31. elokuuta 2015

Kaupunki etsii murhaajaa

 
”Vuorenpeikkojen tanssi” ja karannut ilmapallo tuovat mieleen saman asian. Tuo tanssi, jolla on suomessa pari kolme nimeä ja säveltäjän Griegin Norjassa täsmällinen titteli ”Dovrgubbens hall”, tuli viimeksi vastaan Spotifyssä. Kenen tahansa suosikkipianisti Matsujev (Matsuev) on joko itse laitellut version tai saanut sen jostain ylimääräiseksi numeroksi. Sitä ei riemastumatta kuuntele.
”M – kaupunki etsii murhaajaa” (1931)on yksi niistä aika harvoista taide-elokuvista, josta voi huoleti vouhottaa valistuneille nuorille. Jotkut heistä ymmärtävät. Eräät saattaa myöhemmin bongata Orionista katsomasta muita kivikautisia elokuvia.
Opetusoppi vahvistaa, että itse oivallettu uppoaa paremmin. Erään esseistin kahtiajako ”oppinut – opetettu” osoittaa syvällistä osaamattomuutta. Luultavasti lapsen puheen oppimisen koneisto eli tuettu jäljittely jää pysyvästi hallitsevaksi. Huonot opettajat yrittävät karsia sitä mutta eivät yleensä onnistu.
Siis juuri toisin kuin edellä opetan, varttumaton katsoja saattaa huomata itsekin, että mustavalkoisella elokuvalla voi kertoa sellaista, mikä on värejä käyttäen mahdotonta.
Koska elämme värillisessä maailmassa, siirtyminen harmaasävyihin saattaa lisätä kykyä havaita yhteyksiä ja ennen kaikkea jatkuvuutta.
Minulle tämän elokuvan painavin kuva on se, jossa on myös mukana ilahduttava oivallus. Lapsenmurhaaja-namusetää etsitään siis ympäri kaupunkia, koska hänen toimintansa häiritsee sekä poliisin että pitkän linjan rikollisten yhteistoimintaa. Mukana ovat kerjäläiset ja kaupustelijat sekä erilaiset vaivaiset.
Elokuvan katsoja tietää, että namusetä-murhaaja ostaa ilmapalloja houkutellakseen niillä pikkutyttöjä. Rikollisella on tapa viheltää Vuorenpeikkojen tanssia. Rytmi kiihtyy kun uhri on lähempänä. Sävelmä on niin hyvin valittu, että ihmettelen, miksi Griegin tekijänoikeuden omistajat eivät nostaneet kannetta säveltäjän maineen ikuisesta tärvelemisestä. Kun amerikkalaiset käyttivät Griegiä ”Sound of Musicin” musiikkina, norjalaiset vetosivat ns. tekijänoikeudelliseen klassikkosuojaan ja hankkivat kansainväliselle suurelokuvalle kiellon.
Ilmapallojen kaupustelija siis tunnistaa ostajan sävelmän viheltämisestä. Hän piirtää liidulla kämmeneensä m-kirjaimen ja läimäyttää asiakasta olalle. Liian myöhään tämä huomaa peilistä, että hänet on merkitty. Ja ennen pitkää ajojahti johtaa tulokseen.
Ehkä ilmapallokauppiailla tai muillakaan ei ole enää taululiitua taskussa. Toinen teknisen edistymättömyyden kauhu on lyijykynän teroittaminen linkkuveitsellä. Kynän ikkunalautaan jättämistä jäljistä ja paperikorista löytyneistä kynän lastuista poliisi varmistaa epäillyn asuinhuoneen ja siis nimen.
