangina takaisin.

    Jos minä ohjaisin elokuvan, tai kirjoittaisin fiktiivisen kirjan, jossa eläkkeelle jäänyt entinen tuomari Sukka Kemppilä, pirullinen luonteeltaan,ja jonka intohimona on blogin kirjoittaminen, paljastelisi blogissaan arkaluonteisia asioita, mm. Haavi Paavikosta, kertoilisi asiakkaitensa sairauksista, veloista, aviottomista lapsista jne jne. kaikkea salassapidettävää tietoa, niin olisin kuivilla vesillä? Koska eihän tätä fiktiivistä blogistia voisi mitenkään yhdistää Jukka Kemppiseen? Eihän?

    VastaaPoista