Jos juoniselostukseni on vajavainen, palaan asiaan. Olen ajatellut ruveta kiusaamaan erästä kaveriani, jolla on huima kokoelma DVD-levyjä ja oman mukavuutensa kannalta valitettava heikkous valmistaa sitä kerjäävälle kopioita. Toisaalta Filmihullu-kaupasta saisi Blue-Rayn kohtuuhintaan. Toisaalta kaupassa ei kumma kyllä ole F. Langin elokuvaa ”The Return of Frank James”. Se ei ole kenenkään muun suosikki. Kaupoista ei liioin löydy Nicholas Rayn parasta elokuvaa ”Party Girl”. Minun tekisi mieli tutkia, mistä nämä mielikuvani ovat peräisin. Ovatkohan nuo elokuva todella hyviä?
Jälkimmäinen muuten on värielokuva, luultavasti ensimmäinen ja viimeinen värielokuva kautta aikojen. Cyd Charrissen keltainen ja taustojen hiukan ikävä vihreä yhdessä hehkuvan punaisen kanssa näyttäisivät olevan elokuvan dramaturginen pohja. Sen nimi voisi olla ”sonaatti kolmelle värille”. Muuan puolalainen on yrittänyt samaa mutta huonommin tuloksin. Andrei Tarkovski oli selvästi ymmärtänyt yskän ja yllättävää kyllä Michelangelo Antonioni, jonka mestariteoksessa ”Punainen erämaa” ei ole asiaa nimeksikään eikä juonta lainkaan, mutta minä matkustin kerran rämisevällä linja-autolla Bolognasta Ravennaan toteamaan, ettei siellä oikeastaan ollut tuon elokuvan maisemia, mutta oli kyllä muuta mielenkiintoista.
Olen tässä välissä saanut selvän vaikeasta asiasta. Käykää Orionissa. Nykyinen fMRI (toiminnallinen magneettikuvaus) osoittaa, että aivot reagoivat eri tavoin teatterissa ja kotona televisiosta katsottuun elokuvaan. Musiikissa konsertin ja äänitteen ero on vielä suurempi.
Tämän suoran tunteeseen vetoamisen tuntee kuka tahansa. Hurjasti edistynyt neurologia on alkanut tuottaa tietoa solutason muutoksista, jotka eivät tietenkään näissäkään asioissa ole pelkkiä soluja ja pelkkää kemiaa. Kysymys on aina soluverkoista, jotka ovat sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan tyrmistyttävän monimutkaisia.
Ennakkovaroituksena – mahdollisesti yksi aikamme suurimmista hyväntekijöistä on Oliver Sacks, joka on vuosikymmeniä kertonut kirjoissaan ihmiskohtaloita ja tehnyt sen kolmessa ominaisuudessa, ihmisenä lääkärinä ja neurologina.
Sacks kuoli eilen.
”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” on merkittävä klassikko. Kuusi muuta kirjaa on suomennettu.
Ehdin jo hankkia hänen omaelämäkertansa, joka vaikuttaa villin hyvältä, mutta en ole vielä edes aloittanut sitä. Aloitan kohta.
Aikaa olen käyttänyt ”Musikofilian” parissa. Aihe on niin kiehtova ja niin vaikea, koska itse asiassa kuuloelimet ja kuuloaistimus on niin syvällisen outo. Sacks esittää hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten sellaisen, että mahtaako pikkuvauvoilla olla yleisesti absoluuttinen sävelkorva. Puheen kuuleminen ja kielen oppiminen vievät sitten tilaa muulta ja johtavat silloin tällöin monien hellimään harhaluuloon ”nuottikorvan” puuttumisesta.
Sacks korostaa, että todellinen kyvyttömyys erottaa sävelmiä on aikamoinen harvinaisuus, luokkaa yhden suhde kymmeneen tuhanteen. Muu on opittavissa. Ja Sacksin muistoksi: se on yhteiskunnallinen epäkohta, että laulu ja kertomus ovat jääneet aivan liian vähälle.
 
 

10 kommenttia:

  1. Tuon aivojen erilaisen reagoimisen konsertissa ja tallenteelta kyllä kokemusperäisesti allekirjoitan. Ei ole ihan yksi tai kaksi teosta tai varsinkin oopperaa, joiden musiikki ei ole kotisohvalla auennut sellaiseksi mestariteokseksi, kuin jotkut muut ovat sitä pitäneet. Oli levytys sitten kenen tekemä vain. Sitä on vain miettinyt, että kaikenlaista...

    Hyvän orkesterin ja johtajan soittamana konsertissa kuultuna tai kelvollisena oopperaesityksenä paikan päällä havainnoituna on sitten ihmetellyt, että miten tätä loistavaa musiikkia on niin apaattisena kotona kuunnellut. Sen jälkeen on kotonakin auennut aivan uusi maailma samaa teosta kuunnellessa.

    VastaaPoista
  2. Enpä tiedä absoluuttisesta sävelkorvasta, mutta kyse lienee opettelusta. Sellainen sävelkorva, jossa voi laulaa annetun nuotin ulkomuistista tai nimetä soinnun, edellyttää musiikinteorian kovaa opettelua ja käytännössä soitinharrastusta, jossa nämä asiat oppii.

    Pelkästään laulamalla ei opi absoluuttisia säveltasoja nimeltä. Voi kyllä muistaa alkusävelen ulkoa, mutta laulajan ei tarvitse yleensä välittää siitä, mikä sävelen nimi on. Olennaista on yhdistää kappaleen nimi ja sävelkorkeus.

    Ainakin omat lapseni tuntuvat oppineen absoluuttisen sävelkorvan. He aloittavat tutut kappaleet hyvin varmasti oikeasta sävelestä, vaikka ikää on vain muutama vuosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vakuuttaa, ettei kaikilla musiikinteorian tuntijoilla tai ammattimuusikoilla ole absoluuttista sävelkorvaa. Jotkut oppivat ajan myötä tunnistamaan sävelen äänenväristä, se pitää paikkansa, mutta sekin on varsin mutu-pohjaista. Soittimen virittäminen äänen mukaan ei vaadi absoluuttista korvaa, korvan se tosin vaatii.

      Minulla on absoluuttinen sävelkorva ja musiikin alalla siitä ei ole ollut kuin riesaa. Koulun kuorolauluja kun tiputettiin sävelastetta alemmas, minä raukka jouduin koko ajan transponoimaan mielessäni, kun nuotissa näkyvä kuva ei vastannutkaan soivaa ääntä. Saati sitten sellaiset asiat kuin vähän väärä tai perinteisempi viritystaso 440 hertzin sijasta...

      Ei absoluuttisella korvalla tee mitään muuta kuin huomata, että jaa, Olavi Virta laulaa tangon Siks' oon mä suruinen c-mollissa. Voisi laulaa muussakin sävellajissa.

      Musiikinteoriasta ja sointuopista (ja kontrapunktista ja soitinnusopinnoista) sen sijaan on ihmiselle paljon hyötyä ja iloa kaikessa musiikissa, niin Bachissa kuin Beatlesissa, joten suosittelen kaikille -- saatte paljon enemmän irti hyvistä kappaleista ja opitte suhtautumaan anteeksiantavaisemmin huonoihin.

      Poista
  3. Niin omituista kuin se onkin, klassikkoelokuvat löytyvät nykyään kokonaisina YouTubesta. Tämäkin Langin The Return of Frank James:

    https://www.youtube.com/watch?v=C3jKR2ZSE34

    En tietenkään halua verrata läppärikatsomiskokemusta suuren kankaan teatteriin.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai https://archive.org/details/PhantasmagoriaTheater-MFritzLang1931574

      Jännää, kuinka monta kerrosta tuossa elokuvassa M on, jos eri arvostelijoita on uskominen.

      Poista
  4. Eikö pikemminkin Song of Norway kuin Sound of Music? Olen nähnyt mainitun ns. Grieg-elämäkertamusikaalin, joka on kyllä poikkeuksellisen kammottava yritelmä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Griegin suku vastusti varmuuden vuoksi myös Duke Ellingtonin versiota Peer Gynt -sarjoista. Olen samaa mieltä kuin Jorma Panula: "On se nyt sentään alkuperäistä parempi."

      vuorela, tampere

      Poista
  5. Täällä pikkukaupungissa meillä on, ihme kyllä, kunnollinen elokuvateatteri omassa kylässä ja nykyisin näytetään muutama paremmanpuoleinenkin filmi vuodessa. Meille joutilaille omistajapariskunta pitää päivänäytöksen parin viikon välein ja rouva tarjoaa kahvit kotitekoisine leipomuksineen, siis ikään kuin sosiaalinen tapahtuma. Ei tarvitse illan pimeydessä kaduilla liukastella. Viime vuoden parhaat minusta olivat Leviathan ja Ida, tässä järjestyksessä.

    Klassikot, tuo "M":kin ovat jääneet TV:n varaan, mutta sitten pitäisi aina lukea ohjelmat tarkkaan. Ja kiintolevylle ne tahtovat hukkua, kun uudessa laitteessa ei ole selkeää rekisteriä. Voisi tietty katsoa DVD:nä ja helppohan se olisi netistä tilata. On ollut tarkoitus paria tilata, ehkä tässä vielä...

    Orionissa en ole käynyt opiskeluaikojen jälkeen, ja siitähän on aikaa. Mieleen on jäänyt paikan tunnelmallisuus ja - pyörivä tuuletin katossa. Kai siellä oli sellainen? Ainakin oli pienessä Roslynin kaupungissa Washington statessä, jossa oli filmattu 90-luvun suosittu Alaskaan sijoitettu TV-sarja Northern Exposure. Siellä pidettiin häät vanhassa museoidussa elokuvateatterissa, jonka seinillä oli suuret mustavalkoiset kuvat 50-luvun suurista tähdistä. Nostalgista! Häävieraat istuivat penkkiriveissä, ja vihkimisen piti tapahtua edessä ikään kuin näyttämöllä. Odotettiin ja odotettiin, tyttötrio lauloi ja lauloi, sitten tuli sana, että sulhasella on vatsatauti... Viimein pappi pääsi aloittamaan seremonian, mutta kun hän tuli kohtaan "in sickness and in health", kaikki räjähtivät nauramaan!
    Siitä tilasta tuli kuitenkin mieleen nuoruuden Orion.

    Ravennassa oli mosaiikkien lisäksi bysanttilainen tähtikattoinen mausoleumi, jossa minä koin vahvan ikuisuuden häivähdyksen, jotenkin. Kai se oli se, kun tiesi, miten vanha paikka se oli. Pääsi Ravennasta Bolognaan tai toisin päin junallakin, ihan tasaista kyytiä. EG

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä, aika pienessä kaupungissa, perustivat nuoret yhdistyksen, vanhaan elokuvateatteri Ritziin, jossa on nyt kaikenlaista kulttuuritoimintaa. Siellä näytetään myös eurooppalaista leffaa.

      Vaikuttaa siltä että viime elokuvavuoden tärkeimmät leffat olivat Leviathan ja Ida. Samat kaksi jotka EG edellä mainitsi. Kaupungin ei tarvitse panna penniäkään likoon eikä miettiä miten elokuvateatteri säilytettäisiin.

      Tärkein elokuvakerho meille muualla kuin isoissa kaupungeissa asuville on ehdottomasti YLE ja siellä tietenkin Teema.

      Poista
  6. The Man Who Mistook His Wife For A Hat on kirjana hieno. Olen nähnyt jopa sille perustuvan off-broadway näytelmän New Yorkissa joka oli myös hieno. Mutta. Kirja tuntui minulle petokselta (betrayal). Onhan sen sankarit hullut joiden salaisuutta Sacks oli lupanut kunnioittaa lääkärivalalla. Joidenkin tapaus oli niin erilainen, että minusta ei ollut väliä oliko heidän nimi oikea tai keksitty.

    VastaaPoista